Pari kirjoitusta sitten tulkitsin todellisuutta niin, että Suomi on, sekä suhteessa omaan historiaansa että muuhun maailmaan, poikkeuksellisen syvässä kyykyssä Venäjän suuntaan. Esitin arvelujani siitä, mistä tämä voisi johtua. Vaihtoehdot, jotka eivät sulje toisiaan pois, ovat nähdäkseni ne, että a) Suomea johtavat neuvostoihmiset, jotka eivät saa katkaistua henkistä napanuoraansa Kremliin, ja/tai b) Suomea johtavat neuvostoihmiset, jotka menneinä aikoina ovat riemurinnoin ja oma-aloitteisesti tehneet neuvostoihmisten tekoja, eivätkä he halua, että Kremlin nykyinen isäntä, ja Kremlin arkistojen haltija, paljastaa kaikkein rumimpia totuuksia heidän menneisyydestään.
Analyyseihini voi uskoa tai olla uskomatta, mutta minulle tuli yllätyksenä, että jotkut kiistivät jopa premissin, siis Suomen syvän kyykyn. Suomen käytös Venäjän suhteen ei kuulemma eroa muiden maiden vastaavasta. Eurooppalaiset ovat kuulemma varovaisia Venäjän suhteen, koska Eurooppa on riippuvainen Venäjän energiatoimituksista.
Onneksi Venäjällä käytiin juuri parlamenttivaalit. Vertaamme erilaisten tahojen reaktioita.
Vladimir Putinin puolue Yhtenäinen Venäjä sai 64,1 prosenttia äänistä. Tshetsheniasta Putin sai 99,4 prosentin kannatuksen. Median toimintaa ennen vaaleja on arvosteltu puolueelliseksi, puolueiden rekisteröinti on tehty vaikeaksi, ja oppositiopuolueiden kampanjointia on häiritty. Useat puolueet ovat ilmoittaneet valittavansa vaalituloksesta Venäjän korkeimpaan oikeuteen.
Kaikki ovat varmaan samaa mieltä siitä, että vaalit olivat niin toteutukseltaan kuin lopputulemaltaankin varsin odotuksenmukaiset venäläiset vaalit.
Yhdysvallat kehotti Venäjää tutkimaan, onko vaalivilppiä tapahtunut. EU:n ulkoasiainkomissaarin Benita Ferrero-Waldnerin mukaan vaalikampanjassa rikottiin sanan- ja kokoontumisvapautta.
Saksa, joka on Suomeakin riippuvaisempi Venäjän energiasta, ja joka on Venäjän tärkein kauppakumppani, ilmoitti hallituksen edustajan suulla, että Venäjän vaalit "eivät olleet länsimaiden standardien mukaan sen enempää vapaat kuin demokraattisetkaan". Hallituksen ihmisoikeuskomissaari Günter Nooke piti hätkähdyttävänä, "ettei Kreml ole hiukkaakaan huolestunut vaaleissa esiintyneestä vilpistä".
Nooken lausunto on tietysti diplomatian kieltä, samalla tavoin kuin Yhdysvaltain Venäjälle antama kehotus tutkia, onko vilppiä tapahtunut. Kai se nyt on selvää, ettei Kreml ole huolestunut vilpistä, jonka se on itse organisoinut. Kuka muu sen olisi organisoinut? Vaalit hävinnyt oppositio? Diplomaattiset sanakäänteet kuitenkin sisältävät selkeän viestin: Venäjän tämänkäänkertaiseen demokraattiseen suoritukseen ei olla tyytyväisiä.
Mitä sanoo Suomen, EU:n Venäjä-asiantuntijan, pääministeri Matti "anteeksi" Vanhanen? Hän pitää Venäjän vaalitulosta "vakuuttavana". Vanhasen mukaan "yli 60 prosentin äänestysvilkkaus kertoo siitä, että kansalaiset ovat aidosti kannattaneet Putinin linjaa".
"Vanhasen mielestä esitetyt vilppisyytteet ovat 'hieman epämääräisiä', mutta ne on syytä selvittää. Hän ei kuitenkaan usko, että vaalin tuloksessa olisi mitään epäselvää."
Vanhanen on tietysti aivan oikeassa siinä, että syytökset on syytä tutkia ennen hutkimista. Herääkin kysymys, mihin perustuu Vanhasen vankka usko siihen, ettei tuloksessa ole mitään epäselvää. Kun kerran syytöksiä ei ole vielä tutkittu. Ja kun kaikki muut ovat näkevinään tuloksessa paljonkin epäselvää.
Sikälikin Matti "anteeksi" Vanhanen lienee oikeassa, että tuloksen lopullisuudessa, Kremlin suorittamien objektiivisten ja perusteellisten vilppisyytöstutkimusten jälkeenkään, ei tule olemaan mitään epäselvää.
Vanhasen mukaan Putinin vaalivoitto "kertoo selkeästi viime vuosina harjoitetun politiikan suosiosta".
Siis se 99,4 prosentin voitto Tshetsheniassakinko?
Tutkimattomat ovat tshetsheenin mielenliikkeet.
Ennustan, että entisen Neuvostoliiton alueella jatkossa järjestettävien vaalien yhteydessä, kenties Ukrainan, Moldovan ja Georgian ulkopuolella, Suomi tulee pääsemään siihen piinkovaan, rehelliseen vaalitarkkailijaryhmään, johon tähän mennessä on kuulunut venäläisiä, valkovenäläisiä, kazaheja, uzbekkeja, turkmeeneja ja armenialaisia. Siihen, johon demokraattisesti valitut johtajat Aleksandr Lukashenkosta Islam Karimovin ja Nursultan Nazarbajevin kautta Turkmenbashyyn asti ovat luottaneet enemmän kuin EU:n tai Etyj:n lähettämiin tarkkailijoihin.