Toivotan kaikille lukijoille parhainta alkanutta vuotta! Vähäinen kirjoitusaktiivisuus johtuu valtuustokauden alkamiseen liittyvistä ja muista poliittisista menoista, pikkupaniikista siviilityön kanssa, kirjaprojektista (josta tiedotetaan myöhemmin talvella) sekä paremmalle puoliskolle sattuneen luunmurtumatapaturman aiheuttamasta lisäyksestä kotityö- ja lapsenhoitovastuuseeni.
Kirjoitan muutamia ajatuksia ja huomioita tutustua teemasta eli rasismista.
Tummaihoinen henkilö otti välipäivinä yhteyttä ja antoi kannustavaa palautetta. Kiitin ja kerroin olevani iloinen siitä, että hän oli ymmärtänyt asiani oikein, vaikka se selvästi on helppoa ymmärtää myös väärin.
Sitten aloin miettiä, mikä se asiani oikeasti olikaan, ja miksi se on niin helppo ymmärtää väärin. Vaalien jälkeenhän on käyty runsaasti keskustelua siitä, olenko rasisti. Toimittajat arvelevat, että olen, ja minä olen kiistänyt olevani. Olen huomauttanut, että rasistiksi nimitteleminen on asiatonta, ellei a) määritellä sanaa "rasisti" ja b) osoiteta, millä tavoin sanomiseni ja tekemiseni sopivat tähän määritelmään. Mielestäni sellainen perustelu ei riitä, että joku on "kokonaisuutena arvioiden" tai "yleisesti ottaen" rasisti.
Mutta toisaalta on niinkin, että "rasistisuuden" kieltäminen lepää tyhjän päällä, ellei minulla itselläni ole määritelmää kyseiselle sanalle. Olen kiistänyt olevani rasisti, koska minusta ei tunnu siltä, että olisin rasisti. Toisaalta toimittajat kutsuvat minua rasistiksi, koska heistä tuntuu siltä, että olen rasisti. Kumpikin tuntemus rakentuu saman materiaalin, ts. sanomisteni ja tekemisteni, varaan.
Oletankin, että perusongelma ei ole erimielisyys siitä, mitä olen sanonut tai tehnyt, vaan siitä, miten sanomiseni ja tekemiseni tulkitaan. Erimielisyys siitä, mikä on rasismia. Tai paremminkin: erimielisyys siitä, millainen rasismi on soveliasta ja millainen ei. Sillä onhan selvää, että jos "rasismiksi" laveasti määritellään eriväristen ihmisten erilainen kohtelu tai heihin kohdistetut erilaiset odotukset ja oletukset, vastapuoli - ns. suvaitsevaisto - ei suinkaan ole rasismista puhdas eikä pyrikään olemaan.
Rasismin laveaan määritelmään mahtuu vaikkapa se, että toiseutta (käytännössä tummaihoisuutta ja/tai islamia) edustavan maahanmuuttajan lähtökohtaisesti oletetaan puhuvan viranomaiselle totta (esim. koskien rasismikokemuksia, kidutuskokemuksia, sukulaisuussiteitä perheenyhdistämistapauksissa), vaikka samaan aikaan tunnustetaan se ilmeinen tosiasia, että kantaväestön edustajat surutta puhuvat soopaa poliisille, verottajalle tai Kelan virkailijalle, jos sumuttaminen on heidän etujensa mukaista.
Vaalikiertueilla olen seurannut kiinnostuneena näytelmiä, joissa tummaihoinen ja/tai kaapuun pukeutunut henkilö lähestyy ehdokkaita. Ehdokkaan kasvoille vääntyy omituinen, mairea suvaitsemisilme. Etnisesti poikkeavalle henkilölle lässytetään kuin lapselle tai vammaiselle. Tällainenkin käyttäytyminen täyttää mielestäni rasismin määritelmän.
"Suvaitsevaiset" ihmiset kannattavat "positiivista erityiskohtelua", vähemmistöjen suosimista esim. julkisen sektorin vakansseja täytettäessä. Mitä muuta tämäkään on kuin ihmisten eriarvoista kohtelua heidän taustastaan riippuen, ts. rasismia?
Kun toiseuden edustaja käyttäytyy epätoivottavalla tavalla, syitä etsitään rutiininomaisesti tekijän ulkopuolelta (esim. rasismikokemuksista, yhteiskunnan piilorakenteista). Tällaisissa tilanteissa "suvaitsija" riistää vähemmistön edustajalta aikuisen, itsestään ja toiminnastaan vastuussa olevan ihmisen statuksen, ts. kohdistaa häneen matalampia odotuksia kuin kantaväestön edustajaan.
Kirjoitin aiemmin, että toimittajilla on vaikeuksia ymmärtää lausetta pidempiä kokonaisuuksia. Tarkemmin asiaa tuumattuani olen tullut siihen tulokseen, että kyse ei välttämättä ole älystä tai sen puuttumisesta vaan erilaisista maailmankuvista ja todellisuuskäsityksistä. Keskeisiä maailmankuvallisia vastakkainasetteluja ovat seuraavat:
1. Sanat versus teot ja intentiot. Kummat muokkaavat todellisuutta?
2. Ryhmät versus yksilöt. Kummat ovat perusyksiköitä puhuttaessa esim. tasa-arvosta, kunnioituksesta tai ihmisten kohtelusta?
Suvaitsevaisto elää symbolien maailmassa, joka muistuttaa primitiivisten kulttuurien tabujärjestelmiä. Sanoissa itsessään on voimaa, ja niillä on valta muuttaa maailmaa. Muuttamalla symboleja, siis sanoja, voidaan muuttaa todellisuutta. Suvaitsevaisto uskoo, että alussa on sana, että sanalla on sisäsyntyisiä ja fiksattuja konnotaatioita, ja että sana määrää todellisuuden sekä ihmisten asenteet. Kun sana vaihdetaan, muuttuvat myös todellisuus ja asenteet.
Hyvä esimerkki (joskaan ei omalla kohdallani ajankohtainen) on klassinen takertuminen sanaan "neekeri", täysin riippumatta siitä, missä yhteydessä, aikomuksessa tai merkityksessä sitä käytetään. Täällä on hyvä mallitapaus: Kun tabu-sana sanotaan, ei ole merkitystä sillä, miksi se on sanottu. Sana on itsenäinen agentti, kuin irtipäästetty peto, jolla on sanojan aikomuksista riippumaton voima ja merkitys.
Omasta mielestäni ei ole mitenkään välttämätöntä käyttää esimerkiksi sanaa "neekeri", jos se jotakuta häiritsee. Olen kuitenkin vahvasti sitä mieltä, että sanan korvaaminen jollakin muulla sanalla ei johda mihinkään, koska sanan sisältämät konnotaatiot eivät ole sanan itsensä ominaisuus. Sana (esim. "neekeri") sisältää vain ne mielleyhtymät, joita kuulijalla itsellään on sanan tarkoitteesta. Sana ei synnytä ja ylläpidä asenteita tai vaikuta todellisuuteen. Todellisuus, tai ihmisten kokemus todellisuudesta, synnyttää ja ylläpitää asenteita. Jos mielivaltainen äänne- tai kirjainjono (kuten "neekeri") korvataan jollakin toisella mielivaltaisella äänne- tai kirjainjonolla (esim. "afrikan-suomalainen"), kaikki vanhan sanan (kuten "neekeri") tällä hetkellä sisältämät mielleyhtymät siirtyvät siihen uuteen sanaan.
Vastaavasti automerkkiin Trabant liittyvät konnotaatiot eivät johdu siitä, että auton nimi on Trabant. Konnotaatiot liittyvät Trabant-nimisen auton todellisiin tai koettuihin ominaisuuksiin. Jos Trabantia valmistanut yhtiö olisi ostanut tuotenimen Mercedes Benz ja lätkäissyt sen autoihinsa, tämä ei olisi muuttanut ihmisten mielikuvaa kyseisistä autoista. Sanan Trabant sisältämät mielikuvat vain olisivat siirtyneet sanaan Mercedes Benz. Trabant-merkkiseen autoon liittyviä mielikuvia olisi voitu muuttaa vain muuttamalla todellisuutta, ts. Trabantin ominaisuuksia, tai ihmisten kokemusta todellisuudesta.
Olenko siis rasisti? Suvaitsevaiston tarkoittamassa mielessä varmaan olen. Minulla ei ole mitään ongelmia nauraa neekeri-, mustalais- tai homovitseille. Niille nauraminen on suvaitsevaiston symbolimaailmassa rasistista. Mutta, painokas mutta: Minulla ei ole ongelmia nauraa myöskään suomalais-, ruotsalais-, eskimo-, mies-, sivari- tai tamperelaisvitseille. Niitä, samoin kuin neekeri-, mustalais- ja homovitsejä, ei kerrota eikä niille naureta siksi, että haluttaisiin luoda tai ylläpitää kielteisiä käsityksiä sanotuista ihmisryhmistä. Jos rasistinen/pahansuopa intentio puuttuu, teko ei (minun maailmassani) voi olla rasistinen/pahansuopa.
Ryhmävitsejä (kuten niitä ehkä voitaisiin kutsua) kerrotaan siksi, että useimpiin ihmisryhmiin liittyy stereotypioita, ja näistä stereotypioista saa revittyä hauskaa komiikkaa. Se, mitä suvaitsevaisto ei tahdo hahmottaa, on, että vitsien kertojat ja niille naurajat aivan hyvin ymmärtävät stereotypioiden olevan liioiteltuja tai peräti virheellisiä. Ajatellaan seuraavaa vitsiä:
- Miten voi erottaa saunassa toisistaan ruotsalaisen majurin ja everstin?
- Rautakangella.
Kaikki, ihan kaikki, tietävät, että ruotsalaiset eivät keskimäärin voi olla homompia kuin muut kansat. Vitsissä leikitellään (ties miten syntyneellä) stereotypialla, eikä vitsin kannalta ole mitenkään tärkeää, vastaako stereotypia todellisuutta vai ei, ja jos vastaa, missä määrin. Oleellista on vain se, että stereotypia on yleisesti tunnettu, muutenhan vitsi ei naurattaisi ketään.
Toinen hyvä esimerkki on A-Studion haastattelu kunnallisvaalien ajoilta. Toimittaja poimi kirjoituksistani kohdan, jossa sanoin muslimivähemmistöjen muodostavan länsieurooppalaisissa yhteiskunnissa "sosioekonomisen pohjasakan", ja kysyi useamman kerran, olenko todella ja yhä tätä mieltä. Keskustelu meinasi jumittua, kun en kerta kaikkiaan ymmärtänyt, mitä mieltäolemista tuossa ilmaisussa on. Kysehän oli ja on havaittavasta ja mitattavasta asiaintilasta, jota kukaan ei käy kiistämään. Erimielisyys vallitsee lähinnä siitä, mikä on asiaintilan syy (rasismi vai tulijoiden asenteet), mitä sille pitäisi tehdä (lisaa rahaa integraatioon vai vähemmän maahanmuuttoa) ja mikä on sen olemus (ratkaistavissa oleva ongelma vai monikulttuurisuuden automaatti).
Vasta jälkeenpäin ymmärsin, että toimittaja ei päässyt yli negatiivisesti latautuneesta sanasta "pohjasakka", joka yhdistyi tabuun nimeltä muslimit. Sillä, mitä sanoin ja tarkoitin, ei ollut merkitystä, koska yhdistin kaksi sanaa, joita ei saa yhdistää. Jopa se, että muslimit muodostavat Länsi-Euroopassa alimman sosioekonomisen kerrostuman (oliko tämä parempi?), on toisarvoinen ongelma sen rinnalla, että valitsin asiasta puhuessani termin "pohjasakka".
Kuten sanottua, mielestäni teot ja tarkoitusperät ovat tärkeitä, eivät sanat. Vaikka nauran mielelläni hyville neekeri-, mustalais- ja homovitseille, ja vaikka minulla saattaa jopa olla käsityksiä erilaisisten ihmisryhmien keskimääräisistä ominaisuuksista, minulla ei ole minkäänlaisia vaikeuksia arvioida konkreettista eteen sattuvaa tummaihoista, mustalaista tai homoa yksilönä tismalleen samoilla kriteereillä kuin arvioin konkreettista eteen sattuvaa valkoista heteromiestä. Maailmankuvani on tässä suhteessa hyvin individualistinen, ja minulle tasa-arvo on yksilöiden välistä, absoluuttista mahdollisuuksien tasa-arvoa. Ihmisten tasa-arvoinen kohtelu on konkreettisten yksilöiden tasa-arvoista kohtelua, vailla yksilön suhteuttamista hänen edustamaansa ryhmään. Kun suvaitsevaisto näkee tummaihoisessa ihmisessä ainoastaan (riistetyn) ryhmänsä edustajan ja arvioi tätä ja tämän tekemisiä relativistisesti, minä näen hänessä ainoastaan yksilön ja arvioin häntä sellaisena.
Olen aina kyennyt ongelmattomaan ja luontevaan kommunikointiin kaiken väristen ja uskoisten yksilöiden kanssa. Kaikki konfliktit ovat syntyneet erilaisten virkaloukkaantujien ja ammattisuvaitsevaisten kanssa, koska heidän pirtaansa ei mahdu se, että yksilöä ei nähtäisikään ryhmän mikrotasoisena representaationa. Heille keskeinen yksikkö ja toimija on ryhmä, ei yksilö.
Suvaitsevaisto puhuu mielellään yksilöistä ja julistuksissa vastustaa yksilön redusoimista edustamansa ryhmän jäseneksi. Käytäntö on kuitenkin päinvastainen, mistä hyvänä esimerkkinä ovat juuri vaatimukset etnisten vähemmistöjen positiivisesta syrjinnästä, ts. yksilön suosimisesta hänen viiteryhmänsä perusteella ja muiden yksilöiden kustannuksella.
Sekä suvaitsevaiston että vähemmistöihin kuuluvien henkilöiden suusta kuulee myös usein vaatimuksia "maahanmuuttajien kunnioittamisesta". Vaan mitä tarkoittaa maahanmuuttajien kunnioittaminen, ja miksi jotakuta pitäisi kunnioittaa siksi, että hän on maahanmuuttaja? Enhän minä kunnioita suomalaisiakaan siksi, että he ovat suomalaisia. Kunnioitan ihonväriin katsomatta niitä yksilöitä, jotka toimillaan herättävät kunnioitusta, ja vastaavasti olen ihonväriin katsomatta kunnioittamatta niitä, jotka eivät yksilöinä kunnioitusta ansaitse. Suurimmasta osasta ihmisiä, niin suomalaisia kuin maahanmuuttajia, minulla ei ole kokemuksia, eikä näin ollen arviointipohjaa, joten en suhtaudu heihin mitenkään.
Minun nähdäkseni parempi maailma ei synny sanoista ja julistuksista vaan siitä, miten me toimimme. Tasa-arvoisten yksilöiden maailma ei synny sillä, että kohtelemme yksilöitä epätasa-arvoisesti ryhmien välisen "tasa-arvon" nimissä, vaan siten, että kohtelemme jokaista, konkreettista yksilöä samoilla säännöillä ja kriteereillä ja tuomitsemme hänet samalla mittatikulla. Näihin kahteen lauseeseen kiteytyy se, mikä erottaa minun maailmankatsomukseni "suvaitsevaisesta" maailmankatsomuksesta. Tämän maailmankatsomuksellisen eron vuoksi emme puhu samasta asiasta väitellessämme siitä, olenko rasisti vai en.
Joku on joskus sanonut, että maailmanparantaminen kannattaa aloittaa omasta itsestä ja se kannattaa aloittaa läheltä. Maailma kokonaisuutena on juuri yhtä hyvä tai huono kuin sen osatekijät eli yksilöt. Ihmisten maailma koostuu ihmisten toiminnasta. Valitettavasti "suvaitsevaiset" eivät yleensä koe asiaa näin, vaan sallivat itselleen ruohonjuuritasolla, hyvän asian nimissä, sellaisia toimintatapoja, jotka ovat jyrkässä ristiriidassa suurten tavoitteiden kanssa.
Olen usein miettinyt, siis oikeasti miettinyt, mitä sellainen ihminen kokee olevansa tekemässä, joka esimerkiksi lähettää väärää mieltä olevalle henkilölle tai tämän perheenjäsenille tappo- tai raiskausuhkauksia. En usko, että tällainen ihminen ainakaan tietoisesti tavoittelee maailmaa, jossa sallittuja mielipiteitä on vain yksi ja niistä kielletyistä joutuu tapetuksi tai raiskatuksi. Päinvastoin, nämä ihmiset tyypillisesti kannattavat suvaitsevaisuutta, moniarvoisuutta ja -äänisyyttä.
Neuvostoliiton varhaisvaiheiden ideologit uskoivat, että todelliseen kansanvaltaan päästään proletariaatin diktatuurilla ja todelliseen rauhaan ja onneen tappamalla ensin miljoonia rauhan ja onnen esteenä olevia, vääränlaisia ihmisiä. Samalla tavoin suvaitsevaisto uskoo, että pienen mittakaavan vääryyksillä päästään suuren mittakaavan hyvään. Tukahduttamalla väkivaltaisesti väärät ajatukset päästään todelliseen moniarvoisuuteen ja suvaitsevaisuuteen. Syrjimällä vähemmistöjä ryhmänä "positiivisesti" ja arvioimalla vähemmistöihin kuuluvia ihmisiä eri mittatikulla päästään todelliseen tasa-arvoon ja individualismiin.
Ikävä kyllä se ei toimi näin. Epätasa-arvoiset ja totalitaristiset metodit tuottavat ainoastaan epätasa-arvoisia ja totalitaristisia yhteiskuntia. Suvaitsevaisuus ja tasa-arvo alkavat teoista, ne alkavat juuri sinusta, ja ne alkavat juuri siitä, miten kohtelet sitä konkreettista, edessäsi seisovaa yksilöä. Ellet pysty elämään sen kanssa, että joku on eri mieltä kuin sinä, et ole varsinaisesti oikea henkilö vaatimaan ketään muuta elämään sen kanssa, että joku on eri värinen tai uskoinen kuin hän.
Lasteni päiväkodissa on asiakkaana eräs äiti, jolla on paha ongelma kanssani. Nähdessään minut hän kaappaa lapsensa aggressiivisesti kainaloonsa ja pakenee (kirjaimellisesti) hypellen ja sätkytellen. Demonstratiivisesti. (Korostettakoon, että hän on outoudessaan täysin yksittäinen tapaus.) Eilen aamulla sanottu äiti pysäköi autonsa kadunvarteen juuri, kun olin kävelemässä ohi. Hän syöksyi kuskinpuolelta pihalle, säntäsi (jälleen hypellen ja sätkytellen) kadun toiselle puolelle ja karjui mylvivällä äänellä autosta nousemassa olleelle lapselleen:
"ÄLÄ NOUSE AUTOSTA! VARO! PYSY AUTOSSA!"
En tiedä, mikä olisi oikea tapa reagoida sätkyttelevään äitiin. Joskus olen ajatellut irvistää ja sanoa "pöö", mutta koska en halua kiusata ketään, en sitten ole viitsinyt. Olen kävellyt lauhkeasti hymyillen ja muina miehinä ohi. Niin tein eilenkin. Jälkikäteen kuitenkin harmitti, etten jäänyt kuuntelemaan, mitä äiti vastasi pojalleen, joka pelästyneenä kysyi, että "mitä pitää varoa".
Mitä neljävuotiaan pojan kysymykseen saattoi vastata? Että setä puree pään poikki? Ei kai sentään. Ei kai kukaan vanhempi halua, että lapsi menettää yöunensa pelätessään pään poikki purevia päiväkotikavereiden isiä. Että sedällä on vääriä poliittisia mielipiteitä? Voiko sellaista sanoa neljävuotiaalle?
Jotainhan siihen kysymykseen kai piti vastata. Jostain vakavasta ja pahasta on pakko olla kysymys, jos se saa äidin ryntäämään pää kolmantena jalkana ajoradalle, vaikka niin ei saa tehdä, ja karjumaan lapselleen, että pitää varoa. Tämän lapsikin varmasti ymmärtää.
Uskooko pakoon paniikinomaisesti pinkova äiti, että pakenemiseen on oikea syy, ts. että väärät mielipiteeni voisivat tarttua pisaratartuntana tai että lähelle päästessäni vahingoittaisin häntä tai hänen lastaan? Luulen, että näin ei ole, mistä päästäänkin jatkokysymykseen: Miksi hän sitten pakenee? Onhan olemassa myös vähemmän vaivalloisia ja paremmin perille meneviä protestointitapoja. Voi esim. pidättäytyä seurustelusta. Tai voi tulla sanomaan, että anteeksi, mutta mielipiteesi ovat perseestä.
Pakeneminen on protestointitapana huono, koska se näyttää hölmöltä, varsinkin, kun sitä harrastaa yksin. Sitä joutuu joko jatkamaan loputtomasti, joka päivä, jolloin vaara seinää päin juoksemisesta tai auton alle jäämisestä muuttuu tilastollisesti merkittäväksi, tai sitten sen joutuu pikkuhiljaa lopettamaan, jolloin tulee ikäänkuin myönnetyksi, ettei siihen ollut alunperinkään tarvetta.
Sätkyttelevä äiti on tietysti erikoinen ja äärimmäinen esimerkki "suvaitsevaisesta" reaktiosta, mutta siitä juontui mieleeni se seikka, että - jos sallitte minun vielä käsitellä omaa tilannettani - "suvaitsevaisella" ihmisellä on tendenssi suhtautua minuun juuri sillä tavalla, jolla hän (erheellisesti) olettaa minun suhtautuvan esim. etnisten tai uskonnollisten vähemmistöjen edustajiin. Sanon "erheellisesti", koska minä en siirry kadun toiselle puolelle nähdessäni partasuuimaamin säkkiin puettuine vaimoineen. En myöskään huuda lapsilleni, että näiden pitää varoa.
Miksi en tee näin? Siksi, että reagointi olisi pelkkää vääriin mielipiteisiin kohdistuvaa protestointia, ei oikean uhan torjumista. Partasuuimaamin maailmankatsomus on minulle yhtä vastenmielinen kuin oma monikulttuurivastaisuuteni sätkyttelevälle äidille, mutta niin kauan kuin imaamin mielipiteet eivät vaikuta elämääni tai yhteiskuntajärjestelmään tahi kavenna vapauksiani, ne ovat vain mielipiteitä. Mielipiteet eivät satuta ketään.
Partasuuimaamin maailmankatsomus on ahdasmielinen, suvaitsematon ja itseriittoinen. Tämän vuoksi en pidä siitä. Uskon, että sätkyttelevän äidin syyt olla pitämättä minun mielipiteistäni ovat samansuuntaisia. Jos kuitenkin haluan vakuuttaa imaamin ja mahdolliset sivustakatsojat siitä, että oma elämänfilosofiani on parempi kuin imaamin elämänfilosofia, ymmärrän, että tämä ei tapahdu, jos reagoin hänen vääriin näkemyksiinsä samalla pyhällä vihalla, jolla hänen ideologiansa suhtautuu muiden vääriin näkemyksiin. Ahdasmielisyyttä ja totalitarismia vastaan ei voi taistella ahdasmielisyydellä ja totalitarismilla. Sauronia vastaan ei voi taistella Sauronin sormuksella.
Sanoin, että sätkyttelevä äiti on erikoinen ja äärimmäinen esimerkki. Hän on sitä kuitenkin vain kvantitatiivisesti. Hieman miedomman version "suvaitsevaisesta suvaitsevaisuudesta" tarjoaa esim. vihreä kirjailija Jarkko Tontti Vihreän Langan kolumnissaan "Kiukkuinen hemulitäti" (kts. kommenttiosasto).
Toimittajat (vrt. esim. Radio Rockin haastattelu ennen vaaleja) ovat olleet kiinnostuneita siitä, antaisinko omien lasteni leikkiä muslimilasten kanssa. Vastaus on, että toki, samoin edellytyksin kuin muidenkin lasten kanssa. Mielestäni "suvaitsevaiset" voisivat asettua peilin eteen ja kysyä itseltään:
Antaisinko minä lasteni leikkiä maahanmuuttokriitikon lasten kanssa? Vai kerronko lapsilleni, että niiden isä puree pään irti?