Euroopan unionin tuore määräaikainen puheenjohtajamaa Kreikka pyrkii puolivuotisella kaudellaan saamaan aikaiseksi laitonta siirtolaisuutta koskevan taakanjakomekanismin. Asiasta kertoi viime viikolla Kreikan yleisen järjestyksen ministeri Nikolaos-Georgios Dendias.
Kreikan jälkeen puheenjohtajuus siirtyy heinäkuussa Italialle, joka Välimeren maana on Kreikan tavoin helisemässä siirtolaisvirtojen kanssa. On siis odotettavissa, että taakanjakomekanismia tullaan edistämään voimaperäisesti koko kuluvan vuoden ajan.
Ministeri Dendiasin mukaan kriteereinä siirtolaisten jälleensijoittamiselle voitaisiin käyttää esimerkiksi maan bruttokansantuotetta ja väestön kokoa. Tämä merkitsee tietenkin sitä, että ensisijaisesti taakkaa olisivat jakamassa Pohjois-Euroopan harvaan asutut ja (toistaiseksi) verrattain vauraat ja taloudeltaan vakaat maat. Koska muut pohjoismaat, etenkin Ruotsi, ovat jo täynnä niin laillisia kuin laittomia siirtolaisia, solidaarisuusodotukset kohdistuisivat luultavasti ennen kaikkea Suomeen.
Välimeri, eli sen eteläranta, on Euroopan unionille suuri ja kasvava ongelma. Aluksi on todettava, että Kreikan ja Italian vaatimukset ovat oikeutettuja: ne ottavat siirtolaisvyöryn vastaan siitä yksinkertaisesta syystä, että ne sattuvat sijaitsemaan EU:n ulkorajalla, ja että toisella puolella sattuu olemaan kolmas maailma. Ns. Dublin-menettely edellyttää teoriassa, että turvapaikkaa haetaan ensimmäisestä (ja vain ensimmäisestä) turvallisesta maasta, joka Afrikasta Eurooppaan tultaessa on tyypillisesti Espanja, Italia tai Kreikka. Muuhun sopimusvaltioon (EU:n jäsenmaat, Norja, Islanti, Sveitsi ja Liechtenstein) eksynyt turvapaikanhakija tulee palauttaa hakemuksen käsittelyä varten ensimmäiseen turvalliseen valtioon.
Jos Dublin-menettelyä sovellettaisiin täysimääräisesti, kaikki turvapaikkahakemukset käsiteltäisiin Välimeren rannikkovaltioissa, koska Eurooppaan saapuvan on käytännössä pakko tulla niiden kautta. Muihin maihin pääsee suoraan vain lentokoneella, eikä lentokoneeseen pääse ilman matkustusasiakirjoja.
Asetelma on Espanjan, Italian ja Kreikan kannalta ilmeisen epäoikeudenmukainen. Varsinkin Kreikassa turvapaikanhakijoiden kohtelu on ala-arvoista ja heille myönnettävät etuudet minimaalisia tai olemattomia. Kyse lienee paitsi resurssien ja poliittisen tahdon puuttumisesta myös tietoisesta politiikasta, jolla Kreikka pyrkii tekemään itsestään "palautuskelvottoman". Tämä onkin onnistunut, eikä Kreikan kautta saapuneita turvapaikanhakijoita käytännössä palauteta sinne.
Vaikka Dublin-menettely toimisi, ts. vaikka Italia ja Kreikka prosessoisivat kaikki ulkorajan takaa saapuvat laittomat siirtolaiset, siitäkään ei olisi suurta iloa muille EU-maille, esimerkiksi Suomelle. Schengen-järjestelmän ja sisärajojen valvomattomuuden ansiosta tulijat voivat esteettä hakeutua höyryävämpien lihapatojen ääreen Keski- ja Pohjois-Eurooppaan, minkä he tietysti tekevätkin, koska Italialla ja Kreikalla ei ole heille juuri tarjottavaa. Tässä yhteydessä on vielä syytä todeta, että niukkojen sosiaalietuuksien ja valtavien pimeiden työmarkkinoiden yhdistelmällä eteläiset EU-maat siivilöivät tulijavirrasta kaikkein aktiivisimman ja omatoimisimman porukan.
Taakka siis jakautuu joka tapauksessa, joko ohjatusti ja hallitusti (mitä Kreikka ehdottaa) tai omia aikojaan (kuten nyt tapahtuu). Tästä pääsemme Kreikan toiseen kärkihankkeeseen, nimittäin laillisten maahantulomahdollisuuksien lisäämiseen (lähinnä) afrikkalaisille. Onhan järkeenkäypää, että jos Euroopan unioniin pääsisi helpommin laillisesti, sinne olisi vähemmän laittomia pyrkijöitä.
Tällaisessa järkeilyssä kuitenkin hämärtyy se, mikä on maahanmuuttokontrollin perimmäinen oikeutus, peruste ja syy. Siirtolaisuutta ei rajoiteta siksi, että Eurooppaan ei haluta vääränvärisiä ihmisiä. Siirtolaisuutta rajoitetaan, jotta EU-maihin muuttaisi mahdollisimman vähän sellaisia ihmisiä, joiden saapuminen on ristiriidassa kyseisten maiden edun kanssa. Ihmisten liikkumista kontrolloidaan, ja on aina kontrolloitu, samoilla periaatteilla kuin kontrolloidaan ja on kontrolloitu tavaroiden liikkumista. Usein kuulee väitettävän, että tavarat saavat liikkua vapaasti (joten ihmistenkin on saatava), mutta tämä ei suinkaan pidä paikkaansa. Vain sellainen tavara liikkuu vapaasti, jonka maahantuonti arvioidaan joko hyödylliseksi tai harmittomaksi kohdemaan näkökulmasta. Vaarallisten tai haitallisten tavaroiden ja aineiden maahantuontia rajoitetaan voimakkaasti.
Vastaavasta syystä koulutettujen kiinalaisten tuloa EU-alueelle ei rajoiteta läheskään yhtä tarmokkaasti kuin kouluttamattomien afrikkalaisten.
Jos siis laillisia maahantulokanavia lisätään, laiton siirtolaisuus kyllä vähenee (tai loppuu), mutta itse ongelma, jota kielloilla ja rajoituksilla pyrittiin ehkäisemään, ei poistu eikä muutu. Ongelma on se, että tulijat muodostavat sosiaalisen ja taloudellisen rasitteen vastaanottaville yhteiskunnille. Heillä ei pääsääntöisesti ole sellaista osaamista eikä sellaisia valmiuksia, jotka mahdollistaisivat aidon työllistymisen (siis jollekin lisäarvoa tuottavalle sektorille) ja siten integroitumisen yhteiskuntaan.
On totta, että kouluttamattomille siirtolaismassoille on joskus ollut käyttöä, mutta ne ajat ovat menneet. Eurooppalaiset ovat tuotannon ja etenkin liukuhihnateollisuuden osalta hinnoitelleet itsensä pihalle maailmanmarkkinoilta, mistä ovat todisteena kotimaisetkin työttömien armeijat. Heikkolaatuinen siirtolaisuus vain pahentaa tilannetta ja romahduttaa ennen pitkää avokätiset sosiaaliturvajärjestelmät.
Ratkaisu ei siis ole se, että nykyisenlaisesta hallitsemattomasta huonosta maahanmuutosta tehdään Kreikan esityksen mukaisesti hallittua huonoa maahanmuuttoa. Huono maahanmuutto säilyy huonona maahanmuuttona, oli se laillista tai laitonta. Samalla tavoin riittävä määrä sisään tulevaa vettä upottaa laivan, tuli se sisään omia aikojaan pohjassa olevasta reiästä tai aktiivisin toimin pumpattuna.
Mitä sitten pitäisi EU-tasolla tehdä? Vastuu ja valta ulkorajavalvonnasta kuuluu unionissa ulkorajavaltioille itselleen, siis esimerkiksi Kreikalle, Italialle, Espanjalle tai Suomelle. Ulkorajavirasto Frontexin tehtävänä on antaa jäsenvaltioille apua tämän velvollisuuden täyttämiseen esimerkiksi koulutuksen tai materiaalin muodossa. Maarajoilla, varsinkin Kreikan ja Turkin välissä, on saatu aikaan erittäin hyviä tuloksia, samoin Romanian ja Moldovan rajalla. Ihmissalakuljettajat tietenkin etsivät jatkuvasti uusia reittejä, mutta maarajojen valvonta on mahdollista. Yhteisvastuuta ulkorajojen valvonnasta voidaan ja pitää lisätä. Koska ulkorajojen pitävyys on Schengenin vuoksi jokaisen jäsenmaan yhteinen ja yhtäläinen intressi, EU:lla pitäisi mielestäni tarvittaessa olla mahdollisuus ottaa vastuu yksittäisen jäsenmaan ulkorajan valvonnasta.
Välimeri on paljon vaikeampi tapaus kuin maaraja. Ensimmäinen ja pienempi ongelma on, että valtavan merialueen pitävä valvonta on mahdottomuus ainakin nykyisillä resursseilla. Tätä ongelmaa tosin vähentää se, että ihmissalakuljettajat, käytettävissään olevasta kalustosta johtuen, eivät hyödynnä Välimerta koko sen leveydeltä, vaan pyrkivät lähimpänä Pohjois-Afrikan rannikkoa sijaitseviin kohteisiin kuten Maltalle ja Italian Lampedusalle.
Toinen ja paljon suurempi ongelma on, että meritse saapuvia tulijoita ei voida pysäyttää millään konstilla. Maarajalle voidaan pystyttää aita tai muu este, joka fyysisesti estää tulemisen, mutta merellä tällainen ei tule kyseeseen. Peli on siis tavallaan menetetty siinä vaiheessa, kun afrikkalaisilla lastattu purtilo lähtee Libyan rannikolta. Merellä kyllä pörrää jäsenvaltioiden ja Frontexin helikoptereita ja valvontakoneita, mutta eivät nekään voi ryhtyä upottamaan laivoja. Välimeren "valvonnasta" on tämän vuoksi tullut lähinnä meripelastusoperaatio, joka ei suinkaan pysäytä laittomasti maihin pyrkiviä vaan päinvastoin tuo heidät maihin.
Kun siirtolaiset pääsevät Lampedusalle, he saavat kielteisen turvapaikkapäätöksen, mutta koska heitä ei käytännössä voida palauttaa mihinkään, heille annetaan määräaikainen oleskelulupa, minkä jälkeen he katoavat joko Italiaan pimeisiin töihin tai pohjoisemmaksi sosiaaliluukulle ja pysyvät siellä.
Yhtälö on vaikea. Tulijoita on paljon, he eivät lopu koskaan, eikä Euroopan kantokyky kestä loputtomiin, ainakaan, jos nykyisenkaltaisista verrattain rauhallisista turvaverkostovaltioista halutaan pitää kiinni. Koska liikenteen estäminen Välimerellä on hyvin vaikeaa, EU:n pitäisi mielestäni ottaa siirtolaisuuden hillitsemiseksi kaksi strategista askelta:
a) Kolmansien maiden kansalaisille tarjottavat etuudet pitäisi koko unionin tasolla karsia samalle tasolle kuin ne nyt ovat Etelä-Euroopassa. Majoitus tulisi järjestää mahdollisimman edullisesti, suurissa yksiköissä ja muualla kuin suurissa kaupungeissa. Näin ehkäistäisiin paitsi paikallisesti ghettoutumista myös ns. sosiaalishoppailua unionin alueella. Lisäksi tällaiset muutokset vähentäisivät unionin houkuttelevuutta sellaisten potentiaalisten tulijoiden keskuudessa, joilla ei ole työmarkkinoiden kannalta relevanttia osaamista. Normaalin sosiaaliturvan piiriin pääsyn pitäisi edellyttää muutaman vuoden (aitoa) työhistoriaa.
Perusongelmahan tällä hetkellä on, että Eurooppa on liian houkutteleva paikka sellaisille ihmisille, joiden laajamittaiseen muuttoon Euroopalla ei ole varaa.b) Koska merelle päässyttä paattia ei voida pysäyttää, pitäisi keskittyä estämään paatin pääsy merelle. Tämä edellyttäisi monitahoista yhteistyötä kauttakulkumaiden kanssa. Esimerkiksi Espanja onnistui pysäyttämään vielä muutama vuosi sitten hyvin vilkkaan virran Afrikasta Kanarian saarille yhteistyöllä Marokon ja muiden Afrikan länsirannikon valtioiden kanssa.
Yhteistyö voisi tarkoittaa esimerkiksi materiaalista ja henkilöstöapua Libyan kaltaisille maille, mutta myös kaiken tuen ja avun sitomista siihen, että kyseiset maat pysäyttävät ihmissalakuljettajien ja laittomien siirtolaisten virran pohjoiseen. Laiton siirtolaisuus on tällä hetkellä tuottavaa liiketoimintaa paitsi salakuljettajille myös korruptoituneille viranomaisille. Siitä pitää tehdä epätuottoisaa.
Siirtolaisuuden nykyistä parempi hallinta on ensiarvoisen tärkeä kysymys Suomelle ja Euroopan unionille, mutta se on tärkeä kysymys myös Afrikan maille itselleen. Kuten olen ennenkin sanonut, Afrikka ei tule koskaan nousemaan suostaan, jos sen työikäinen väestö ei näe tulevaisuuttaan omalla mantereella vaan osana Euroopan uutta köyhälistöä. Mitä vaikeammaksi massasiirtolaisuus tehdään, ja mitä vähemmän ilmaista hyvää Eurooppa tarjoaa, sitä helpompaa afrikkalaisten on sitoutua osaksi oman maanosansa (toivottavasti parempaa) tulevaisuutta.
Se, että sekä Euroopan että Afrikan kannalta haitallinen ihmisvirta saadaan pysäytettyä, ei sulje pois sitä mahdollisuutta, että laillisia maahanmuuttomekanismeja voidaan kehittää. Maahanmuutto on myönteinen asia silloin, kun se palvelee sekä tulijan että vastaanottajan etua.
Mitä meihin eurooppalaisiin tulee, oikeusasiain komissaari Viviane Reding lausui uudenvuoden puheessaan 7.1.2014 seuraavaa:
Pelissä on paljon. Näiden vaalien tulos muokkaa tulevien vuosien Euroopan. Siksi näissä vaaleissa äänestäminen on ratkaisevan tärkeää. Tällä kertaa se on tärkeämpää kuin yksissäkään aiemmissa Europarlamentin vaaleissa.
Äänestäjät voivat valita, kannattaako tulevan Europarlamentin enemmistö Euroopan rajojen avaamista vai Euroopan Linnaketta. [...] Paras aseemme euroskeptikkoja vastaan on selittää kansalaisille, että heidän äänellään todella on väliä.
En välttämättä käyttäisi kaikkia Redingin sanavalintoja. Eurooppa, joka säätelee sisääntuloa omaa etuaan vahtien, on linnake vain samassa mielessä kuin ravintola on linnake valitessaan asiakkaansa tai sinun kotisi on linnake sinun vahtiessasi, kuka tulee sisään ja kuka ei. Itse asiasta olen kuitenkin täsmälleen samaa mieltä. Tästä päätetään tulevassa Europarlamentissa, ja siksi äänellänne on väliä.