"Taakanjako", eli nykyistä yhteisvastuullisempi tapa reagoida Euroopan unionin alueelle kohdistuvaan muuttopaineeseen, on viimeisten kuukausien aikana saanut runsaasti huomiota niin kansainvälisessä kuin suomalaisessakin mediassa. Uutisointi on ollut tyypilliseen tapaan melko asenteellista, mutta uutisjutuissa on myös näkynyt runsaasti väärinkäsityksiä ja virheellisiä tulkintoja siitä, mitä on tekeillä. Tämän kirjoituksen tarkoitus on käsitellä lyhyesti taakanjakokeskustelun historiaa, sitä, missä tällä hetkellä mennään, ja mitä on luvassa. Teksti perustuu esitykseen, jonka pidin toimittajille ja verkkoyleisölle perussuomalaisten puoluetoimistolla maanantaina 22.6.
Ajatus siitä, että EU:n alueelle saapuvia turvapaikanhakijoita ja laittomia siirtolaisia pitäisi jakaa jäsenmaiden kesken tasaisesti, ei ole uusi. Saksa esitti ensimmäistä taakanjakomallia jo vuonna 1994, jolloin se otti vastaan valtavan määrän pakolaisia entisen Jugoslavian alueelta. Tuolloin Britannia ja Ranska kuitenkin tyrmäsivät ajatuksen, eikä se edennyt pidemmälle.
Sittemmin Unionin turvapaikkapolitiikan keskiössä on ollut ns. Dublin-menettely, jonka mukaan turvapaikkaa on haettava ensimmäisestä jäsenmaasta, johon turvapaikanhakija saapuu. Jos hän hakeutuu johonkin muuhun jäsenmaahan, hänet pitäisi palauttaa ensimmäiseen maahan.
Dublin-järjestelmä on tietenkin pohjimmiltaan toimimaton ja epäoikeudenmukainen, koska se asettaa epäedulliseen asemaan ne jäsenmaat, jotka sattuvat sijaitsemaan Unionin ulkorajalla. Jos Dublin-menettely toimisi aukottomasti, turvapaikkaa olisi mahdotonta hakea muualta kuin ulkorajavaltioista.
Dublin-järjestelmää on vesitetty useaan otteeseen. Tällä hetkellä Kreikan kautta tulleita turvapaikanhakijoita ei voi palauttaa Kreikkaan, koska Kreikan vastaanotto-olojen katsotaan rikkovan heidän ihmisoikeuksiaan. Osittain sama koskee myös Italiaa. Viimeisimmän muutoksen myötä Dublinia ei sovelleta ns. yksin saapuneisiin alaikäisiin turvapaikanhakijoihin (unaccompanied minors), joiden osalta turvapaikkahakemuksen käsittelystä vastaa se jäsenvaltio, johon hakija päättää hakemuksensa jättää.
Suurin osa Välimeren ylittäneistä saapuu tällä hetkellä Italiaan. He eivät kuitenkaan halua jäädä sinne, vaan pyrkivät lähinnä Saksaan, Britanniaan ja Ruotsiin. Toisin kuin Unionin säädökset edellyttäisivät, Italia ei systemaattisesti rekisteröi tulijoita eikä ota heidän sormenjälkiään, vaan ohjaa heidät kohti pohjoista. Tämä on Italian kannalta ymmärrettävää, koska jos tulijat rekisteröitäisiin, Dublin-järjestelmä palauttaisi heidät takaisin Italian riesaksi. Myöskään tulijoilla ei ole halua ottaa yhteyttä Italian viranomaisiin, samasta syystä. Dublin-järjestelmä siis käytännössä ruokkii ns. sekundaarista muuttoliikettä Unionin sisällä.
Miksi ihmiset haluavat Ruotsiin ja Saksaan? Siksi, että niistä saa oleskeluluvan sekä itselleen että perheelleen paljon helpommin kuin muualta, siksi, että niissä on jo valtava siirtolaisyhteisö, joka toimii magneettina, ja siksi, että niissä on paljon avokätisempi sosiaaliturva. Merikuljetuksia järjestävät rikollisorganisaatiot mainostavat näitä seikkoja omilla verkkosivuillaan ja muissa materiaaleissaan.
Olen seurannut omissa blogikirjoituksissani Unionin taakanjakosuunnitelmia tammikuusta 2014 alkaen, jolloin silloinen puheenjohtajamaa Kreikka nosti tällaisen mekanismin luomisen tavoitteekseen. Suomessa sen enempää poliitikot kuin mediakaan eivät pitkään aikaan tarttuneet aiheeseen lainkaan. Vielä viime eduskuntavaalien alla, 16.4.2015, silloinen sisäministeri Päivi Räsänen vastasi perussuomalaisten esittämiin taakanjakohuoliin näin:
"Yksikään EU-maa ei ole esittänyt sitä. Ei ole esittänyt neuvostossa, että nää turvapaikanhakijat jaettaisiin EU:n sisällä. Eikä me olla sellasta kannatettu. Ei sellaista järjestelmää ole tulossa!"
Räsänen puhui sikäli teknisesti totta, että neuvosto ei ollut taakanjakoa esittänyt. Mutta ei neuvostolla ole esitysoikeuttakaan, komissiolla on. Räsänen varmasti oli täysin tietoinen siitä, että komissiossa taakanjakoa valmisteltiin kynät sauhuten.
Neljä päivää Räsäsen puheenvuoron jälkeen, 20.4.2015, Ulko- ja sisäministerit kokoontuivat komission korkean edustajan ja varapuheenjohtajan Federica Mogherinin johdolla Luxemburgissa. Komissaari Dimitris Avramopoulos esitti kymmenen kohdan ohjelman välittömiksi toimenpiteiksi Välimeren kriisiin vastaamiseksi. Ohjelma sai ulko- ja sisäministerien täyden tuen. Suomen sisäministeri oli vielä tuolloin Päivi Räsänen.
"Ten point action plan on migration" sisälsi seuraavat kohdat:
1) Kolminkertaistetaan EU:n Triton-meripelastusoperaation rahoitus ja laajennetaan sen toimialuetta merellä. Laajennettu Triton vastaa mittasuhteiltaan viime vuoden lopulla päättynyttä Italian Mare Nostrum -operaatiota. (Libyan rannikon tuntumassa operoinut Mare Nostrum moninkertaisti merelle lähtijöiden määrän.)
2) Salakuljettajien aluksia pyritään systemaattisesti saamaan kiinni ja tuhoamaan. Vertailukohdaksi otettiin menestyksellinen Atalanta-operaatio Somalian rannikon tuntumassa.
3) Unionin virastot Europol, Frontex, Easo ja Eurojust tekevät yhteistyötä salakuljettajien toimintatapojen tutkimisessa ja rahavirtojen jäljittämisessä.
4) Easo (European Asylum Support Office) lähettää henkilöstöä Italiaan ja Kreikkaan käsittelemään turvapaikkahakemuksia.
5) Jäsenvaltiot varmistavat sormenjälkien ottamisen kaikilta tulijoilta.
6) Pohditaan vaihtoehtoja emergency relocation -mekanismiksi.
7) EU:n laajuinen vapaaehtoinen resettlement -ohjelma.
8) Frontexin koordimoima palautusohjelma elintasosiirtolaisten pikaiseksi palauttamiseksi front line -valtioista.
9) Yhteistyö Libyan naapurivaltioiden kanssa.
10) Yhteyshenkilöiden (ILO, Immigration Liaison Officers) lähettäminen tärkeimpiin kolmansiin maihin tiedustelutyöhön.
Tässä yhteydessä kannattaa kiinnittää erityistä huomiota kohtiin 6) ja 7). Relocation tarkoittaa Unionin alueelle jo tulleiden turvapaikanhakijoiden siirtoa Unionin sisällä siten, että myös vastuu hakemusten käsittelystä jaetaan jäsenmaiden kesken. Resettlement taas tarkoittaa kolmansissa maissa lähinnä pakolaisleireillä asuvien ja jo pakolaisstatuksen saaneiden henkilöiden tuomista unionimaihin. Nämä ovat eri asioita, mutta suomalaisessa mediassa ja poliittisessakin keskustelussa ne ovat menneet jatkuvasti sekaisin.
Kolme päivää myöhemmin, 23.4., Eurooppa-neuvosto eli päämiesten huippukokous antoi julkilausuman, jossa todettiin, että "tilanne Välimerellä on traaginen", ja että "Euroopan unioni ottaa käyttöön kaikki saatavillaan olevat keinot estääkseen uudet ihmishenkien menetykset merellä ja puuttuakseen todistamamme inhimillisen tragedian perimmäisiin syihin yhdessä lähtö- ja kauttakulkumaiden kanssa".
Kymmenen kohdan ohjelmaa mukaillen julkilausuma asetti neljä painopistealuetta:
1) Vahvistetaan läsnäoloa merellä lisäämällä merkittävästi EU:n Triton-operaation rahoitusta tälle ja ensi vuodelle.
2) Torjutaan ihmiskauppiaiden toimintaa. Hajotetaan rikollisverkostoja, saatetaan rikolliset oikeuden eteen ja takavarikoidaan heidän varansa. Ryhdytään järjestelmällisiin toimiin alusten tunnistamiseksi, haltuun ottamiseksi ja tuhoamiseksi. Pyritään havaitsemaan ja poistamaan sellaista internet-sisältöä, jota ihmiskauppiaat käyttävät houkutellakseen muuttajia.
3) Estetään laittomat muuttovirrat mm. lisäämällä tukea Tunisialle, Egyptille, Sudanille, Malille ja Nigerille maarajojen seuraamista ja valvomista varten. Tehostetaan yhteistyötä Afrikan unionin ja afrikkalaisten kumppaneiden kanssa laittoman muuttoliikkeen syihin puuttumiseksi, sekä yhteistyötä Turkin kanssa Syyrian ja Irakin tilanteen johdosta. Lähetetään maahanmuuttoalan yhteyshenkilöitä keskeisiin maihin tietojen keräämiseksi ja yhteistyön koordinoimiseksi. Käynnistetään alueellisia kehitys- ja suojeluohjelmia Pohjois-Afrikassa ja Afrikan sarvessa. Lisäksi pannaan nykyistä tehokkaammin täytäntöön EU:n ja kolmansien maiden väliset takaisinottosopimukset, jotta elintasosiirtolaiset voidaan helpommin palauttaa.
4) Vahvistetaan sisäistä solidaarisuutta ja vastuullisuutta. Kaikki jäsenvaltiot saattavat voimaan yhteisen eurooppalaisen turvapaikkajärjestelmän, jotta normit olisivat yhteneväiset kaikissa maissa. Lisätään hätäapua ns. front line -valtioille (lähinnä Italialle ja Kreikalle) ja tarkastellaan mahdollisuuksia sisäisten siirtojen järjestämiseksi vapaaehtoiselta pohjalta. Lähetetään Eason ryhmiä front line -valtioihin turvapaikanhakijoiden rekisteröintiä ja sormenjälkien ottamista varten. Perustetaan vapaaehtoinen pilottihanke, joka koskee uudelleensijoittamista koko EU:ssa.
Vajaata viikkoa myöhemmin, 29.4., Euroopan parlamentti käsitteli ja hyväksyi oman julkilausumansa, joka oli taakanjaon suhteen paljon radikaalimpi kuin Eurooppa-neuvoston asiakirja. Parlamentti piti valitettavana Eurooppa-neuvoston haluttomuutta sitoutua uskottavaan ja unioninlaajuiseen sitovaan solidaarisuusmekanismiin. Parlamentti kehotti komissiota vahvistamaan sitovat kiintiöt turvapaikanhakijoiden jakamiseksi kaikkien jäsenvaltioiden kesken. Lisäksi EU-maiden pitäisi osallistua nykyistä enemmän nykyisiin uudelleensijoittamisohjelmiin.
Äänestyksessä päätöslauselma hyväksyttiin äänin 449-130. 93 äänesti tyhjää. PPE (konservatiivit) ja S&D (sosialidemokraatit) kannattivat päätöslauselmaa lähes yksimielisesti. Muissa ryhmissä oli enemmän hajontaa.
Suomen mepeistä päätöslauselmaa ja sitovaa taakanjakoa kannattivat Hannu Takkula (kesk/ALDE), Nils Torvalds (rkp/ALDE), Sirpa Pietikäinen (kok/EPP), Petri Sarvamaa (kok/EPP), Henna Virkkunen (kok/EPP), Liisa Jaakonsaari (sdp/S&D), Miapetra Kumpula-Natri (sdp/S&D) ja Heidi Hautala (vihr/VERTS).
Vastaan äänestivät Anneli Jäätteenmäki (kesk/ALDE), Paavo Väyrynen (kesk/ALDE) ja allekirjoittanut (ps/ECR).
Tyhjää äänesti Merja Kyllönen (vas/GUE).
Muutamaa viikkoa myöhemmin, 13.5., komissio antoi neuvostolle ja parlamentille tiedonannon "A European Agenda on Migration", joka on varsin kattava ja perusteellinen lyhyen ja pitkän tähtäyksen strategiapaperi. Välittöminä toimenpiteinä listataan pelastusoperaatiot merellä, salakuljetusverkostoihin iskeminen, EU:n sisäiset siirrot (relocation), yhteinen kiintiöpakolaisjärjestelmä (resettlement) sekä yhteistyö kolmansien maiden kanssa.
Pitkällä tähtäyksellä korostetaan siirtolaisuuden ja pakolaisuuden alkusyihin puuttumista. Palautuspolitiikkaan vaaditaan tehokkuutta. Enää 30% Välimeren yli tulleista on sotaa pakenevia syyrialaisia. Loput ovat eritrealaisia, somaleja, sudanilaisia, kongolaisia, senegalilaisia, ghanalaisia ja muita, suuri osa puhtaasti taloudellisista syistä liikkeelle lähteneitä siirtolaisia, jotka käyttävät hyväkseen Välimerelle muodostunutta taksipalvelua ja palautusmekanismien tehokkuutta. Tällä hetkellä alle 40% kielteisistä turvapaikka- ja oleskelulupapäätöksistä johtaa tosiasiassa maastapoistamiseen, ja salakuljetusverkostot käyttävät tätä tosiasiaa markkinointikeinona.
Edelleen mainitaan toimiva ulkorajahallinta ja sen yhteydessä testausvaiheessa oleva Smart Borders -paketti, vahva yhteinen turvapaikkapolitiikka ja uusien laillisten maahantuloreittien luominen.
Komissio antoi 27.5. neuvostolle päätösesityksen "väliaikaisten menettelyjen luomisesta kansainvälisen suojelun alueella Italian ja Kreikan hyväksi".
Sisäisten siirtojen lailliseksi pohjaksi esitetään "Sopimuksen Euroopan unionin toiminnasta" (SEUT, eng. TFEU) pykälää 78(3), joka kuuluu seuraavasti:
"Jos kolmansien maiden kansalaisten äkillinen joukoittainen maahantulo aiheuttaa yhdessä tai useammassa jäsenvaltiossa hätätilanteen, neuvosto voi komission ehdotuksesta hyväksyä väliaikaisia toimenpiteitä kyseisen yhden tai useamman jäsenvaltion hyväksi. Neuvosto tekee ratkaisunsa Euroopan parlamenttia kuultuaan."
Pykälää ei ole koskaan käytetty, joten nyt joudutaan tekemään poliittinen päätös siitä, täyttyvätkö hätämenettelyn kriteerit nykyisessä tilanteessa. Ehdotus sisältää väliaikaisen "jakoavaimen" (distribution key), jonka nojalla "selkeästi suojelun tarpeessa olevia" turvapaikanhakijoita siirrettäisiin jäsenmaihin. Jäsenmaat olisivat vastuussa niihin sijoitettujen turvapaikanhakijoiden käsittelystä.
Jotta vältyttäisiin elintasosiirtolaisten siirtelyltä, relokaation piiriin kuuluisivat vain sellaiset kansallisuusryhmät, joiden keskuudessa turvapaikkahakemusten hyväksymisprosentti on vähintään 75. Ongelmaksi muodostuu se, että samankin kansallisuusryhmän hyväksymisprosentit vaihtelevat suuresti jäsenmaiden välillä. Esimerkiksi Suomi antaa oleskeluluvan melkein kaikille somaleille, jotka eivät ole selkeitä Dublin-tapauksia, kun taas monet muut jäsenmaat palauttavat perusteettomia hakijoita.
Jakoavain perustuisi jäsenmaan a) väestön kokoon (painoarvo 40%), b) bruttokansantuotteeseen (40%), c) kiintiöpakolaisten ja spontaanien turvapaikanhakijoiden määrään vuosina 2010-2014 (10%), ja d) työttömyysasteeseen (10%).
Pykälän 78(3) käyttö nähdään komission esityksessä välivaiheena kohti lopullista ratkaisua. Vuoden 2015 loppuun mennessä komissio tekee lainsäädäntöesityksen pysyvästä, sitovasta ja automaattisesti laukeavasta relokaatiojärjestelmästä.
Lisäksi komissio esittää pysyvää 20 000 hengen pakolaiskiintiötä, joka jaettaisiin jäsenmaiden kesken samoilla jakokriteereillä. Komissio tekee myös tästä esityksen vuoden loppuun mennessä. On syytä huomata, että Suomella on tällä hetkellä yksi EU-maiden suurimmista pakolaiskiintiöistä. Jos Suomi osallistuu EU-kiintiön jakamiseen, olisi perusteltua luopua kansallisesta kiintiöjärjestelmästä kokonaan, sen sijaan, että EU-kiintiön puitteissa tulevat pakolaiset lasketaan kansallisen kiintiön päälle.
Komission esityksessä todetaan se riski, että jäsenmaahan sijoitettu pakolainen tai turvapaikanhakija siirtyy toiseen jäsenmaahan. "Spontaanit sekundaariset muuttoliikkeet" halutaan estää viiden vuoden karenssilla, jonka aikana tulija ei voi liikkua EU:n sisällä sosiaalitukien menetyksen tai palautuksen uhalla. (Merkillepantavaa on, että perussuomalaiset esittivät vaaliohjelmassaan tismalleen samanlaista kansallista hajasijoitusjärjestelmää, mutta erilaiset ihmisoikeusprofessorit pitivät ajatusta perustuslain, kansainvälisten sopimusten ja ihmisoikeuksien vastaisena.)
On siis kolme asiaa, joihin jäsenmaiden ja niiden mukana Suomen täytyy ottaa kantaa:
1) Täyttyvätkö pykälässä 78(3) mainitun hätätilan kriteerit vallitsevassa tilanteessa, eli voiko neuvosto komission esityksestä hyväksyä väliaikaisen sitovan sisäisten siirtojen järjestelmän? On korostettava, että sen enempää europarlamentilla kuin kansallisillakaan parlamenteilla ei ole tähän asiaan mitään sanomista. Jos esityksen taakse saadaan neuvoston määräenemmistö, Suomi voidaan pakottaa jakamaan 40 000 hengen kiintiötä, josta Suomen osuus olisi n. 800.
2) Osallistuuko Suomi kaavailtuun EU:n laajuiseen 20 000 hengen pakolaiskiintiöön, ja jos osallistuu, tulevatko 300 kiintiöpakolaista Suomen kansallisen ja suhteettoman suuren kiintiön päälle, vai pienennetäänkö kansallista kiintiötä vastaavasti?
3) Mikä on Suomen kanta myöhemmin tänä vuonna annettavaan esitykseen automaattisesti laukeavasta, sitovasta ja pysyvästä sisäisten siirtojen järjestelmästä?
Oikeus- ja sisäasiainneuvosto kokoontui käsittelemään asiaa viime viikolla, 16.6. Sisäministeri Petteri Orpo antoi jo ennakkoon, 11.6., ymmärtää, että enemmistö EU-maista kannattaisi kiintiöitä, että tilanne olisi radikaalisti muuttunut, ja että Suomi saattaa asettua kannattamaan komission esitystä.
Tämä on vastoin hallitusohjelmaa, jossa todetaan, että Suomi ei kannata sitovia taakanjakomalleja. Toiseksi väitteelle, jonka mukaan enemmistö jäsenmaista kannattaisi esitystä, ei löydy tukea mistään. Kolmanneksi tilanne Välimerellä ei ole muuttunut miksikään viimeisen vuoden aikana.
Välittömästi neuvoston kokouksen jälkeen Yle uutisoi, että "Suomi taipui enemmistöön", ja että enemmistö olisi hyväksynyt sitovan sisäisten siirtojen järjestelmän. Ministeri Orpo:
"Kun neuvoston enemmistö oli tätä mieltä, totesimme, että olemme mukana valmistelussa, jotta pystymme vaikuttamaan niihin perusteisiin, joilla siirtoja tehdään."
Orpon logiikka tuntui ontuvalta, sillä jos esitys hyväksytään enemmistöllä, Suomi toki on mukana sen valmistelussa vaikka olisi esitystä vastustanutkin. Paljon kiinnostavampaa on kuitenkin se, mihin väite enemmistöstä perustuu. Samana päivänä The Guardian, joka on vasemmistolainen julkaisu eli suomalaisen median terminologialla "laatulehti", otsikoi seuraavasti:
"EU ministers fail to agree on migrant quotas; Meeting shelves decision on Brussels proposals for new system of sharing out asylum seekers arriving in Italy and Greece"
Saksalainen Die Welt -lehti uutisoi samana päivänä, että vain kymmenen jäsenmaata kannattaa sitovaa taakanjakomallia.
"Das EU-Innenministertreffen beratschlagt in Luxemburg darüber, wie die Flüchtlinge gerechter unter den EU-Ländern aufgeteilt werden könnten. Doch bisher unterstützen nur zehn Länder den Einsatzplan."
Samoin EurActiv:
"Meeting in Luxembourg yesterday (16 June), EU interior ministers rejected a plan by the European Commission to distribute 40,000 immigrants from Italy and Greece to the other member countries, according to quotas proposed by the EU executive."
Ja BBC:
"The chances of this plan being accepted by EU ministers are about zero."
Ne asiat, joista kansainvälisen median mukaan päästiin yhteisymmärrykseen, liittyivät perusteettomien turvapaikanhakijoiden pikaiseen palauttamiseen ja pakolaisuuden ja siirtolaisuuden perimmäisiin syihin puuttumiseen.
Kun ihmettelin julkisuudessa Orpon enemmistöä, hän toisti Iltalehdessä 18.6., että selkeä enemmistö kannattaa. Tässä joutuu nyt ihmettelemään, kuka on ymmärtänyt väärin, tai jakaa harhaanjohtavaa tietoa, Orpo vai kaikki muut. Pelottavin vaihtoehto on se, että Suomi päättäisi imagosyistä heittäytyä perinteisten liittolaistensa, eli Ruotsin ja Saksan, kelkkaan, koska se ei halua vastustaa hanketta yhdessä Itä- ja Keski-Euroopan maiden sekä Espanjan ja Portugalin kanssa. Suomi kuuluisi näin taakanjakomyönteiseen vähemmistöön, vastoin omaa kansallista etuaan.
Tässä yhteydessä on huomautettava, että Tanska ja Britannia vastustavat taakanjakoa, mutta ne eivät erityisjärjestelyjensä vuoksi osallistu yhteiseen maahanmuutto- ja turvapaikkapolitiikkaan.
Oli enemmistön suhteen asian laita miten hyvänsä, päätös on nyt siirtynyt huippukokouksen tehtäväksi tälle viikolle. Orpo kommentoi esittämääni kritiikkiä kysymällä, mikä minun ratkaisuni Välimeren kriisiin olisi.
Ei ainakaan taakanjako. Meripelastusoperaatiot ovat räjäyttäneet käsistä Eurooppaan pyrkivien määrän, ja siten myös merellä kuolleiden määrän. Tulijoiden, myös elintasosiirtolaisten, motiivit pyrkiä Eurooppaan ovat inhimillisesti täysin ymmärrettäviä, mutta Euroopalla ei ole varaa tällaiseen siirtolaisuuteen tällaisissa määrin. Ei taloudellisesti, ei yhteiskunnallisesti, ei poliittisesti. Esitetyt pakolaismäärät ovat suuria vastaanottavien maiden kannalta mutta epärealistisen pieniä muuttopaineeseen nähden. Eurooppaan tuli viime vuonna yli 600 000 turvapaikanhakijaa, ja tänä vuonna luku saattaa kaksinkertaistua. Euroopan parlamentissa viime viikolla puhunut UNHCR:n edustaja oli sitä mieltä, että Euroopan ja Yhdysvaltain pitäisi ottaa vuosittain vastaan useita miljoonia siirtolaisia.
Ihmiset pakenevat köyhyyttä ja näköalattomuutta, joita pitää yllä väestöräjähdys Afrikassa. Afrikan nykyinen väkiluku, reilu miljardi, nelinkertaistuu tämän vuosisadan aikana. Nyt esitetyt toimet eivät hillitse muuttopainetta lainkaan, eikä uusien laillisten muuttoväylien avaaminen poista sitä perusongelmaa, että Euroopalla ei ole näihin tulijoihin varaa. Eurooppa ei ole pystynyt integroimaan työmarkkinoilleen nykyisiäkään tulijoita Lähi-Idästä ja Afrikasta.
Välitön ratkaisu on Välimeren liikenteen pysäyttäminen. Tarvitaan pidemmän tähtäyksen toimia siirtolaisuuden alkusyihin puuttumiseksi, siitä olen täysin samaa mieltä komission kanssa, mutta kaaoksen estäminen on nyt etusijalla. Australia on ottanut tylyn linjan ja käännyttää kaikki sen aluevesille tulleet paatit avomerelle riippumatta siitä, keitä tulijat ovat ja mistä. Tämä on tehnyt salakuljetusbisneksestä kannattamatonta, koska kukaan ei maksa tuhansia euroja tyhjästä. Australian vesillä ei enää huku ihmisiä.
On aivan totta, että ongelmaa ei voi sälyttää Italian harteille, mutta sekään ei käy, että Italia noukkii ihmiset mereltä ja ohjaa heidät muihin jäsenmaihin. Tarvitaan yhteistä raja- ja merivalvontaa Välimerelle, veneiden käännyttämistä sinne mistä ne ovat tulleet, yhteistyötä lähtömaiden kanssa sekä panostuksia pakolaisleireillä olevien ihmisten olosuhteisiin. Jos vyöry Italiasta muihin maihin jatkuu, muut maat reagoivat siihen, elleivät muuten niin sisäpoliittisen paineen vuoksi. Ranska, Sveitsi ja Itävalta ovat alkaneet valvoa Italian vastaisia rajojaan. Schengen-järjestelmän tulevaisuus on uhattuna, jos sen koetaan palvelevan lähinnä laitonta siirtolaisuutta.
Myös poliittista kehitystä on syytä tarkkailla. Viimeisen gallupin mukaan Ruotsidemokraatit ovat nostaneet vuodessa kannatustaan seitsemällä prosenttiyksiköllä ja ovat yli 20 prosentissa. Tanskan kansanpuolue nosti viime viikon vaaleissa kannatustaan lähes yhdeksällä prosenttiyksiköllä ja on nyt maan toiseksi suurin puolue. Ranskan Kansallisesta rintamasta tuli vuosi sitten eurovaaleissa maan suurin puolue. Siirtolaisuus siis mullistaa paitsi yhteiskuntia myös niiden poliittista karttaa.