Vaalit ovat ohi. Sain perussuomalaisista ehdokkaista eniten ääniä Helsingissä, toiseksi eniten koko Uudenmaan (ml. Helsinki) alueella ja seitsemänneksi eniten koko maassa. Helsingin vaalipiirin läpipääsemättömien ehdokkaiden joukossa olin yhdeksännellä sijalla. Pääkaupungin persuehdokkaiden äänimäärät on annettu alla:
Halla-aho, Jussi 2209
Sysimetsä, Ilkka 1207
Sademies, Olli 881
Elo, Timo 794
Rossi, Johanna 736
Mattila, Jukka 455
Holmström, Martti 435
Kujanpää-Kyyhkynen, Leila 345
Välikangas, Arto 324
Salo, Marianne 279
Leino, Kimmo 265
Ristola, Tommi 181
Koskinen, Arto 178
Kähärä-Zekki Jyndi, Marika 169
Kaltiainen, Seppo 164
Valpas, Antti 161
Junnila, Markku 126
Ohayon, Liana Kaarina 119
Kähärä, Ari 115
Pohdin tässä kirjoituksessa muutamalla sanalla sitä, mitä vaaleissa tapahtui, miten tapahtunutta pitää tulkita ja mitä siitä voidaan ehkä oppia.
Tappiota ei pidä yrittää selittää voitoksi. Vaalit hävittiin siinä mielessä, että tavoite, pääsy eduskuntaan, ei toteutunut. Odotukset kohosivat viimeisinä viikkoina pilviin varsinkin niiden keskuudessa, jotka olivat henkilökohtaisesti osallistuneet vaalityöhön. Objektiivisesti ajatellen tulos on kuitenkin huikea menestys. Taakseni jäi äänimäärissä moni kova nimi, ja samassa sarjassa kanssani paini esimerkiksi valtavasti julkisuutta saanut politiikan monitoimimies Osku Pajamäki. Läpimenneistä huomattavasti minua vähemmän saivat ääniä perussuomalaisten Pirkko Ruohonen-Lerner ja kristillisdemokraattien Sari Palm ja vain hieman minua enemmän vihreiden Merikukka Forsius ja Johanna Karimäki sekä keskustan Markku Uusipaavalniemi Kuten vastustajat ovat itse toistuvasti muistuttaneet, minä olen ollut verkkoyhteisön ulkopuolella täydellinen tuntemattomuus. Kun takana ei ole ollut puolueorganisaation tukea, eikä medialtakaan tullut erityistä apua, yhtäkään ääntä ei saatu ilmaiseksi.
Kaikenlaiset "aatteenne-kannatus-on-nyt-mitattu"-höpinät voidaan heittää roskapönttöön. Eduskuntavaalit eivät olleet kansanäänestys aatteistani vaan siitä, menenkö juuri minä ajamaan niitä eduskuntaan. Yhtä järkevää olisi väittää, että Zahra Abdullan ja Tiia Aarnipuun rannallejääminen merkitsi kansan vastalausetta maahanmuuttajille ja seksuaalivähemmistöille. Zahra ei jäänyt rannalle siksi, että riittävän moni helsinkiläinen ei olisi ollut valmis äänestämään maahanmuuttajaa, vaan siksi, että riittävän moni helsinkiläinen ei, hillittömästä mediapuffauksesta huolimatta, ollut valmis äänestämään täydellisen substanssitonta ja semikielitaidotonta ehdokasta vain saadakseen tummaihoisen henkilön eduskuntaan. (Mitä Zahran äänestäjien motiiveihin tulee, tulkintani myöntää oikeaksi jo suvaitsevainenkin lehtimies.) Minä en jäänyt rannalle siksi, että riittävän moni helsinkiläinen ei suhtautuisi kriittisesti maahanmuuttoon, vaan siksi, että tällä kertaa ei löytynyt riittävästi äänestäjiä, jotka olisivat a) kuulleet minusta, b) halunneet äänestää yhden asian ehdokasta, ja c) luottaneet minuun henkilönä. Palaan näihin seikkoihin myöhemmin kirjoituksessa.
Kannatukseni oli kotitekoiselle, valtavirtaa vastaan uivalle, pientä ja imagovammaista puoluetta edustavalle, tiedotusvälineiden nuivimalle, melkein yksinomaan netissä kampanjoineelle ja ilmeisen epäkarismaattiselle ensikertalaisehdokkaalle todella kova, uskoakseni ainutlaatuinen Suomen vaalihistoriassa. Se on 22x100 tai 220x10 kansalaista, todella monta kerrostalollista aikuisia ihmisiä, jotka ovat erikseen lähteneet äänestämään minua. Jos hieman suurempi osa Helsingin perussuomalaisten ehdokkaista olisi yltänyt tavoitteeseensa, n. 560 ääneen, olisin mennyt heittämällä läpi. Jos olisin lähtenyt ehdokkaaksi Uudellemaalle, mikä sekin olisi hoitunut ilmoitusasiana, olisin mennyt heittämällä läpi. Vaalien tulos kertoo ainoastaan sen, että juuri minun kannatukseni ei juuri tällä hetkellä, juuri tällä listalla ja juuri tällä vaalijärjestelmällä riittänyt eduskuntapaikkaan juuri tässä vaalipiirissä.
Oikeasti emme jääneet edes kauas tavoitteesta. Helsingin listan olisi pitänyt saada vajaat 12 000 ääntä, ja nyt jäätiin reiluun yhdeksään tuhanteen. Tämä on yhdeksän kertaa enemmän kuin Tony Halmeen henkilökohtaisista äänistä riisuttu perussuomalaisten suosio edellisissä vaaleissa. Perussuomalaisten nykyinen kannatus Helsingissä on rakennettu nollista käytännössä viimeisen vuoden aikana.
Äänestäjäkuntaa, ja siten kannatusta, on kahta laatua. Osa ihmisistä pohtii ehdokkaansa arvoja ja henkilökohtaisia ominaisuuksia ja rakentaa äänestyspäätöksensä "rationaaliselle" perustalle. He pystyvät kysyttäessä perustelemaan, miksi he äänestävät juuri omaa ehdokastaan. Koska kannatus on rationaalista, se on myös vaaleista toiseen hyvin stabiilia.
Rationaalisen kannatuksen lisäksi on olemassa tietynlaiseen massojen dynamiikkaan perustuvaa kannatusta. Kun ehdokkaan suosio ylittää tietyn pisteen, tämä suosio alkaa itsessään generoida uutta suosiota. Syntyy enemmän tai vähemmän hurmoksellisia kansanliikkeitä, ja ihmiset lähtevät joukolla kannattamaan ehdokasta, jota he olettavat kaikkien muidenkin kannattavan. Edellisissä eduskuntavaaleissa tämä ilmiö nähtiin Halmeen ympärillä, ja näissä vaaleissa sillä surffasivat Sauli Niinistö, Ben Zyskowicz sekä Timo Soini. Hyvin suuri osa sen paremmin Halmeen kuin Niinistön, Zyssen tai Soininkaan kannattajista tuskin pystyisi perustelemaan äänestyskäyttäytymistään muulla kuin sillä, että "se on hieno mies".
Massojen kannatus syntyy nopeasti, mutta se myös hiipuu nopeasti. Massaäänestäjät haluavat äänestää voittajaa, ja he vaihtavat kelkkaa sujuvasti aistiessaan tuulen kääntyvän. Erittäin selvästi tämä nähtiin vuoden 1994 presidentinvaaleissa, jolloin kansan syvät rivit vaihtoivat yhdessä yössä kepulaisbyrokraatti Eeva Kuuskosken sinivalkoiseen populistikälättäjään Riitta Uosukaiseen ja jälkimmäisen yhtä nopeasti hienostopuudeli Elisabeth Rehniin. On selvää, että mitään arvoihin tai ideologiaan liittyvää ei tällaisen liikkuvan kannatuksen takana voi olla. Kyseessä on puhdas laumakäyttäytyminen.
Kuten edellisessä kirjoituksessani sanoin, kannatukseni kokoa oli mahdotonta arvioida etukäteen. Minun tietooni asti (sähköpostitse, puhelimitse ja vaalitilaisuuksissa) tullutta kannatusta oli tietty määrä, mutta en voinut tietää, oliko kyseessä jäävuoren huippu vai kannatukseni koko kuva. Näyttää siltä, että hiljainen "massakannatus" jäi kokonaan saamatta. Oletan, että saamani äänet tulivat lähes yksinomaan "rationaalisilta" äänestäjiltä, niiltä, jotka itsenäisesti ja asiaperustein halusivat äänestää juuri minua. Tätä oletusta tukee myös kannatukseni jakautuminen kaupunginosien välillä:
Vuosaari 127 ääntä
Lauttasaari 72
Kallio 65
Alppila 62
Kannelmäki 61
Pitäjänmäki 49
Etelä-Haaga 47
Malminkartano 47
Taka-Töölö 46
Mellunmäki 40
Myllypuro 38
Oulunkylä 38
Herttoniemi 37
Kontula 36
Ala-Malmi 35
Vartioharju 35
Etu-Töölö 34
Laajasalo 34
Lassila 34
Herttoniemenranta 33
Tapulikaupunki 33
Pihlajamäki 32
Punavuori 32
Viikki 32
Kruununhaka 30
Munkkiniemi 30
Ullanlinna 30
Hakuninmaa 29
Pukinmäki 29
Vallila 28
Ylä-Malmi 27
Meilahti 25
Maunula 24
Munkkivuori 24
Pohjois-Haaga 24
Merihaka 23
Puistola 23
Länsi-Pasila 22
Yliskylä 21
Jakomäki 20
Konala 20
Sörnäinen 20
Tapanila 20
Itä-Pasila 19
Jollas 19
Lapinlahti 19
Roihuvuori 19
Töyrynummi 19
Vesala 19
Hietaniemi 18
Kivikko 18
Mellunkylä 18
Toukola 18
Puotila 17
Heikinlaakso 16
Itäkeskus 16
Kamppi 16
Kurkimäki 16
Suutarila 16
Käpylä 15
Pikku Huopalahti 15
Ruoholahti 15
Siltasaari 15
Haaga 14
Eira 13
Kumpula 13
Pakila 13
Puotinharju 13
Hermanni 12
Hietalahti 12
Katajanokka 12
Siltamäki 12
Tammisalo 12
Tapaninkylä 11
Tapaninvainio 11
Linjat 10
Ruskeasuo 10
Torpparinmäki 10
Kulosaari 9
Pihlajisto 9
Itä-Pakila 8
Koskela 8
Marjaniemi 8
Paloheinä 8
Veräjämäki 8
Länsi-Pakila 6
Kaartinkaupunki 5
Santahamina 2
Kuten jo ennen vaaleja osasin odottaa, äänisaaliini koostuu pienistä puroista joka puolelta kaupunkia. Vastustajieni hellimä ajatus lähiöspurgujen ehdokkaasta voidaan siis kenties viimeinkin haudata. Minulla ei ole kotikenttänä tiettyä kaupunginosaa, ammattikuntaa tai sosiaaliluokkaa, vaan voin rehellisesti sanoa olleeni koko Helsingin ehdokas.
Valituksi tulemiseni olisi ollut suuren mittaluokan ihme, mutta odotin hieman suurempaa äänimäärää, n. kolmea-neljää tuhatta. Miksi tavoitteisiin ei päästy? Vaalipäivän räntäsadetta tuskin voidaan syyttää, sillä se epäilemättä söi ääniä lähinnä demareilta ja persuistakin todennäköisimmin Ilkka Sysimetsältä. Olavi Mäenpään sabotaasiyritys jäi yritykseksi, sillä minun upottamisekseni ehdolle asetettu Antero Manninen jäi 161 ääneen. Mieleen tulevia ongelmia ovat a) tunnettavuus, b) uskottavuus ja c) imago/samaistuttavuus:
a) Riittävän moni potentiaalinen äänestäjä ei yksinkertaisesti ollut kuullut minusta. Vielä vaalipäivän aattona, 17.3., sain värvättyä Itäkeskuksesta kymmenkunta kannattajaa, jotka kuulivat minusta tuolloin ensimmäistä kertaa. Vaaleja edeltävinä (ja seuraavina) päivinä sain pahoittelupostia ihmisiltä, jotka olivat ehtineet antaa äänensä muualle ennen kuin päätyivät sivuilleni. Markkinointi ei siis onnistunut optimaalisesti. Rahaa oli liian vähän, emmekä me (minä+esikunta) osanneet käyttää sitä parhaalla mahdollisella tavalla. Minua äänesti nettiyleisöni, eikä vaalitulokseni luultavasti olisi ollut oleellisesti huonompi, vaikka koko flaijeri-, televisio- ja lehtikampanja olisi jätetty tekemättä.
b) Minulla ei ole poliittista kokemusta eikä näyttöjä, ja olen yhden asian ehdokas. Tämä nosti monen sinänsä samaa mieltä olevan kynnystä äänestää minua. Lisäksi epävarmuus läpimenostani karkotti niitä, jotka haluavat äänestää varmoja läpimenijöitä.
c) Kävi selväksi, että se massa, joka suhtautuu kielteisesti nykyisenkaltaiseen maahanmuuttopolitiikkaan, kokee keskimäärin vaikeaksi äänestää akateemista saivartelijaa. Ne, jotka pitävät akateemisesta saivartelusta, taas ovat keskimäärin niitä, jotka ovat substanssista täydellisen eri mieltä. Habitukseni ja asiani ovat tilastollisessa ristiriidassa. Ne 2209 ihmistä, jotka äänestivät minua, joko pystyivät ohittamaan tämän ristiriidan tai olivat itse kaltaisiani tilastollisia kummajaisia.
Kohdassa a) mentiin hurjasti eteenpäin. Ensi vuonna on kunnallisvaalit, joihin näillä näkymin olen lähdössä mukaan. Nykyinen kannatuspohja riittää kepeästi valtuustopaikkaan, ja mikäli äänestäjäkuntani on yhtä rationaalista ja stabiilia kuin oletan, läpimenon pitäisi olla läpihuutojuttu. Jos menen läpi, se generoi lisää julkisuutta ja tuo poliittista kokemusta (kohta b).
Mikä tärkeintä, 2209 ääntä erittäin heikoista lähtökohdista osoittaa opportunistisemmin suuntautuneille äänestäjille, että minä olen varteenotettava ehdokas, sellainen, jolla on mahdollisuudet päästä läpi. Se ei ollut kaukana.
Muilta osin vaalit menivät harvinaisen tyydyttävästi. Sosiaalidemokraatit saivat muistutuksen kuolevaisuudesta, ja elävä ruumis Vasemmistoliitto on taas askelen lähempänä historian roskakoria. Moni tyhjäpää puoluekantaan katsomatta sai lähdön eduskunnasta, nimekkäimpinä Kauko Juhantalo, Arja Alho ja Leena Luhtanen. "Rasismiansalla" yllätetty Petri Salo meni ryminällä läpi. Vaikka vihreiden paikkaluku kasvoi, ja vaikka elämänsä väärälle puolueelle uhrannut Osmo Soininvaara jättäytyi vapaaehtoisesti sivuun, eduskuntaryhmän keskimääräinen älykkyystaso ei ainakaan laskenut Heli Järvisen, Pekka Haaviston, Ville Niinistön, Outi Alanko-Kahiluodon ja Johanna Karimäen valinnan myötä.
Ainoa selkeä heikennys vallitsevaan asiaintilaan oli anarkohuligaani Paavo Arhinmäen valituksi tuleminen. Muutoin kaikkein pöljimmät turhakkeet, kuten SKP:n Seppo Lampela, vihreiden Tapio "pojasta polvi pahenee" Laakso ja vasemmistoliiton Anna "Suomi yhteisöllisemmäksi" Kontula, jäivät kauas läpimenosta.
Maininnan ansaitsee se, että eduskuntaan valittiin Zyssen seuraksi yksi etnisen vähemmistön edustaja lisää, nimittäin saamelainen Janne Seurujärvi (kepu). Mikä paneekin ihmettelemään, miksi Hesari ja Yle olivat valinneet viralliseksi vähemmistö- ja maahanmuuttajaehdokkaaksi ja raivoisan hypetyksen kohteeksi juuri Zahra Abdullan. Siksikö, että tämä käyttäytyy kuten maskottimamun kuuluu käyttäytyä? Eli vaatii kiintiöitä, ruikuttaa rasismista, puhuu kelvotonta suomea 17 maassaolovuoden jälkeen, ratsastaa ihonvärillään ("Väriä eduskuntaan!") ja vetoaa suomalaisten syyllisyydentunteeseen ("On jo aika!"). Vastaavasti SDP:n Zahra Osman-Sovalasta ei puhuttu halaistua sanaa, koska hän osaa suomea, koska hän ei ruikuta, koska hän on integroitunut, koska hän ei julista toiseuttaan ihquilla etnoliinoilla, ja koska hän profiloitui "pikemminkin demariksi kuin maahanmuuttajaksi". Olipa vielä sellaista kerettiläistä mieltä, että "ehdokkaan valitseminen pelkästään maahanmuuttajataustan vuoksi ei ole mielekästä". Tällaista väärinajattelua ei Hesarin toimittaja sulata.
Muistaako kukaan edes kuulleensa sellaisista maahanmuuttajaehdokkaista kuin Freddy van Wonterghem tai Godwin Ikegwuonu? Kuten Osman-Sovala, hekään eivät ymmärtäneet, mikä on maahanmuuttajan tehtävä tiedostavassa maailmankuvassa. Hänen hommansa ei ole integroitua yhdeksi meistä vaan lisätä sopeutumattomuudellaan suomalaisten syyllisyyttä ja siten tarjota kansakunnan eettiselle kermalle loputtomia mahdollisuuksia moraaliseen säteilyyn. (Kts. kirjoitus Gluttons for Guilt.)
Zahra Abdulla kertoi vaaleja seuraavana päivänä aikovansa pyrkiä eduskuntaan, "kunnes sinne valitaan joku maahanmuuttajataustainen ehdokas". Joku voisi kertoa Zahralle, että tämä on jo tapahtunut. Virolaissyntyinen Jutta Zilliacus valittiin eduskuntaan jo vuonna 1975. Zyskowiczin vanhemmat ehtivät tulla maahan vain vuotta ennen Benin syntymää. Ahvenanmaata uudessa eduskunnassa edustava Elisabeth Nauclér on muuttanut maahan Ruotsista. Mikä näissä maahanmuuttajataustaisissa edustajissa on vikana? Ovatko he väärän värisiä? Vai profiloituvatko he väärin kuten Osman-Sovalakin?
* * *
Zahran nimi tuli sitten mainittua tässäkin kirjoituksessa. Tämä johtuu siitä, että välillemme, ja vaalimenestyksemme välille, tuntuu varsinkin tiedostavassa leirissä muodostuneen tietynlainen kohtalonyhteys. Zahra sai kaksi kertaa enemmän ääniä kuin minä, mutta minä en koe hävinneeni. Mielestäni on aidosti kovempi temppu saada tuntemattomana ehdokkaana ja pelkällä asialla ratsastaen 2000 itsetehtyä ääntä kuin monivuotisena mediajulkkiksena ja ihonvärillä ratsastaen 4000 Hesarin ja Ylen tekemää ääntä.
Vihreiden äänestämisestä yleensä ja Zahran äänestämisestä erityisesti on tullut nykyajan anekauppaa. Vihreät saavat eniten ääniä kantakaupungista, varsinkin sen paremmista osista. Äärimmäinen tapaus on herrankukkaro nimeltä Suomenlinna, jossa kymmenen kärkeen mahtuu seitsemän vihreää, kaksi demaria ja yksi kokoomuslainen. Hesari muistuttaa, että näillä alueilla asuu nuoria ja koulutettuja ihmisiä, mutta toisaalta niillä asuu myös kaikkein vähiten ongelmaryhmiin kuuluvia maahanmuuttajia. (Suvaitsevaisuuden erilaisia korrelaatiosuhteita olen pohtinut kirjoituksessa Suvaitsematon syrjäytyneistö ja muuta ajankohtaista.) Näillä alueilla asuu ihmisiä, joilla on varaa ostaa itsensä vapaaksi monikulttuurisuuden arjesta. Heillä on myös varaa ja energiaa tuntea vihreän propagandan piiskaamaa weltschmertziä ilmastonmuutoksesta, saastumisesta ja kehitysmaiden köyhistä. Omista city-maastureistaan, etelänmatkoistaan ja kesämökeistään he eivät ole valmiita tinkimään, minkä vuoksi he ostavat itselleen synninpäästön antamalla äänensä "eettiselle vaihtoehdolle", vihreille. Tämä on heidän henkilökohtainen panoksensa paremmalle maailmalle. Aneen ostettuaan he voivat hyvällä omallatunnolla jatkaa omaa ekologisesti kyseenalaista eloaan seuraavat neljä vuotta.
He eivät maksa laskua äänestyspäätöksestään, minkä vuoksi heillä ei ole syytä muuttaa äänestyskäyttäytymistään. Laskun maksavat ne, jotka vähäisemmästä varallisuudestaan johtuen joutuvat nielemään vihreiden kokkaamaa monikulttuurisuuskeittoa Jakomäessä, Kontulassa ja Myllypurossa. Vihreät saavat paljon ääniä Suomenlinnassa mutta vähän Vuosaaressa. Johtuuko tämä, kuten Hesari kertoo, siitä, että suomenlinnalaiset ovat koulutetumpia ja fiksumpia (ja että suvaitsevaisuus on koulutettujen ja fiksujen ihmisten juttu), vai siitä, että vihreää monikulttuurisuuspolitiikkaa toteutetaan Vuosaaressa mutta ei Suomenlinnassa? Äänestäisivätkö suomenlinnalaiset vihreitä ja Zahraa, jos somalit, irakilaiset ja afgaanit asutettaisiin Suomenlinnaan eikä Vuosaareen?
* * *
Kuten urheilijat ja poliitikot sanovat, tästä on hyvä jatkaa. Kiitän vielä kertaalleen kaikkia äänestäjiä, ja toivon heidän pysyvän lujina myös ensi vuoden kunnallisvaaleissa. Niissä riittää jo nykyinen kannatus, mutta itse uskon kannatuksen lisääntyvän tasaisesti. Euroopan nykyisen synkän kehityksen valopilkku on se, että kello tikittää maahanmuuttokriittisen liikkeen hyväksi. Tälle sivustolle tulee joka päivä tietty määrä uusia lukijoita, joista tietty määrä löytää kirjoituksistani yhtymäkohtia omiin tuntemuksiinsa tai peräti ryhtyy miettimään itsestäänselvinä pitämiään asioita uudelleen. Joka ainoa kerta, kun kulttuuri rikastuu Suomen kaduilla ja puistoissa, jonkun silmät aukeavat.
"Suvaitsevaisuus", siinä irvikuvamaisessa merkityksessä, jossa sanaa nykyään käytetään, on hitaasti mutta varmasti vähenevä luonnonvara.
Minä ja asiani emme ole buumi, joka menee ohi. Ne, jotka äänestivät minua nyt, äänestivät asiaperustein. Samat asiaperusteet ovat olemassa myös ensi vuoden vaaleissa. Ainoa suunta on ylöspäin, ja tämän nousun voi katkaista vain se, että poliittinen koneisto korjaa omaa suhtautumistaan maahanmuuttoon ja sen ongelmakohtiin. Mikäli tämä tapahtuu, tavoite on saavutettu, eikä minun ehdokkuuttani enää tarvita.