10.3.2008

Kenen oikeudet?

Maahanmuuttajalasten ympärileikkauksia on ajoittain vaadittu tehtäväksi julkisrahoitteisissa sairaaloissa. Tätä on perusteltu mm. maahanmuuttajien, siis käytännössä muslimien, uskonnonvapauden toteutumisella.

Ongelmallista perustelussa on se, että kyse on ollut maahanmuuttajavanhempien uskonnonvapaudesta. Se, että heidän sallitaan uskonnonvapauden nimissä kohdistaa lapsiinsa muutoin lain kieltämiä toimenpiteitä (eli tässä tapauksessa ilman kohteen suostumusta harjoitettua kosmeettista kirurgiaa), tosiasiallisesti kaventaa lasten uskonnonvapautta, puhumattakaan heidän oikeudestaan fyysiseen koskemattomuuteen.

"Suvaitsevainen" suhtautuminen muslimilasten ympärileikkaukseen on osa laajempaa asenneongelmaa; sitä, että maahanmuuttajat nähdään monikulttuuria tuottavana joukkona, ei yksilöinä. Koska he ovat joukko, heille myönnettävät oikeudet ovat yhteisöllisiä oikeuksia, joiden edessä yksilön oikeudet ja vapaudet saavat väistyä. Monikultturismiin sisältyy, joko ääneen sanottuna tai implisiittisenä, ajatus etnisten ja/tai kulttuurillisten yhteisöjen kulttuuriautonomiasta. Koska suuri osa kehitysmaalaisista maahanmuuttajakulttuureista kohtelee heikoimpiaan, siis naisia ja lapsia, tavalla, jota länsimainen yhteiskunta ei ole aikoihin hyväksynyt, kulttuuriautonomia tarkoittaa sitä, että vähemmistöyhteisöjen sisällä elävät naiset ja lapset ovat tietyllä tavalla lainsuojattomia.

Kulttuurinen autonomia tarkoittaa, että vähemmistöyhteisöille annetaan oikeus kohdella naisiaan ja lapsiaan omalle kulttuurilleen soveliaalla tavalla.

Kyseessä on syvällisesti periaatteellinen pulma. Länsimainen kulttuuri rakentuu yksilön vapaudelle. Islamilainen kulttuuri ei rakennu. Jos yhteiskunta puolustaa muslimiyhteisön jäsenen yksilönvapauksia muslimiyhteisöä vastaan, se loukkaa muslimiyhteisölle myöntämiään kulttuurillisia oikeuksia. Mutta ellei se toimi näin, se loukkaa muslimiyksilön yksilönvapauksia, jotka lakiemme mukaan kuuluvat kaikille. Jotakuta on pakko loukata. "Suvaitsevainen" dogma valitsee yhteisön ja näin evää vähemmistöihin kuuluvilta yksilöiltä muille kuuluvat vapaudet.

Tuore ja surullinen esimerkki yhteisö-gegen-yksilö-asetelmasta nähdään Ruotsista kantautuvassa, maahanmuuttajalasten opetusta koskevassa uutisessa. (Kts. myös verkkolehti The Local.) Paikallinen kouluministeri Jan Björklund ehdottaa, että muslimilapsia ei enää vapautettaisi liikunnanopetuksesta ja sukupuolivalistuksesta.

Ensimmäinen ajatus on tietysti hämmästys siitä, että muslimilapset on vapautettu näistä oppiaineista.

Ruotsalainen suvaitsevaisto, samoin kuin sanavalinnoistaan päätellen kotimainen Ylemme, kauhistelee Björklundin vaatimusta. Ylen mukaan...

"...se on jälleen uusi osoitus siitä, kuinka kansankodin asenteet maahanmuuttajia kohtaan ovat kovenemassa."

Se, että maahanmuuttajalapsille halutaan koulussa antaa samat valmiudet kuin muille, on osoitus asenteiden koventumisesta? Edelleen Ylen mukaan...

"...monet ihmettelevät myös, miksi hallitus kaavailee pakottavansa maahanmuuttajat lainsäädännöllä ruotsalaiseen kuosiin."

Ööh... No vaikka siksi, että maahanmuuttajalapset elävät "ruotsalaisen kuosin" mukaan toimivassa yhteiskunnassa ja joutuvat vartuttuaan kilpailemaan ruotsalaisten kanssa esimerkiksi työ- ja jatko-opiskelupaikoista. Ellei peruskoulu tarjoa heille samoja valmiuksia kuin ruotsalaislapsille, he ovat alakynnessä tässä kilpailussa.

Aikuiset maahanmuuttajat syrjäytyvät ruotsalaisessa yhteiskunnassa, koska he eivät puutteellisten tiedollisten valmiuksiensa ja vaikkapa uskonnon ja/tai kulttuurinsa asettamien rajoitusten vuoksi pysty kilpailemaan ruotsalaisten kanssa. Mustaan pussiin pukeutunut, viidesti päivässä rukoileva, erityisruokaa vaativa ja miespotilaan koskettamiseen kykenemätön musliminainen ei ole houkutteleva työllistettävä, vaikka hänellä olisi samat sairaanhoitajan paperit kuin ruotsalaisella sisarellaan. Syrjäytymisen periytyminen toiselle sukupolvelle voidaan katkaista vain, jos musliminuorille annetaan samat eväät kuin muillekin nuorille.

Vastakkain ovat siis yhtäältä maahanmuuttajanuorten oikeus oppiin ja tietoon (ja niiden myötä elämässä menestymiseen) ja toisaalta vanhempien oikeus kahlita lapsensa siihen tiedolliseen, opilliseen ja asenteelliseen alennustilaan, joka on johtanut heidän omaan syrjäytymiseensä. Musliminuorten yksilölliset oikeudet vastaan aikuisten johtaman muslimiyhteisön yhteisölliset oikeudet. Miksi jälkimmäiset ovat tärkeämpiä?

On tarpeetonta ottaa kantaa siihen, onko sukupuolivalistus tai liikunnanopetus välttämätöntä. Tämä ei ole oleellista, koska ruotsalainen koulutusjärjestelmä on opetussuunnitelmaa laatiessaan määritellyt ne tarpeellisiksi. Ei lapsille tarjota sukupuolivalistusta huvin vuoksi tai kiusalla vaan siksi, että sen katsotaan olevan hyödyksi lapsille. Tältä pohjalta voidaan pohtia seuraavaa:

Onko niin, että sukupuolivalistus, joka on tarpeellista ruotsalaisnuorille, ei ole tarpeellista musliminuorille?

Vastaus edelliseen kysymykseen ei voi olla "kyllä", koska kaikki ihmiset ovat sukupuolisia ja seksuaalisia olentoja, ja sukupuolisuuteen ja seksuaalisuuteen liittyvät ongelmat ja kysymykset koskettavat kaikkia ihmisiä. Joten: Jos sukupuolivalistuksesta olisi etua myös muslimilapsille, mikä on se suurempi etu, jonka saavuttamiseksi valistus ollaan valmiita heiltä eväämään? Onko vanhempien uskonnollisen taantumuksen tyydyttäminen suurempi etu kuin lasten hyvinvointi?

Oletan, että ruotsalainen sukupuolivalistus ei koostu asentojen harjoittelusta vaan esimerkiksi sen opettamisesta, että seksuaalinen itsemääräämisoikeus kuuluu jokaiselle jokaisessa tilanteessa, ja että seksuaalisuus on myönteinen asia, josta jokaisella on oikeus nauttia omilla ehdoillaan. Siellä luultavasti opetetaan myös, että jokaisella on oikeus määritellä oma seksuaalisuutensa.

Näitä valistuksellisia arvoja tuskin voidaan liikaa korostaa, mutta tosiasia on, että ne ovat yleisesti hyväksyttyjä totuuksia ruotsalaisessa yhteiskunnassa riippumatta siitä, opetetaanko niitä koulussa vai ei. Sen sijaan ne eivät ole yleisesti hyväksyttyjä tosiasioita islamilaisessa kulttuurissa, jossa naisen seksuaalisuus on uhka, jossa sukupuolinen määräysvalta kuuluu miehelle, ja jossa Allah on jo määritellyt ainoan mahdollisen sukupuolisen orientaation.

Voidaan siis perustellusti väittää, että länsimaisia arvoja heijastavaa sukupuolivalistusta olisi suunnattava nimenomaan musliminuoriin. He tarvitsisivat sitä paljon kipeämmin kuin ruotsalaiset. Eivät siksi, että islamilainen sukupuolimoraali olisi välttämättä absoluuttisesti huonompi kuin länsimainen, vaan siksi, että maahanmuuttajanuoret elävät loppuelämänsä yhteiskunnassa, jonka lait heijastavat länsimaista sukupuolimoraalia. Muslimimiehet eivät tee suurinta osaa Ruotsin raiskauksista tai alista naisiaan synnytyskoneiksi siksi, että he olisivat pahoja ihmisiä, vaan siksi, että heille moskeijoissa opetettu sukupuolimoraali mahdollistaa sen.

Jos maahanmuuttajanuorilta viedään mahdollisuus repäistä itsensä irti tästä perinteestä, ja yhteisölle annetaan mahdollisuus marinoida heidät omalla keskiaikaisella seksuaalimoraalillaan, toinen sukupolvi ei tule olemaan yhtään integroituneempi kuin ensimmäinen. Se tulee suhtautumaan naisen seksuaalisuuteen ja sukupuolivähemmistöihin tismalleen samalla tavalla kuin edeltäjänsä. Kenen etua tämä palvelee? Ruotsalaisen yhteiskunnan? Maahanmuuttajayksilöiden? Vaiko ainoastaan uskonnollisen taantumuksen?

On totta, että kaikki vanhemmat haluavat lapsilleen hyvää, mutta vanhemmilla on hyvin vaihtelevia käsityksiä siitä, mikä heidän lapsilleen on hyväksi. Ruotsalaisen yhteiskunnan tulevaisuuden kannalta on elintärkeää, että maahanmuuttajanuoret oppivat tuntemaan ne arvot, joille yhteiskunta rakentuu, ja kunnioittamaan niitä. Maahanmuuttajanuorten vanhemmille taas ensiarvoisen tärkeää saattaa olla lasten uskonnollinen ja siveellinen puhtaus. Se, mitä me kutsuisimme integraatioksi ja valistusarvojen omaksumiseksi, merkitsee heille rappiota, jonka hintana on kunnia ja taivaspaikka. Näille vanhemmille siveellinen elämäntapa saattaa olla verrattomasti tärkeämpi asia kuin se, löytävätkö heidän lapsensa koskaan opiskelu- tai työpaikkaa. Se saattaa olla heille tärkeämpi kuin heidän lastensa elämä. Eivät muslimit viskaa tyttäriään parvekkeilta siksi, että he vihaisivat lapsiaan, vaan siksi, että heidän näkemyksensä mukaan kuolemakin vastaa heidän lastensa etua paremmin kuin lipeäminen Allahin säätämältä polulta.

Koska nämä vanhemmat eivät ole halukkaita eivätkä kykeneviä ajamaan lastensa etua siten kuin länsimainen yhteiskunta lapsen edun määrittelee, yhteiskunnan on ajettava sitä. Musliminuorilla tulee joka tapauksessa olemaan vaikeaa, mutta ainakin heille on annettava mahdollisuus aloittaa samalta viivalta kuin muut nuoret. Heillä on oikeus, jos he niin haluavat, vartuttuaan valita taantumus, takapajuisuus ja keskiaikaiset arvot, mutta tämä valinta ei voi olla vapaa, jos se perustuu siihen, etteivät he tiedä paremmasta.


Takaisin