18.12.2007

Venäläisvihasta

Suomessa on nähtävästi pidetty tiistaina venäläisvihaa käsittelevä seminaari. Erilaiset, kantaväestön oletettuja vihantunteita koskettelevat seminaarit ovat elimellinen osa monikulttuuria. Seminaareille on yhteistä se, että niihin osallistuu vain ihmisiä, jotka ovat puhtaita käsittelyn kohteena olevista tunteista. Sellaisia kuin maahanmuuttoministeri Astrid Thors ja tutkija Karme(l)a Liebkind.

Sanottakoon tähän väliin, että itse pidän venäläisistä, ainakin joissakin suhteissa ja tietyissä mielentiloissa. Tai paremminkin, en erityisesti ole pitämättä heistä. Tämä tietysti johtuu siitä, että minulla on ruohonjuuritason hyviä kokemuksia venäläisestä ympäristöstä sekä akateemista kiinnostusta Venäjää ja venäläisiä kohtaan. Toisaalta minulta puuttuvat huonot henkilökohtaiset kokemukset. Ymmärrän kylläkin olla tekemättä omista kokemuksistani yleistyksiä, enkä ryhdy opettamaan muita. Uskon vaivatta, että monilla Helsingin rikastuneissa lähiöissä elävillä tahi sosiaali- ja opetusalan työntekijöillä on venäläisistä yksinomaan huonoja kokemuksia, eivätkä niistä tehtävät yleistykset ole yhtään vähemmän legitiimejä kuin omani.

Venäläisten maahanmuuttajienkin suhteen olen optimistisempi kuin eräät. Syy toiveikkuuteeni on se, että maailmassa on runsaasti esimerkkejä menestyneistä venäläisistä diasporista. Itse asiassa esimerkkejä epäonnistuneista on hyvin vähän. Venäläiset siirtolaiset ovat kasvaneet tynnyrissä, ja heihin on vuosikymmenten - ellei vuosisatojen - ajan indoktrinoitu milloin tsaristis-bysanttilais-ortodoksisessa, milloin kommunistisessa ja milloin putinistisessa hengessä huonoja asenteita ja tapoja. Venäläisten huonot asenteet liittyvät siihen, miten he näkevät itsensä ja kotimaansa suhteessa muihin ja muiden kotimaihin.

Kuitenkin tiedetään, että venäläisistä saadaan aivan hyviä ihmisiä, ellei tehdä tiettyjä katastrofitakuulla varustettuja virheitä. Yksi virhe on kohdella heitä etnisyyksinä eikä täysipäisinä, vastuullisina ihmisinä; ihmisoikeuksien kuluttajina eikä yhteiskunnan rakentavina osina. Tällä reseptillä saadaan leivottua minkä tahansa kansallisuuden edustajista eristäytyviä, syrjäytyneitä ruikuttajia.

Nyt järjestetyn kaltaiset uhriuttamis- ja etnistämisseminaarit ovat juuri tätä. Niiden avulla venäläinen saattaa hyvinkin oppia, että hän ei suinkaan ole kuin kuka tahansa. Hän oppii olevansa etnisyys, jota kaikki yrittävät syrjiä, mutta jonka ei tarvitse sietää mitään; jolla on paljon paljon oikeuksia mutta hyvin vähän velvollisuuksia; johon on sisäänrakennettuna ominaisuuksista arvokkain, toiseus; jonka läsnäolo, riippumatta siitä mihin hän sitä käyttää, on suomalaiselle yhteiskunnalle siunaus, josta kantaväestön on alati oltava kiitollinen.

Tätä kun venäläiselle tarpeeksi kauan toistetaan, hänestä saadaan hyvinkin Afrikan sarven osaajien veroinen seinänkannatin Helsingin rautatieasemalle.

Mutta sitten asiaan eli seminaariin.

Ministeri Thors on sitä mieltä, että "suuri osa ulkomaalaistaustaisiin kohdistuvista rikoksista jää piiloon". Hänen arvionsa mukaan "erityisesti venäläisiin kohdistuva rikollisuus on arvioitu todellista pienemmäksi".

Herää vanhoja kysymyksiä. Jääkö suuri osa rikollisuudesta piiloon vain poliisilta vai kaikilta? Mikäli kaikilta, miten Thors voi tietää a), että piilossa on rikollisuutta, ja b), kuinka paljon piilossa on rikollisuutta? Se, että hän tietää suuren osan rikollisuudesta jäävän piiloon, sisältää sen, että hän tietää piilossa olevan rikollisuuden määrän. Thorsilla on siis omat tietolähteensä. Mutta mikäli näin on, miksi hän ei anna tietojaan poliisin käyttöön? Tai niiden käyttöön, jotka nykyään - Thorsin sanoin - arvioivat venäläisiin kohdistuneen rikollisuuden todellisuutta pienemmäksi?

Vai onko kyseessä samanlainen opillinen ongelma kuin parisuhdeväkivallan kanssa? Sekä rasistista väkivaltaa että parisuhdeväkivaltaa on vähemmän kuin vallitsevan yhteiskuntaideologian opinkappaleet (1. suomalainen = rasisti; 2. mies = naisenhakkaaja) edellyttäisivät. Koska tilastoja ei vielä hiipivän totalitarismin tässä vaiheessa ole sopivaa väärentää niin, että todellisuus olisi uskollisempi ideologialle, keksitään, että maahanmuuttajan- ja vaimonhakkaamista kyllä on aatteen ennustama määrä, mutta suurin osa siitä on piilossa.

Avoimeksi jää vain kysymys siitä, miten piiloväkivallan olemassaolo ja määrä tiedetään, jos se on piilossa ja siten tuntematon.

Piilorikollisuusaksiooman korollaari on, että koska maahanmuuttajien tekemää ja kantaväestöön kohdistuvaa rikollisuutta on valtavan paljon enemmän kuin opinkappaleet (1. maahanmuuttaja = uhri; 2. suomalainen = syyllinen) sallivat, ongelma ratkaistaan toteamalla, että maahanmuuttajien tekemien rikosten osalta uhrin ilmoituskynnys on matalampi. Syynä matalampaan ilmoituskynnykseen taas ovat uhrien rasistiset asenteet, joten palikat loksahtavat pienen mutkan kautta oikeille paikoilleen.

Professori Liebkind uskoo, että suomalaiset suhtautuvat eri tavalla suomalaiseen ja venäläiseen varkaaseen. Suomalaista pidetään yksittäistapauksena, jonka tekoon on löydettävissä ulkoinen syy kuten liian vähäinen tai liian runsas piiskaus lapsuudessa. Venäläisen taas uskotaan rötöstelevän siksi, että hän on venäläinen.

Avoimeksi jää tässä tapauksessa se, mihin Liebkindin suomalaisia koskeva yleistys perustuu. Ajatteleeko hän itse näin? Vai kenestä hän puhuu?

Toiseksi voisin huomauttaa, että Liebkind elää selvästi jossakin muussa todellisuudessa kuin minä. Se, että asia on aivan päinvastoin kuin hän väittää, on yhtä integraalinen osa minun tuntemaani suomalaista maailmankaikkeutta kuin se, että juhannusyönä on valoisaa ja jouluyönä pimeää. Kun maahanmuuttaja raiskaa, viiltää, saksii tai tappaa omaa tahi vierasta naista, syynä ovat Liebkindin ja tiedostavien sisarten mielestä aina puutteellinen kotoutuminen (= suomalaiset), pakolaisuutta edeltäneiden dantelaisten kidutusten aiheuttamat traumat (kuten Moskovan sota-akatemiasta saapuneiden somalien tapauksessa), asuttaminen virheelliseen paikkaan (eli mihin hyvänsä) tai yleinen, suomalaisen yhteiskunnan piilorakenteissa asuva nuivuus. Tai, ellei muuta keksitä, hoitamaton diabetes.

Kun sen sijaan suomalainen mies lyö naista, asia on yksinkertaisempi: suomalainen mies lyö, koska suomalainen mies lyö. Lieventäviä asianhaaroja ei ole.

Karmelan mukaan...

"...syvällä olevien ennakkoluulojen juuriminen on vaikeaa, eikä kulttuuria syvempää kaivoa ennakkoluulolle ole."

Tämä on Hyvin Sanottu, koska siitä johtaa suora tie (suomalaisen) kulttuurin eksplisiittiseen demonisaatioon. Suomalainen kulttuuri on juurittava, koska se on kaivo, josta ennakkoluulo sikiää, eikä mikään toimenpide ole liian rankka, jos se on hinta ennakkoluulottomasta maailmasta. On siirryttävä kulttuurittomaan kulttuuriin.

Nykyään tämä on myös mahdollista, sillä kulttuurin tuottaminen on ulkoistettu maahanmuuttajille. Me tuotamme hyvinvointia, josta maahanmuuttajat voivat nauttia. Hyvinvoinnin turvin he tuottavat monikulttuuria, josta me voimme nauttia. Monikulttuurinen yhteiskunta muistuttaa menneiden aikojen sääty-yhteiskuntaa, jossa porvari sai tehdä vain porvarin hommia ja viljelijä vain viljelijän hommia. Myös porvarin ja viljelijän pojat saivat tehdä vain porvarin ja viljelijän (resp.) hommia. Samalla tavoin monikulttuurissa on syntyperään ja perinnöllisyyteen perustuva työnjako. Yhdet ylläpitävät, toiset rikastuttavat. Säätykiertoa ja valinnanmahdollisuutta ei ole.


Takaisin