9.12.2014

Ruotsin ja Suomen vaalikevät

Tiedotusvälineet ovat kertoneet, että Ruotsi on modernin historiansa vakavimmassa poliittisessa kriisissä. Edellisellä kaudella valtiopäiville nousseet ruotsidemokraatit kaksinkertaistivat kannatuksensa 12,8 prosenttiin ja saivat 49 kansanedustajaa. Kuten edellisellä kaudella, muut seitsemän valtiopäiväpuoluetta ilmoittivat välittömästi vaalien jälkeen, että ruotsidemokraattien kanssa ei tehdä yhteistyötä missään asiassa eikä keskustella mistään. Heille ei anneta heille edustajamäärän perusteella kuuluvia valiokuntien puheenjohtajuuksia ja varapuheenjohtajuuksia, eikä heitä kutsuta kaikkien ryhmien välisiin keskusteluihin. Edelleen sovittiin, että yksikään puolue ei pyri edistämään omia esityksiään ja aloitteitaan ruotsidemokraattien tuella.

Toisin kuin edellisellä kaudella, tämän asennoitumisen tekee ongelmalliseksi ruotsidemokraattien koko. Ruotsin valtiopäivät ovat perinteisesti jakautuneet kahteen blokkiin, porvareihin ja punavihreisiin, joista jompikumpi on muodostanut ehdottoman enemmistön. Tänä vuonna valituilla valtiopäivillä näin ei enää ole, vaan enemmistön saaminen esimerkiksi hallituksen esitysten taakse edellyttää ruotsidemokraattien suoraa tai epäsuoraa tukea. Epäsuoralla tuella tarkoitetaan sitä, että ruotsidemokraatit "leikkivät kuollutta" eli pidättäytyvät äänestämästä. Tämä on itse asiassa se, mitä muut puolueet ruotsidemokraateilta odottavat ja edellyttävät, koska sen suoraa tukea ei kukaan halua.

Punavihreä hallitus kaatui, koska ruotsidemokraatit äänestivät porvariopposition varjobudjetin puolesta (ja hallituksen budjettiesitystä vastaan). Pääministeri Stefan Löfvenin vaihtoehtoina oli tämän jälkeen hallita maata opposition budjetilla, mikä ymmärrettävästi olisi ollut outoa, tai erota ja julistaa ylimääräiset vaalit.

Löfven ja ruotsalainen media ovat pitäneet pahaa ääntä ja julistaneet demokratian joutuneen rasistien panttivangiksi. Voidaan kuitenkin kysyä, mitä ruotsidemokraattien pitäisi tehdä tilanteessa, jossa se - ja sen edustamana 13 prosenttia ruotsalaisista äänestäjistä - on suljettu päätöksenteon ulkopuolelle. Ruotsidemokraatteja syytetään "pelisääntöjen rikkomisesta", kun siltä ensin on pelisääntöjä rikkoen esimerkiksi evätty valiokuntapuheenjohtajuudet. Ruotsidemokraatteja syytetään yhteistyökyvyttömyydestä ja halusta "sanella" Ruotsin maahanmuuttopolitiikkaa, kun muut puolueet ovat ensin eristäneet sen keskustelusta ja erikseen vakuuttaneet, että yhteistyötä tai kompromisseja ei puolueen kanssa tehdä.

Pääministeri Löfven kutsuu ruotsidemokraatteja "uusfasistiseksi puolueeksi". Tämäkin on melko tiukka väite, koska siitä seuraa, että Löfvenin mielestä 13% ruotsalaisista äänestäjistä kannattaa uusfasisteja.

On vaikea nähdä, miten Ruotsi pääsisi kriisistä ulos. Ruotsidemokraatit ilmoittivat budjettiäänestyksen yhteydessä, että he tulevat jatkossakin äänestämään mitä tahansa sellaista budjettiesitystä vastaan, joka lisää maahanmuuton kustannuksia. Uudet vaalit ja porvariallianssin mahdollinen voitto niissä ei siis ratkaise ongelmaa, sillä juuri maahanmuuton massiivinen lisärahoitus on jotain, mistä kaikilla muilla seitsemällä puolueella on fanaattinen yhteisymmärrys.

Muut puolueet (ja media) toivovat luonnollisesti, että ruotsidemokraattien kannatus romahtaisi ja ongelma siten ratkaisisi itse itsensä. Toive vaikuttaa turhalta, sillä uusimmat mielipidekyselyt kertovat puolueen kannatuksen nousseen peräti viidellä prosenttiyksiköllä. Ruotsidemokraatit alkavat olla samassa suuruusluokassa maltillisen kokoomuksen kanssa.

Maahanmuutosta huolissaan olevia ihmisiä on Ruotsissa paljon enemmän kuin ruotsidemokraatteja edellisissä vaaleissa äänestäneet 12,8%. Tuoreen selvityksen mukaan jopa 24% ruotsalaisista luottaa maahanmuuttopolitiikan kysymyksissä eniten ruotsidemokraatteihin. Jäykän blokkijärjestelmän vuoksi esimerkiksi maahanmuuttokriittinen kokoomuksen peruskannattaja on tietoinen siitä, että hänen ruotsidemokraateille antamansa protestiääni voi johtaa punavihreän blokin voittoon. Samaa - kääntäen - joutuu pohtimaan sosialidemokraattien peruskannattaja. Kyselyjen perusteella Ruotsissa on paljon äänestäjiä, jotka taktisista syistä äänestävät perinteisiä valtapuolueita, mutta toivovat silti ruotsidemokraateille menestystä, jotta maahanmuuttopolitiikka muuttuisi. Nyt tällaiset äänestäjät ovat kuitenkin nähneet, että millään muulla puolueella ei ole minkäänlaista aikomusta tarkistaa omia liberaaleja linjauksiaan, ja he saattavat hyvinkin muuttaa äänestyskäyttäytymistään ensi kevään vaaleissa.

Ruotsidemokraattien ottaminen mukaan poliittiseen keskusteluun on tietysti vaikeaa, kun ensin on vuosikausia julistettu, että kyseessä on natsipuolue, jolle ei pidä antaa vähäisintäkään vaikutusvaltaa ja jonka kanssa ei nyt eikä koskaan tehdä yhteistyötä. Mikäli linjasta pidetään kiinni, ainoaksi vaihtoehdoksi jää kahden perinteisen blokin, punavihreiden ja porvarien, yhteistyö. Tämä kuitenkin merkitsisi äänestäjien silmissä uudenlaista kaksipuoluejärjestelmää, jossa ruotsidemokraatit ovat ainoa tosiasiallinen oppositiopuolue. Sellaistakaan tilannetta muut puolueet eivät halua synnyttää.

Odotettavissa on, että näemme jopa Ruotsin mittakaavassa poikkeuksellisen likaisen vaalikampanjan, ja että rasismiulina mediassa ja muiden puolueiden suunnalta yltyy korviahuumaavaksi. Ruotsidemokraattien kannatukseen tällaisella on tietenkin vain kohottava vaikutus, kuten tähänkin asti. Paras vihollinen on sellainen, joka ei koskaan opi virheistään. Kokoomuksen väistyvä puheenjohtaja, entinen pääministeri Fredrik Reinfeldt lyö lisää pökköä pesään julistamalla, että Ruotsin pitäisi ottaa vastaan nykyistäkin enemmän humanitaarisia maahanmuuttajia.

Mitä tarkoittaa tarpeeksi? Onko Ruotsi täynnä? Ovatko Pohjoismaat täynnä? Täällä on loputtomasti tilaa. Ne, jotka väittävät muuta, saavat luvan näyttää, missä tila on loppunut.

Ei kai kyse ole Ruotsin pinta-alasta vaan asunnoista, koulutuksesta, terveydenhuollosta, tulijoiden elinikäisestä tukiriippuvuudesta sekä tähän kaikkeen vaadittavista resursseista eli rahasta. Eivät maahanmuuttajat sijoitu Pohjois-Ruotsin metsiin ja pelloille vaan Tukholman, Göteborgin ja Malmön lähiöihin julkisten palveluiden kuluttajiksi.

Se, että integraatio on tähän mennessä epäonnistunut surkeasti, ei Reinfeldtiä lannista. Kunhan tulijoiden määrää entisestään lisätään, integraatio alkaa pelittää:

Uskon, että integraatio on päinvastoin helpompi, kun maassa on yhä enemmän ihmisiä, jotka ovat käyneet läpi saman matkan. On maanmiehiä, jotka niin sanotusti auttavat siinä. [...] He rakentavat usein omat työmarkkinansa. Syyrialaisista, somalialaisista ja irakilaisista tulee työnantajia. Jos näistä maista on jo valmiiksi paljon ihmisiä, integraatio helpottuu.

Vielä tällaisesta positiivisesta kierteestä ei ole ollut merkkejä, mutta ehkä aivan kohta.

Kuukausi sitten päätoimittaja Mats Edman kirjoitti aiheesta ja mittasuhteista varsin järkevään sävyyn Dagens Samhälle -lehdessä. Vuosina 2004-2013 Ruotsi antoi oleskeluluvan 152 000 pakolaiselle. Perheenyhdistämisten myötä maahan tuli näiden lisäksi 313 000 ihmistä, siis yhteensä 465 000 humanitaarista, ei-työperäistä ja integraatiohaasteellista tulijaa. Käsittelin aiemmin tämän vaalikauden pakolaisennusteita. Mikäli viimeisten kymmenen vuoden aikana nähty suhde pakolaisten määrän ja heistä seuraavien perheenyhdistämisten määrän välillä jatkuu, Ruotsiin muuttaa vuosina 2014-2018 lähes 600 000 ei-työperäistä kolmannen maailman ihmistä.

Ruotsissa, kuten Suomessakin, muistutetaan mielellään, että onhan sieltäkin aikoinaan muutettu maailmalle, jopa suurissa määrin. Vuosien 1850 ja 1930 välisenä aikana n. puolitoista miljoonaa ruotsalaista lähti Amerikkaan. Nykyisellä tahdilla Ruotsi ottaa vastaan saman ihmismäärän kymmenessä vuodessa. Vauhtiakin tärkempää on kuitenkin huomata erot niin lähtijöissä kuin vastaanottavassa yhteiskunnassa. Amerikka tarjosi lähes rajattomasti työmahdollisuuksia metsätyömiehille, kaivosmiehille, rakennusmiehille ja maanviljelijöille, ts. juuri niille, joita Ruotsista Atlantin yli lähti. Sen sijaan Amerikka ei tarjonnut tulijoille sosiaaliturvaa, ilmaisia asuntoja, terveydenhuoltoa tai koulutusta.

Tilanne tämän päivän Ruotsissa on edelläsanotun peilikuva.

Ruotsi suunnittelee varaavansa vuosittain kaksi miljardia euroa uusien tulijoiden vastaanottokustannuksiin ja toiset kaksi miljardia erilaisiin kotouttamistoimenpiteisiin. Vuoteen 2018 mennessä uuden maahanmuuton arvioidaan maksavan Ruotsille 16 miljardia euroa.

Osallistuin viime perjantaina Euroopan Parlamentin Suomen-tiedotustoimiston sekä Euroopan muuttoliikeverkoston järjestämään maahanmuuttoaiheiseen seminaariin Helsingissä. Muita panelisteja olivat kollega Liisa Jaakonsaari, Ylen toimittaja Reeta Salminen, Suomen SomaliTV:n päätoimittaja Abdi Musse Mohamu sekä Vähemmistövaltuutetun toimiston tiedottaja Maria Swanljung. Käsittelin alustuspuheenvuorossani Ruotsia, lähinnä esimerkkinä jostakin sellaisesta, johon Suomen ei kannata pyrkiä, ja jonka tekemistä virheistä kannattaisi ottaa oppia nyt, kun ei vielä ole myöhäistä. Muut panelistit totuttuun tapaan paheksuivat syvästi sitä, että puhun ihmisistä "kustannustekijänä". Eihän ihmis- ja perusoikeuksille voi laskea hintaa.

Närkästys oli mielestäni vähän hassua, koska samat panelistit vetosivat vähintään joka toisessa puheenvuorossaan siihen, että tulijat pelastavat harmaantuvan Euroopan huoltosuhteen ja hyödyttävät huippuosaamisellaan talouttamme. Jaakonsaari mainitsi Välimeren yli tulevat "talentit". Rahasta ja numeroista siis saa ja pitää puhua, jos saldo näyttää plus-merkkiseltä. Jos sen sijaan maahanmuutto, tai jokin tietty osa maahanmuutosta, näyttääkin tulevan kalliiksi huoltosuhteelle ja taloudelle, asiasta ei ole sopivaa puhua.

Toinen ongelma on se, että yhä useammin "perus- ja ihmisoikeudet" tarkoittavat oikeutta verovaroilla rahoitettuihin palveluihin. Näillä palveluilla on hinta. Jos tällaisten "perus- ja ihmisoikeuksien" tuottaminen nielee enemmän rahaa kuin tuottavaa työtä tekevät pystyvät järjestelmään syöttämään, niihin ei ole varaa.

Alla on taltiointi seminaarista:

Kun keskustelu Euroopan parlamentin käytävillä kääntyy Ruotsiin ja sen maahanmuuttolukuihin, kaikki puistelevat päätään ja toteavat hiljaisella äänellä, että ruotsalaiset ovat tulleet hulluiksi. Jos nykyinen tahti jatkuisi, ruotsalaiset ja ylipäänsä eurooppalaiset jäisivät maassa vähemmistöksi vuosisadan puoliväliin tultaessa. Käytän konditionaalia, koska en usko nykyisen tahdin jatkuvan. Tilanne muuttuu kestämättömäksi ja johtaa poliittisen järjestelmän mullistukseen, toivottavasti jo ensi kevään vaaleissa. Jo tapahtunut demografinen muutos on kuitenkin peruuttamaton, ja Ruotsista tulee yhä suuremmassa määrin pohjolan Libanon, sisäiseen kriisinhallintaan keskittyvä rikkinäinen ja segregoitunut yhteiskunta.

Miten tämä liittyy Suomeen? Siten, että humanitaarisen maahanmuuton lisäämistä vaativien keskeinen argumentti on edelleen Suomen vastaanottamien maahanmuuttajien verrattain pieni määrä. Maahanmuuttajia pitäisi tulla enemmän, koska heitä on vähemmän kuin esimerkiksi Ruotsissa.

Ensiksi on todettava, että maahanmuuttajien sopivaa määrää arvioitaessa oleellista ei ole se, paljonko heitä on Ruotsissa, vaan se, miten hyvin Suomi on onnistunut nykyisten tulijamäärien integroimisessa. Integraation mittareiden on oltava mielekkäitä, sellaisia kuin työllisyys- ja työttömyysaste, edustus rikostilastoissa, koulupudokkuus ja tukiriippuvuus. Tällaisilla kriteereillä humanitaaristen maahanmuuttajien, etenkin somalien ja arabien, kotoutuminen ei ole onnistunut vaan epäonnistunut. Tilanne ei kohene vaan pahenee, jos tulijamäärät lisääntyvät.

Rutiininomainen vastaus, jonka kuulimme myös yllä mainitussa seminaarissa, on, että kotoutuminen kyllä onnistuu, jos yhteiskunta panostaa siihen ja suorittaa toimenpiteet x ja y. Tällöin voidaan kysyä, miksi sitten ei panosteta ja suoriteta. Perussuomalaisetko sen estävät oppositiosta käsin?

Toiseksi voidaan kysyä, mitä sitten tehdään, kun maahanmuuttajia on "riittävästi". Uskooko joku, että halukkaat tulijat loppuvat, kun yhteiskunnan kanto- ja vastaanottokyky suvaitsevaisillakin mittareilla loppuu?

Vaikka ruotsidemokraattien nousu antaa aihetta optimismiin, se tapahtuu Ruotsin itsensä kannalta valitettavan myöhään. Suomi on paljon paremmassa asemassa monestakin syystä. Meillä maahanmuuttajien määrä on vielä huomattavasti pienempi, minkä lisäksi maahanmuuttokriittinen ajattelu on lähempänä valtavirtaa kuin Ruotsissa. Perussuomalaisten, toisin kuin ruotsidemokraattien, ei tarvitse kasvaa niin suureksi, että se pystyy yksinään halvaannuttamaan poliittisen koneiston. Sen sijaan perussuomalaisten pitää kasvaa niin suureksi, että pystymme paitsi tavoittelemaan hallituspaikkaa myös ajamaan tärkeissä asioissa omia näkemyksiämme osaksi seuraavan hallituksen ohjelmaa.

Viimeiset mielipidekyselyt eivät vaikuta kovin lupaavilta. Perussuomalaisten kannatus on pudonnut viisi prosenttiyksikköä eduskuntavaalien tuloksesta. Perussuomalaisten nousu viidestä (valitusta) kansanedustajasta 39:n edustajan puolueeksi vuonna 2011 oli suomalaisen politiikan historiaa, mutta yhtä historiallinen saavutus lienee se, että puolue menettää oppositiossa istumalla neljänneksen kannatuksestaan. Poistumaa on ollut niin keskustaan kuin nukkuviinkin. Lisäksi on huomattava, että edellisten vaalien tulokseen perustuvat korjauskertoimet todennäköisesti vääristävät perussuomalaisten kannatusta ylöspäin. Tämä havaittiin niin vuoden 2012 kunnallisvaaleissa kuin tämän vuoden eurovaaleissa, joissa puolue suoriutui huomattavasti alle gallup-lukemien (jotka nekään eivät olleet hyviä).

Tyytymättömyys harjoitettuun maahanmuuttopolitiikkaan ja huoli Suomen ajautumisesta Ruotsin tielle on ollut yksi (ei ainoa mutta yksi) keskeinen syy perussuomalaisten nousulle. Eurovaalikampanjan aikana näin, että aihe puhuttaa ihmisiä paitsi kaupungeissa myös peräkylissä. Samaa kertoo se, että oman äänisaaliini maantieteellinen hajonta oli tasaisempi kuin yhdelläkään toisella läpimenneellä ehdokkaalla.

Helsingin Sanomien Unto Hämäläinen arvelee, ettei maahanmuutosta tule kovin merkittävää teemaa vaalikeskustelussa. Samaa Hämäläinen kyllä ennakoi myös edellisten eurovaalien, kunnallisvaalien ja eduskuntavaalien alla. Media tietysti itse päättää, millaisia aiheita se haluaa pitää esillä, mutta äänestäjiä maahanmuutto kiinnostaa. On syytäkin kiinnostaa, koska tärkeitä asioita, tärkeimpänä Välimeren siirtolaisvyöry ja EU:n yhteinen turvapaikkapolitiikka, on tapahtumassa ja tekeillä. Uusi maahanmuuttoasioista vastaava komissaari Dimitris Avramopoulos ajaa innokkaasti yhteisvastuuta ja taakanjakoa. On elintärkeää, että tuleva hallitus paitsi toteuttaa nykyistä tiukempaa kansallista maahanmuuttoseulaa myös aktiivisesti vastustaa EU:n neuvostossa Suomea sitovien taakanjakoautomaattien luomista.

Se, että maahanmuutto kiinnostaa ja huolestuttaa äänestäjiä, ei kuitenkaan kanavoidu perussuomalaisten kannatukseksi, ellei puolue sanoillaan ja teoillaan vakuuta äänestäjiä siitä, että se a) edustaa vaihtoehtoa nykyiselle linjalle ja b) pitää maahanmuuttopolitiikan muuttamista yhtenä prioriteettinaan. Eduskuntaryhmämme pj. Jari Lindström on oikeassa siinä, että ryhmässä on edustajia, jotka ovat tehneet maahanmuuton tiimoilta sitä, mitä vaaliohjelmassa luvattiin. Maahanmuuttolinjausten näkymättömyydestä ei kuitenkaan voi syyttää pelkästään mediaa. Ongelma on juuri siinä, että maahanmuuttoon liittyvät aloitteet, esitykset ja puheenvuorot ovat jääneet yksittäisten kansanedustajien vastuulle. Yksittäisten edustajien tekemiset eivät välttämättä vakuuta äänestäjää siitä, että perussuomalaiset puolueena olisivat vaihtoehto nykylinjalle, etenkään, jos puoluejohto näkyvästi irtisanoutuu näistä tekemisistä ja äänekkäästi korostaa, että maahanmuutto ei ole kiinnostava eikä tärkeä aihe tai että siitä ääntä pitävät henkilöt edustavat puolueessa "marginaalia".

Vertailukohdaksi voidaan ottaa vaikkapa Tanskan kansanpuolue ja ruotsidemokraatit, jotka eivät ole sen enempää yhden asian liikkeitä kuin perussuomalaisetkaan, mutta jotka pitävät aggressiivisesti maahanmuuttoteemaa esillä niin vaalien alla kuin niiden välilläkin. Selkeä ja sitkeä linja palkitaan vaaleista toiseen, ja - kuten Tanskassa olemme nähneet - sillä on lopulta merkittävä vaikutus myös maan harjoittamaan politiikkaan. Perussuomalaisten kohdalla itsemäärittely on vielä hiukan kesken. Jos puolue on vilpittömästi sitä mieltä, että maahanmuutto ei ole mielenkiintoinen aihe, ja että maahanmuuttokriittisyys on marginaaliporukan puuhastelua, se on toki paikallaan sanoa ääneen, mutta sitten ei kannata ihmetellä, jos maahanmuutosta huolestunut kansalainenkaan ei näe perussuomalaisia vaihtoehtona kokoomukselle, keskustalle ja sosialidemokraateille.

Ruotsin ja Suomen vaalit ovat kuukauden sisällä toisistaan. Ruotsin tilanne tulee olemaan jatkuvasti esillä ja vaikuttaa varmasti myös suomalaiseen keskusteluun. Perussuomalaisilla on kaikissa vaalipiireissä erinomaisia maahanmuuttokysymyksiin paneutuneita ehdokkaita, joita aion parhaani mukaan mainostaa ja markkinoida lukijoilleni. Pyrin nostamaan esille ennen kaikkea henkilöitä, jotka esimerkiksi kunnallispolitiikan tasolla ovat tehneet hyvää työtä, mutta joilla ei vielä ole eduskuntavaaleissa tarvittavaa vaalipiirinlaajuista tunnettavuutta.


Takaisin