3.1.2015

Ihmisoikeudet uhattuna länsinaapurissa

Toivotan aluksi hyvää alkanutta vuotta kaikille lukijoille! Saan kiihtyvässä tahdissa tiedusteluja omista suunnitelmistani huhtikuun eduskuntavaalien suhteen. Ilmoitan tässä, että tiedotan aikeistani ja niiden perusteluista "Työmiehen tuumaustunnilla" perussuomalaisten puoluetoimistolla perjantaina 16.1. Lähetys on katsottavissa suorana puolueen sivuilta.

Euroopan parlamentin rakennuksessa Brysselissä oli jokin aika sitten holokaustiin liittyvä näyttely, joka keskittyi toista maailmansotaa edeltäneisiin muutamaan vuoteen. Saksan ja Itävallan juutalaisista hitaimmatkin alkoivat vuonna 1939 nähdä, mitä on luvassa, mutta Saksasta oli tuossa vaiheessa vaikea päästä pois, koska muut maat, esimerkiksi Ranska ja Britannia, olivat haluttomia myöntämään viisumeita uusille pakolaisille. Vakiintuneita turvapaikka- tai vastaanottomenettelyjä tai niihin liittyviä kansainvälisiä sopimuksia ei ollut.

Vitriinissä oli hyvin kouraisevia ilmoituksia brittiläisistä lehdistä. Saksalaiset ja itävaltalaiset juutalaisperheet tiedustelivat hädissään, josko jostakin löytyisi ystävällinen ja armelias perhe, joka voisi sijoittaa heidän lapsensa. Lapsia yritettiin markkinoida mainitsemalla heidän hyvistä ominaisuuksistaan kuten kauneudesta, hyvästä käytöksestä ja ahkeruudesta.

Nykyiset pakolaissopimukset, oikeus hakea turvapaikkaa ja valtioiden velvollisuus tarjota suojelua vainon uhreille syntyivät pitkälti krematorioiden tuhkasta ja tuolloisten sivistysvaltioiden kolottavasta omastatunnosta.

Välittömässä hengenvaarassa olleiden juutalaisperheiden yritykset löytää lapsilleen mikä hyvänsä pelastus tulivat mieleeni, kun uudenvuodenaattona ruotsalaisviestimiä seuratessamme ihmettelimme, mihin on tultu ja millaista on 2000-luvun reaalipakolaisuus. Kuten olemme aiemmin todenneet, Ruotsiin odotetaan kuluvalla vaalikaudella n. 600 000 "pakolaista" eli humanitaarisin perustein oleskelulupaa hakevaa henkilöä ja näiden perheenjäsentä. Viimeisten kymmenen vuoden aikana jo tulleiden puolen miljoonan seuraksi. Yhä useampi ruotsalainen kokee, että Ruotsi tekee maailman pakolaisongelman helpottamiseksi jo nyt enemmän kuin kymmenen miljoonan asukkaan maalta voitaisiin kohtuudella olettaa, mutta entinen pääministeri Fredrik Reinfeldt on rauhoitellut alamaisia muistuttamalla, että Ruotsin erämaissa on loputtomasti tilaa uusille tulijoille.

Uudenvuodenaattona Ruotsissa toteutettiin käytännössä "Reinfeldtin oppia" eli hajasijoitettiin turvapaikanhakijoita. Bussi kuljetti vajaata kuuttakymmentä, pääasiassa syyrialaista ja palestiinalaista turvapaikanhakijaa Malmöstä Grytaniin, jossa heille oli osoitettu sijoituspaikka. Perillä suurin osa matkustajista kieltäytyi poistumasta bussista. Heidän mielestään Grytan oli liian syrjäinen paikka, minkä lisäksi ...

"... täällä on karhuja, susia ja muita eläimiä. Emme voi jäädä tänne."

Kun Aftonbladetin toimittaja kertoi itsekin asuvansa kyseisellä seudulla, totesi vainoa ja vaaroja paennut turvapaikanhakija, että ...

... hän oli arabi, eivätkä arabit kestä tällaisia olosuhteita.

Kuitenkin kyseinen arabi oli vaeltanut halki lämpimän Lähi-Idän ja Etelä-Euroopan päästäkseen jättämään turvapaikkahakemuksensa juuri Ruotsiin.

Ruotsin Maahanmuuttoviraston tiedottajan Fredrik Bengtssonin mukaan voidaan silloin tällöin havaita, että turvapaikanhakijoilla on tietty käsitys siitä, mikä heitä odottaa Ruotsissa, ja kun todellisuus ei vastaa odotuksia, tulee ongelmia. Hän kuitenkin korostaa, että kun tulijoita on niin paljon kuin on, kaikkia ei voida sijoittaa sinne, minne he itse haluaisivat. Yleensä ja tässäkin tapauksessa siis Tukholmaan, Göteborgiin tai Malmöhön.

Kun kyse on hyvin kalliiksi tulevista vieraista, joiden vastaanottoa perustellaan humanitaarisilla seikoilla, tällainen käyttäytyminen näyttäytyy monelle kiittämättömänä ruikutuksena. Se panee epäilemään, onko pakolaisuuden takana oikeasti mikään hengenhätä, vai nähdäänkö Ruotsi Lähi-Idässä vain helposti huijattavien hölmöjen asuttamana höyryävänä lihapatana. Kun nykyisiä pakolaismekanismeja luotiin, ajateltiin lähinnä sellaista pakolaisuutta, mihin viittasin kirjoituksen alussa. Juutalaisperheiden lehti-ilmoituksissa ei vaadittu sijoitusperheitä tarjoamaan lapsille juutalaista ruokaa, juutalaista uskonnollista kasvatusta, jiddischin opetusta, harrasterahaa tai perheenyhdistämistä. Ilmoituksissa anottiin nöyrästi mitä tahansa pelastusta.

Rutina ja kitinä eivät ole pelkästään ruotsalainen ilmiö. Muutama vuosi sitten suomalaisessa mediassa raportoitiin Suomusjärven Syvälammille sijoitetuista hädänalaisista, joita syrjäseudun tunnelmat ahdistivat. Erityisen paha mieli vainoa pakenevilla oli siksi, että tarjolla ei ollut somalialaista perinneruokaa, shoppailumahdollisuudet olivat rajalliset, eikä huoneissa ollut viihdettä.

Kun mainittuja pakolaismekanismeja luotiin, kenellekään ei varmasti tullut mieleen, että jonain päivänä pakolaiset käyttäytyisivät kuin viiden tähden hotellin maksavat asiakkaat.

Ensimmäinen ongelma tällaisessa toiminnassa on, että se rapauttaa koko turvapaikanhakuoikeuden legitimiteettiä maksajan eli veronmaksajan näkökulmasta. Kun ihmiset huomaavat, että heitä pissataan linssiin, eikä heidän hyväntahtoisuuttaan ja avokätisyyttään arvosteta millään tavalla, he muuttuvat vähitellen kyyniseksi kaikkia pakolaisia kohtaan.

Kuten Bengtsson uutisessa toteaa, turvapaikanhakijat ovat tietysti vapaita asumaan missä haluavat, mikäli järjestävät asumisensa itse. Sen sijaan on selvää, että yhteiskunta ei voi julkisin varoin asuttaa sataatuhatta ihmistä vuosittain muutaman suurkaupungin lähiöihin, koska niissä ei ole riittävästi riittävän edullisia asuntoja.

Toinen ongelma on se, että mitä suuremmaksi maahanmuuttajaenklaavit suurkaupunkien lähiöissä kasvavat, sitä helpompaa uusien tulijoiden on elää enklaavien sisällä oppimatta ruotsia ja ilman minkäänlaista kontaktia ympäröivään yhteiskuntaan. Kasautuminen ei palvele integraatiota, kuten esimerkiksi Reinfeldt näyttää uskovan. Se palvelee ghettoutumista. (Käsittelin tätä kysymystä mm. tässä kirjoituksessa.)

Taakanjaosta puhutaan paljon niin eurooppalaisella kuin kansallisellakin tasolla. Maahanmuuttajia pitäisi sijoittaa tasaisemmin eri jäsenmaihin ja niiden sisällä tasaisemmin eri paikkakunnille. Tämä on kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty, sillä tämän päivän pakolaisilla on selkeä oma käsitys siitä, missä he haluavat asua. Voidaan toki tehdä päätös, että sijoitetaan tietty osuus EU-alueelle tulevista turvapaikanhakijoista vaikkapa Puolaan, mutta tästä ei ole juurikaan hyötyä, koska vapaan liikkuvuuden turvin kyseiset turvapaikanhakijat siirtyvät Puolasta Saksaan tai Ruotsiin. Suomen sisällä voidaan sijoittaa ryhmä humanitaarisia tulijoita Sallaan tai Tuupovaaraan, mutta he siirtyvät Helsinkiin ja Vantaalle viimeistään siinä vaiheessa, kun kunnan valtiolta saamat kotouttamiskorvaukset loppuvat.

Tällainen keskittyminen, samoin kuin "pakolaisten" röyhkeys, ovat seurausta eurooppalaisten haluttomuudesta ja kyvyttömyydestä sanoa "ei" oudoimpienkaan vaatimusten edessä. Jos ruotsalaiset olisivat sanoneet bussikyytiläisille, että "tässä on Grytan ja seuraava pysäkki on Damaskos", susien, karhujen ja muiden eläinten seura olisi varmasti alkanut kelvata.

Toinen viime päivien mediatapahtuma ovat kolme Ruotsissa tehtyä, moskeijaan kohdistuvaa tuhopolttoiskua. Mitään tietoa tekijöistä, näiden motiiveista ja tekojen keskinäisestä yhteydestä ei vielä ole, mutta tämä ei tietenkään estä johtopäätösten tekemistä. Helsingin Sanomissa ääneen ovat päässeet johtavat rasismiasiantuntijamme, Itä-Suomen yliopiston lehtorit Vesa Puuronen (joka on toiminut aikanaan Suomen Kommunistisessa Puolueessa ja nyttemmin Vasemmistoliiton kaupunginvaltuutettuna) ja Päivi Harinen (joka on vihreiden kunnanvaltuutettu ja joka tuomittiin hiljattain vankeuteen törkeästä kavalluksesta).

Vaikka iskujen tekijöistä, motiiveista tai ajatuksista ei tiedetä yhtikäs mitään, Puuronen tietää, että Suomessakin on ihmisiä, "jotka näitä ääriajatuksia jakavat".

Mielenkiintoista on, että vaikka iskujen tekijöistä ja motiiveista ei ole mitään tietoa, Ruotsissa marssitaan jo islamofobiaa vastaan. (Mieleemme palautuvat Päivi Lipposen suunnittelemat marssit rasismia vastaan Tampereen kuuluisan pizzeriapalon yhteydessä.) Tämä on mielenkiintoista siksi, että kun Mon Haron Monis 15.12.2014 otti australialaisessa kahvilassa panttivankeja, tappoi näistä kaksi, ja julisti toimivansa islamin nimissä, silloinkin marssittiin islamofobiaa vastaan.

Tuntuu, että mikä tahansa tapahtuma on hyvä syy marssia islamofobiaa vastaan.


Takaisin