11.12.2007

Huippuosaamista, osa 4

Länsimaisessa perinteessä akateemisen tutkimuksen laadunvalvonta hoidetaan ns. vertaiskontrollilla. Tämä tarkoittaa sitä, että relevantin alan tiedeyhteisö arvioi, onko tiedeyhteisön jäsenen suorittama tutkimus pätevää vai ei. Tämä on järkevää, koska nimenomaan ja ainoastaan tiedeyhteisöllä on kompetenssi arvioida tutkimuksen tieteellistä validiutta.

Kuten ennenkin olen sanonut, on myös toisenlaisia perinteitä. Esimerkiksi Neuvostoliitossa tutkimuksen pätevyyttä arvioivat viranomaiset, eikä hyvän tutkimuksen kriteerinä pidetty tieteellisesti pätevää metodia vaan poliittisesti päteviä tuloksia. Epäpätevän tutkimuksen tekijää ei uhannut tiedeyhteisön kritiikki vaan vankileiri ja kuolema.

Kuten Tatu Vanhasen ja ex-vähemmistövaltuutettu Mikko Puumalaisen tapaus kertoo, myös meillä lännessä on niitä, jotka luottavat tieteen arvioinnissa enemmän poliisiin ja tuomariin kuin tiedeyhteisöön, mutta ainakaan vielä he eivät ole saaneet periaatteelleen yleistä tunnustusta.

Nämä yleiset huomiot johtavat meitä korkeimman akateemisen opinnäytteen, väitöskirjan, arviointiin.

Suomessa väitöskirja periaatteessa hyväksytään tai hylätään julkisessa väitöstilaisuudessa, jossa väittelijä teeseineen puolustautuu vastaväittäjän hyökkäyksiä vastaan. Koska väitöstilaisuus ja varsinkin siihen valmistautuminen on kuitenkin työläs ja kallis prosessi, ja koska pidetään hyvänä, että väitöskirja hyväksytään ja arvostellaan sen inherenttien ansioiden nojalla eikä esimerkiksi väittelijän hyvän/huonon ulosannin perusteella, käytäntö on hieman toisenlainen.

Väitöskirjan tosiasiallinen hyväksyntä tapahtuu esitarkastuksessa. Tiedekunta nimeää valmiille väitöskirjakäsikirjoitukselle pääsääntöisesti kaksi esitarkastajaa, mieluiten (ja käytetyn kielen niin salliessa) ulkomailta mutta ainakin oman yliopiston ulkopuolelta. Näin halutaan varmistaa mahdollisimman objektiivinen vertaiskontrolli. Säilyttääkseen uskottavuutensa yliopiston on pidettävä huolta siitä, että sen tuottama tutkimus otetaan vakavasti myös kansainvälisessä tiedeyhteisössä.

Esitarkastajat eivät ehdota väitöskirjalle arvosanaa, mutta he antavat asiantuntijalausuntonsa siitä, kelpaako käsikirjoitus sellaisenaan tai tietyin muutoksin akateemiseksi opinnäytteeksi. Mikäli kyllä, tiedekuntaneuvosto antaa väittelijälle väittelyluvan.

Väitöstilaisuuden jälkeen kokoontuu arvolausetoimikunta, johon kuuluvat vastaväittäjä, tiedekunnan edustaja sekä kustos. Kustoksena toimii pääsääntöisesti väittelijän oman laitoksen professori. (Custos on latinaa ja tarkoittaa "vartijaa". Alunperin hänen tehtävänsä oli fyysisesti estää väittelijää ja vastaväittäjää pääsemästä toistensa kimppuun.) Arvolausetoimikunta käytännössä päättää työlle annettavan arvosanan.

Monissa muissa maissa, esim. Britanniassa, väitöstilaisuuden merkitys on paljon suurempi. Suomalainen järjestelmä suojelee ennen kaikkea opiskelijan oikeusturvaa, koska se pienentää mahdollisuutta, että väitöskirja saisi väittelijän epäsosiaalisen luonteen (köh köh), huonon esiintymistaidon (köh köh) tai vaikka huonon päivän vuoksi ansaitsemaansa huonomman arvosanan.

Tosiasiallinen hyväksyntä siis tapahtuu esitarkastuksessa. Esitarkastajat ovat monivaiheisen arvioinnin objektiivisin linkki, koska he ovat yleensä alan huippuja, ja koska heillä ei ulkopuolisina yleensä ole minkäänlaista intressiä sorsia tai suosia väittelijää. Arvolausetoimikunnassa on intressien tasapaino. Kustos edustaa laitosta, joten hänellä voi olla intressi suosia väittelijää, koska hän tuntee väittelijän henkilökohtaisesti ja on useimmissa tapauksissa yksi työn ohjaajista, ja koska laitos saa yliopistolta (paljon) rahaa hyväksytyistä väitöksistä. Vastaväittäjällä voi olla intressi sorsia väittelijää, koska hän voi tuntea samaa alaa edustavan väittelijän kilpailijakseen, ja koska - väittelijän pärjättyä erityisen hyvin - hänen henkilökohtainen ylpeytensä on voinut saada kolauksen. Tiedekunnan edustajalla on intressi olla objektiivinen, koska vaakalaudalla on aiemmin mainittu kansainvälinen uskottavuus.

Arvolausetoimikunnalla on kuitenkin teoreettinen mahdollisuus hylätä väitöskirja. Hyväksymispäätöksen on oltava yksimielinen. Hylkääminen tässä vaiheessa on äärimmäisen harvinaista. Helsingin yliopiston humanistisessa tiedekunnassa edellinen tapaus on jostakin 80-luvulta. Hyväksynnän ja hylkäämisen rajalla kiikkuneen työn suorittajalle oli tuolloin muistaakseni päätetty antaa mahdollisuus kallistaa vaakakuppi hyväkseen onnistuneella live-esiintymisellä, mutta hän oli munannut senkin.

Vuosi sitten Helsingin yliopiston humanistisessa tiedekunnassa tehtiin jälleen historiaa, kun esitarkastuksen läpäissyt väitöskirja hylättiin väitöstilaisuuden jälkeen. Kyseessä on englannin kääntämisen ja tulkkauksen oppiaineen jatko-opiskelijan, ghanalaisen Peter Prycen väitöskirja Measuring Attitudes in Translation: A Study of Nokia Business Reports.

Vastaväittäjä, prof. ja raamattutieteilijä [hic!] Margaret Eaton (Uusi-Seelanti), ja kustos, Prycen laitoksen vs. professori Hilkka Yli-Jokipii, esittivät arvolauseeksi non sine laude approbaturia, kolmanneksi alinta arvosanaa, joka yliopiston koodissa tarkoittaa:

"Työssä on arviointikriteerien valossa selkeitä puutteita ilman riittävästi kompensoivia erityisansioita."

Tiedekunnan edustaja, dosentti Ritva Leppihalme, esitti väitöskirjan hylkäämistä. Tiedekuntaneuvosto päätti äänin 15-3 hylätä väitöskirjan tiedekunnan edustajan ehdotuksen mukaisesti. Vastaan äänestivät dos. Irmeli Helin, dos. Lars-Folke Landgrén ja prof. Martti Pärssinen.

Pryce tutkii...

"...suomalaisten suhtautumista vieraskielisiin vaikutteisiin analysoimalla yritysmaailman tekstien käännöksiä [englannista suomeen]. Käännökset ovat vuosilta 1912–1964 ja 1998."

Pryce pyrkii vastaamaan mm. kysymykseen siitä, ...

"...mikä on yritysmaailman käännöstekstien rooli vieraskielisten lainojen päätymisessä suomen kieleen, miten suomalaiset asennoituvat vierasperäisiin ilmaisuihin, minkälaisia sosioekonomisia tai ideologisia taustoja heidän asennoitumisellaan on ja minkälaisin keinoin asenteita voi mitata."

Prycen mukaan...

"...tutkimusaineistona olleissa vanhoissa dokumenteissa lainasanoja esiintyi keskimäärin 0,6 kertaa, kun taas uudemmissa dokumenteissa niitä esiintyy keskimäärin 6,5 kertaa. Näin suuri ero kertoo tutkijan mukaan suomalaisen yhteiskunnan asenteista toiseutta kohtaan. 1900-luvun alkupuolella Suomessa suhtauduttiin vielä kielteisesti vieraita vaikutteita kohtaan, mutta tilanne muuttui teollistumisen ja globalisaation myötä."

Pryce (s. 1964) on valmistunut maisteriksi Lagosin yliopistosta Nigeriasta 1992 ja valtiotieteen kandidaatiksi Helsingin yliopistosta 1999.

Kysymyksenasettelu, premissit ja metodi ovat omituisia. Laskemalla mekaanisesti lainasanojen määrää teksteissä Pryce uskoo selvittävänsä yhteiskunnan asenteita toiseutta kohtaan. Se, että lainasanoja on vuonna 1998 enemmän kuin vuonna 1912, kertoo Prycen mielestä asenteiden muuttumisesta.

Jossain määrin lainasanojen käyttö tietysti kertoo käyttäjänsä asenteista. Vasemmistofilosofi puhuu "antagonistisista subjektiivisuuksista", koska hän haluaa näyttää olevansa tavallisten tyhmien yläpuolella. Mutta pääasiallisesti lainasanojen osuus sanastosta liittyy kielen kehitykseen ja niihin olosuhteisiin, joissa kieliyhteisö elää. Jotkut kielet ovat kärkkäämpiä lainaamaan sanastoa, kun taas joissakin luotetaan omintakeisiin sananmuodostusmahdollisuuksiin. Tätä voidaan kutsua vaikka "kielen hengeksi". Kyseessä ei yleensä ole tietoinen valintaprosessi, vaikka kielenhuollolla jokin rooli onkin.

Suomen kielessä oli vuonna 1998 enemmän lainasanoja kuin vuonna 1912 siitä yksinkertaisesta syystä, että maailma oli vuonna 1998 erilainen kuin vuonna 1912. Suomeen tulvii maailmalta reaalioita, ja niiden reaalioiden mukana tulee myös niiden reaalioiden nimiä. Sama koskee kaikkia kieliä. Sekä amerikkalainen että neuvostovenäläinen käyttivät yksityisen pääoman kasaamiseen pohjautuvasta talousjärjestelmästä omaa versiotaan neolatinalaisesta sanasta capitalismus, mutta ei kai tämän perusteella voida tehdä arvioita amerikkalaisten ja neuvostovenäläisten suhtautumisesta kyseiseen järjestelmään tai mihinkään muuhunkaan.

Kieli on samantapainen puoliautonominen järjestelmä kuin vaikkapa hengitys. Siihen voidaan tietoisesti vaikuttaa, mutta suurimmalta osin se elelee omaa elämäänsä ihmisen tietoisuuden ulkopuolella.

[12.12.2007: Otan väitöskirjan sisältöä koskevat kommentit pois siksi, kunnes pääsen itse tutustumaan papereihin.]

On Prycen laitoksen osalta pöyristyttävää hölmöyttä ehdottaa kahta suomea osaamatonta esitarkastajaa väitöskirjalle, joka käsittelee suomen kieltä. On esitarkastajien taholta pöyristyttävää hölmöyttä, että he eivät ole tunnistaneet omaa kyvyttömyyttään työn laadukkaaseen arviointiin.

Ja kaikkein hölmöintä on, että Prycen ohjaaja, virkavapaalla oleva professori Pertti Hietaranta, on katsonut Prycen työn esitarkastuskelpoiseksi.

Pryce valitti saamastaan hylkäyksestä opintosuoritusten tutkintolautakunnalle. Asia tuli uuteen käsittelyyn tiedekuntaneuvostoon 27.11.2007, mutta tämän kokouksen pöytäkirjaa ei ole tätä kirjoitettaessa vielä saatavilla.

On selvää, että Prycen oikeusturvaa ei ole suojeltu. Hänen oikeusturvaansa on loukannut se, että hänen ohjaajansa ja esitarkastajansa ovat päästäneet seulan läpi tekeleen, jota ei pitäisi päästää läpi, ja tällä tavoin tehneet paitsi laitoksen myös Prycen itsensä naurunalaiseksi. Herää kysymys, miksi näin on tapahtunut. Onko professori Hietaranta halunnut olla hyvä ihminen ja soveltaa Pryceen oma-aloitteisesti "positiivista erityiskohtelua"? Eikö kukaan ole uskaltanut viheltää pilliin Prycen äärimmäisen "sopivuuden" vuoksi: tummaihoinen maahanmuuttaja ja vielä toiseuden tutkija?

Onko laitoksella ollut valtava paine pullauttaa maailmaan "rohkaiseva esimerkki", yksittäistapaus, jonka saa yleistää?

Sanon täysin ilman sarkasmia ja ironiaa, että Pryce on joutunut epäpätevyyden ja mahdollisesti korrektiuden-gone-mad uhriksi. Sitä, että Pryce on epäpätevyyden uhri, ei kuitenkaan voida lukea hänen väitöskirjansa ansioksi. Väitöskirjat pitää hyväksyä siksi, että ne ansaitsevat sen, ei siksi, että niiden tekijöitä on kohdeltu väärin. Pelkään kuollakseni, että Prycen uhrius saa tiedekuntaneuvoston pyörtämään oman, aiemman ja ainoan mahdollisen päätöksensä.

Pelkään sitä siksi, että en halua oman yliopistoni muuttuvan amerikkalaistyyliseksi pelleopistoksi, jossa puolilukutaidottomista mutta oikean värisistä henkilöistä tehdään erityisjärjestelyillä tohtoreita, tietysti kompensaationa rakenteellisista vääryyksistä.

Pelkään sitä myös siksi, että jos Pryce saa tohtorinhattunsa, hänestä tulee pysyvästi Ali Qassimin kaltainen virallinen toiseusekspertti, tiedostavien ajankohtaisohjelmien puhuva pää ja paraatiesimerkki akateemisista afrikkalaisosaajista, noista tulevaisuutemme pelastajista ja "joka äidin unelmavävyistä", kuten eräs punaviheriö heitä joskus nimitti.

Sillä, kuten tapaus Ali Qassim on meille näyttänyt, kun koneisto on kerran löytänyt itselleen sisäsiistin ja salonkikelpoisen mannekiinimaahanmuuttajan, mikään kämmäys, mokaus tai toilaus ei tätä statusta kykene horjuttamaan.

Ylioppilaslehdestä löytyy muutama hassu artikkeli Peter Prycen ja suomalaisen rasistin yhteenotosta vuonna 1998: klik ja klak. Jotenkin tulee mieleen Seppo Lehto ja Sylvain Kipre Tampereelta. Varsinkin Prycen puhelinilmoituksesta poliisille:

"Here is a man who says neekeri!"

Erityisesti kannattaa huomioida se, että kun Prycen kimppuun käytiin, ainakin hänen omasta mielestään, yliopiston läheisyydessä, yliopiston olisi hänen mielestään pitänyt julistuksella sanoutua irti rasistisista teoista.

Niinikään kannattaa huomioida, että Pryce suunnitteli lähtevänsä Kanadaan suoritettuaan valtiotieteellisen tutkinnon. Kyseisen tutkinnon suorittamisesta on nyt aikaa kahdeksan vuotta. Hmm...

Toisaalta Pryceä pidättelee Suomessa se perinteinen eli "pysyvä side". Pysyvä side taannee sen, että osaaminen ei karkaa maasta, vaan Prycen toiseustieteelliset tutkimukset rikastuttavat yhteiskunnallista keskusteluamme hamaan tulevaisuuteen. Kuka vielä sanoo, että maksuttoman korkeakouluopetuksen tarjoaminen kolmannen maailman asukkaille ei ole oma etumme? On korkea aika pystyttää se rekrytointikoju Lagosiin.


Takaisin