10.8.2008

Syyskauden avaus

Kesälomien loppumisen kunniaksi Venäjä hyökkäsi Georgiaan (josta pitkin hampain suostun käyttämään tätä tyhmää nimitystä; maan nimi on suomeksi Gruusia). Georgian presidentti Miheil Saakašvili on verrannut tilannetta Suomen talvisotaan. En tiedä, onko Venäjän tavoitteena (ainakaan heti) miehittää Georgiaa (kuten sen tarkoitus vuonna 1939 oli miehittää Suomi), mutta vertaus ei lepää aivan tyhjän päällä.

Ensinnäkään Venäjä ei omasta mielestään ole sotatilassa Georgian kanssa. Se vain vastaa georgialaisjoukkojen provokaatioon, minkä lisäksi on huomattava, että Georgiassa taistelevat venäläiset ovat rauhanturvaajia, jotka puolustavat hätää kärsivien alueiden hädänalaisia asukkaita (mm. pommittamalla asuinrakennuksia Gorissa ja Tbilisissä sekä Georgian läpi kulkevaa öljyputkea). Kuten muistamme, Neuvostoliitto ei marras-joulukuun vaihteessa 1939 suinkaan hyökännyt Suomeen vaan puolusti omaa aluettaan (mm. pommittamalla Helsinkiä) ja vastasi suomalaisten inhoittavaan provokaatioon Mainilassa. Edelleen Neuvostoliitto kiisti olevansa sodassa Suomea vastaan. Se päinvastoin oli paikalla Suomen Aidosti Kansanvaltaisen Terijoen hallituksen kutsusta, auttamassa nälkäänäkevää suomalaista työkansaa.

Odotamme mielenkiinnolla, milloin Etelä-Ossetiaan ilmaantuu naftaliinista kaivetun Edvard Ševardnadzen luotsaama Georgian Aidosti Kansanvaltainen hallitus.

Myös kansainvälisen yhteisön, kaikkien hyökkäyksen kohteeksi joutuneiden pikkuvaltioiden parhaan ystävän, reaktiot muistuttavat kovasti 70 vuoden takaisia. Vaaditaan tulitaukoa. Kehotetaan neuvottelemaan. Tarjotaan välitysapua. Erotuksena vuoteen 1939 voidaan tosin havaita, että syyllisiä ei haluta etsiä. Vuonna 1939 kaikille oli selvää, kuka on syyllinen.

Surullisen Kansainliiton vielä surullisempi jatkaja YK on tietenkin kyvytön käsittelemään asiaa, koska hyökkääjä pystyy pysäyttämään järjestön ainoan merkityksellisen päätöksentekoelimen, turvallisuusneuvoston, työskentelyn. Toinen organisaatio, jolle konfliktin käsittelyn voisi katsoa kuuluvan, on Etyj. Sitä johtaa tällä hetkellä Suomi. Pääministeri Matti Vanhanen onkin ominaiseen tapaansa ottanut miehekkään ja selkeän kannan:

"En lähde luonnehtimaan tämän konfliktin syitä tai syyllisiä. Eikä myöskään pitäisi tässä suhteessa tehdä vertailuja ainakaan Suomen puolelta. Jokainen tilanne on aina erilainen."

Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrov on kertonut Suomen epäsuorasti tukeneen Venäjän toimia. Vaikka venäläinen poliitikko valehtelee usein, hän ei tietenkään valehtele aina.

Arvopresidenttimme Tarja Halonen on aiemmin ilmaissut, ettei Suomi ole puolueeton sodan ja rauhan kysymyksissä. Suomi on rauhan puolella ja sotaa vastaan. Venäjän hyökkäykseen olympialaisia seuraava arvo-Halonen ei ole vielä ehtinyt ottaa kantaa, mutta varmasti aivan pian jyrähtää. Varmasti Halonen myös YK:n yleiskokouksessa tulee suomimaan Venäjää samalla armottomuudella kuin aikanaan Yhdysvaltoja Irakin hyökkäyksen tiimoilta.

Georgian tapauksia seuratessamme voimme muistaa, että Suomeen on muodostunut kymmeniin tuhansiin kohoava ja edelleen kasvava venäläinen vähemmistö. Koska Suomi ei millään muotoa halua liittyä Natoon tai mihinkään muuhunkaan järjestelyyn, jolta se edes teoriassa voisi hädän hetkellä saada tukea, on syytä toivoa, ettei Venäjä missään tulevaisuuden vaiheessa koe tämän vähemmistön tarvitsevan apua. Onhan Venäjä, jonka presidentin sukunimi tarkoittaa "karhua", perustellut hyökkäystään Georgiaan mm. sillä, ettei Venäjä voi katsoa sivusta, jos venäläisten oikeudet maan rajojen ulkopuolella ovat uhattuina.

Eipä siitä sen enempää.

Loman aikana luin jostain lehdestä, että kesäloman pitäisi kunnollisen palautumisen turvaamiseksi kestää vähintään kuukausi. Minulla ei koskaan ollut varsinaisia kesälomia silloin, kun olin perheetön, joten en tiedä, miten perheettömät (tai lapsettomat) lomansa kokevat ja mitä he lomallaan tekevät. Lapsiperheessä loma on sitä, että lapsia ja infrastruktuuria sullotaan autoon ja viedään paikasta toiseen. Erityisen rentouttavia kesälomat eivät ole. Pikemminkin elokuussa on niin romuna, että on mukava päästä töihin lepäilemään.

Ehkä tämä onkin sitä, mitä kutsutaan palautumiseksi. Pääasiahan on, että töihin on kiva palata.

Kesä on raskasta aikaa, koska on niin paljon asioita, joita pitäisi ehtiä tekemään. Kesäpaikkojakin on kolme, kaksi rouvan ja yksi oman suvun puolesta. Rouvan suvun paikoille (Espoossa ja Kalajoella) on ominaista, että joka kesä niissä hajoaa jotakin, joka pitää korjata. Oma paikka (Alajärvellä) on onneksi kauttaaltaan niin huonossa kunnossa, että sitä voi fiksata mistä tahansa kohdasta, ja ainoa suunta on ylöspäin. Kesän ohjelmaan on kuulunut seinien raaputusta ja maalaamista, kirjahyllyjen rakentamista, loputonta roskan ja romun polttamista ja poisviemistä sekä yksi kiukaan asennus.

Mainitsin joskus, että kesäpaikassani on laaja kirjasto. Siellä on myös laaja valikoima aikakauslehtiä, kirjeitä ja postikortteja (ml. valtava kenttäpostikokoelma) viimeisten 140 vuoden ajalta. Isoisäni isä kuoli vuonna 1934, minkä jälkeen kaikkinainen järjestyksenpito ja poisheittäminen lakkasi. Isoisäni ja hänen vanhempansa tilasivat kaikkia mahdollisia lehtiä (kuten Suomen Kuvalehteä, Kodin Kuvalehteä, Kotiliettä, Hopeapeiliä, Viikko-Sanomia, Seuraa, Apua, Hymyä, Kansa taisteli -lehteä, erinäisiä obskyyrejä julkaisuja kuten Allas krönika, Allers, Svenska Damtidning; Hesaria, Hufvudstadsbladetia, Ilkkaa, Vaasalaista jne. jne., ja lisäksi erilaisia ammatillisia julkaisuja kuten Lääkäri-lehteä ja Duodecimiä). Vanhoja numeroita ei koskaan viety pois, mutta niitä ei liioin koskaan viitsitty järjestellä, minkä vuoksi yläkerran koloihin, laipioihin ja käytäville muodostui ikuisesti kasvavia vuoria ja röykkiöitä.

Tämän kesän suururakkani oli suorittaa paperitavaralle Endlösung. Suurimman osan roskalehdistä vein keräykseen tai poltin, mutta esim. Suomen Kuvalehdet (vuosilta 1919-1995) panin numerojärjestykseen ja hyllytin. Luonnollisesti juutuin myös lukemaan niitä, varsinkin 20- ja 30-luvun vuosikertoja. Sota-ajalla on niin keskeinen asema nykysuomalaisen historiantajussa, että sitä edeltävää aikaa on vaikea hahmottaa. Ensimmäisen tasavallan aika on sekä kirjaimellisesti että kuvaannollisesti tuonpuoleista. Suomalaisten henkinen ja materiaalinen historia alkoi uudelleen vuonna 1944. Koska maamme eli sotien jälkeiset vuodet huomattavassa henkisessä ja aineellisessa taantumuksessa, nykyihmiselle muodostuu helposti käsitys, että menneisyys sinänsä oli ankeaa.

Maailma oli kuitenkin (varsinkin materiaalisessa mielessä) yllättävän valmis 30-luvun lopun hyvinä vuosina, mistä saa hyvän käsityksen lukemalla tuon ajan lehtimainoksia. Digitaalisuutta ja keinoälyä ei vielä oltu keksitty, mutta niitä vastasi äärimmilleen viritetty hienomekaniikka. Ihmisille kaupattiin hyvin tutunoloisia hyvinvointituotteita kuten järjestelmäkameroita, asuntokohtaisia keskuslämmitysjärjestelmiä, sähkökirjoituskoneita, piilolinssejä, laihdutus- ja potenssilääkkeitä, shamppoita ja ihonhoitotuotteita, lomamatkoja Stettiniin ja New Yorkiin. Valmistajat ja logot olivat pitkälti samoja kuin nykyäänkin.

Myös puheenaiheet olivat samoja kuin nykyään: pääkirjoituksissa vatkattiin työuran ja äitiyden yhdistämistä, ilmaston lämpenemistä ja väestön ikääntymistä. Kaikki on tietenkin suhteellista. Ilmastonmuutoksen tiimoilta ihmeteltiin, miksei enää ole sellaisia talvia kuin 1700- ja 1800-luvuilla, jolloin Itämeri jäätyi Skagerrakia myöten ja Helsingistä pääsi jäätä pitkin reellä Preussiin. Keskimääräinen lapsiluku per lisääntymisikäinen nainen oli enää hälyttävät 3, kun vastaava luku kahta sukupolvea aiemmin oli vielä 7. Kaupungeissa asui jopa pariskuntia, joilla oli vain yksi lapsi. "Asuuko Suomessa koskaan neljää miljoonaa ihmistä?"

Olisivatpa tienneet...

Säväyttävin ero 30-luvun ja tämän päivän välillä on henkistä laatua. Sotien jälkeisenä aikana se, mitä Suomessa saa sanoa, on ollut hyvin tarkkaan säädeltyä. Yhteiskunnallisesta keskustelusta on tullut salatiedettä, johon vain asiaan vihkiytyneiden sopii osallistua. Yhteiskunnallisen keskustelijan nauttima julkinen tunnustus ja arvostus on riippunut suoraan siitä, miten jyrkässä ristiriidassa hänen näkemyksenä ovat intuition, ts. maalaisjärjen, kanssa. Aluksi tilanne tietenkin johtui ulkoisista seikoista kuten valvontakomissiosta, Porkkalan tukikohdasta ja Neuvostoliiton sotilaallisesta uhasta, mutta varsinainen tragedia oli, että tämä reaalipoliittinen olosuhde kasvatti suomalaiseen politiikkaan ja akatemiaan häntäkärpästen sukupolven (kuten Veikko Huovinen sitä nimitti), jolle oman pesän likaaminen, omien juurien ja oman kulttuurin halveksunta ja mustan väittäminen valkoiseksi (imperialistinen ja verinen kommunistidiktatuuri = demokraattinen maailmanrauhan takuumies) oli elämäntapa.

Kuuntelin kesällä radiosta Viron presidentin haastattelua, ja ihmettelin, miksi minulla on koko ajan sellainen olo kuin raikas tuuli puhaltaisi. Tunne johtui siitä, että Ilves puhui järkeviä ja sanoi asioita suoraan, vaikka hän on korkeassa poliittisessa asemassa. Sellaista ei Suomessa ole juuri harrastettu sotien jälkeisenä aikana. 1990-luvun alussa, Neuvostoliiton hajotessa, oli ohikiitävä hetki, jolloin Suomessa virisi raikas keskustelu erinäisistä asioista, mutta sitten Neuvostoliiton edessä matelu korvautui maahanmuuttajien edessä matelulla (ja vähän myöhemmin putinilaisen Venäjän nuoleskelulla), ja nyt ollaan itsesensuurin osalta taas samassa tilanteessa kuin ennen glasnostia.

30-luvulla oltiin erimielisiä ja riideltiin asioista niin kuin aina, mutta keskustelevat osapuolet jakoivat muutamia lähtökohtia. Kuten sen, että meidän kohtalomme on olla suomalaisia, että tämä maa kuuluu suomalaisille, jotka sen ovat rakentaneet, ja että erimielisyydet koskevat sitä, miten tästä maasta saataisiin parempi paikka suomalaisille. Ei oltu vielä keksitty sitä, että suomalaiset ovat keinotekoinen konstruktio, että suomalaiset ovat syyllisiä maailman vääryyksiin, että suomalaisille kuuluu Suomessa lähinnä maksajan ja statistin rooli, ja että Suomen on ennen kaikkea oltava hyvä paikka kaikille muille kuin suomalaisille.

Kurt Vonnegutin erinomaisessa kirjassa Teurastamo 5 tarinan sankari Billy Pilgrim joutuu tralfamadorelaisten apinoiden vangiksi ja eläintarhaan näyttelyeläimeksi. Tralfamadorelaisilla on erilainen tapa suhtautua aikaan. Kun Pilgrim valittaa elinolosuhteidensa ankeutta, tralfamadorelaiset muistuttavat hänelle, että vaikka juuri tässä hetkessä voikin tuntua kurjalta, hänen elämässään on kuitenkin paljon sellaisia hetkiä, joissa asiat ovat paremmin, eikä mikään estä häntä elämästä niitä muita hetkiä. Kesällä, 30-luvun tunnelmiin uppoutuessani, ajattelin, että tämä voisi olla ratkaisu, kun typerien juttujen lukeminen tämän päivän lehdistä oikein kovasti korpeaa. Voi vetäytyä bunkkeriin ja lukea älykkäämpiä juttuja vanhoista lehdistä.

Siitä voisin vielä mainita, että kun Ahvenanmaan kysymystä ratkaistiin Kansainliitossa vuonna 1921, Britannian edustaja lausui Kuvalehden mukaan näin:

"Suomi on siitä eriskummallinen kansakunta, että siellä vähemmistöllä on enemmistön oikeudet, ja enemmistö sietää vähemmistön taholta kohtelua, jota kaikki muut kansat pitäisivät kansallisena häpeänä."

Väitteen todenmukaisuus on tietenkin 90 vuodessa kasvanut astronomisiin mittasuhteisiin, mutta laihana lohtuna olkoon, että Suomi ei enää ole tässä suhteessa eriskummallinen kansakunta.

Lopuksi muutama sana kesän aikana saamastani postista:

Kun olen lomalla, toivoisin kovasti, etteivät ihmiset kyselisi, enkö jo voisi ryhtyä kirjoittamaan. Kun en kirjoita, tämä johtuu siitä, että a) en ehdi, b) en jaksa, c) en halua. Kirjoittamattomuus ei johdu siitä, että olisin unohtanut omistavani blogin. Varsinkin toivon, ettei minulle soiteltaisi keskellä yötä. Joku tolkku pitäisi säilyttää.

Kuten asiaan kuuluu, saan jatkuvasti postia, jossa kritisoidaan "sivistyssanojen" käyttöä. "Sivistyssanoja" ovat kaikki sellaiset lainasanat, jotka eivät kuulu valittajan henkilökohtaiseen aktiiviseen sanavarastoon. Pyydän kauniisti lopettamaan tästä asiasta valittamisen, sillä minä tulen jatkossakin kirjoittamaan juuri sillä tavalla, jonka koen itselleni luontevaksi. Jos kirjoitustyylini ei kelpaa, sopii lopettaa lukeminen. Kaikella ystävällisyydellä.

Perussuomalaisten nuorten Moku-päivillä 19.7. (kiitokset järjestäjille, osallistujille ja yleisölle!) pitämästäni alustuksesta on sanottu mm., että se oli ulkoaopetellun makuinen, eikä siinä ollut mitään uutta. Lisäksi siinä oli liikaa sivistyssanoja, ja naamanikin oli liian punainen. Totean lyhyesti, että alustus oli ulkoaopeteltu. Aina, kun esiinnyn, opettelen sanottavani ulkoa. Minä en ole spontaani esiintyjä, eikä minusta sellaista tule. Tämä johtuu siitä, että aivoni raksuttavat varsin hitaasti, ja joudun ajattelemaan jokaisen lausumani sanan erikseen. En myöskään tiedä, mitä uutta alustuksessa voisi olla, jos minut kutsutaan esittelemään näkemyksiäni asiasta, josta olen jo kirjoittanut melkein 200 kirjoitusta.

Kokoavana kommenttina suullista ja kirjallista esiintymistäni koskevaan kritiikkiin haluan sanoa, että minä olen sellainen kuin olen. On kahdenlaisia ihmisiä: niitä, jotka tekevät parhaansa, ja niitä, jotka eivät tee mitään. Jos joku kokee tietävänsä asiat paremmin tai osaa tehdä ne paremmin, kehotan häntä ryhtymään toimeen sen sijaan, että vaatii minua toteuttamaan asioita haluamallaan tavalla, ja sitten valittaa, kun en tähän kykene.

Mutta toivotan kaikille hyvää alkavaa vaalisyksyä!


Takaisin