1.11.2012

Vähän vaaleista

Suomessa käytiin 28.10.2012 kunnallisvaalit. Mikäli lehtitietoihin ja poliittisten vaikuttajien raportteihin on uskomista, ja miksipä ei olisi, vaaleihin osallistuneet puolueet voidaan jakaa a) torjuntavoittajiin, b) rökälevoittajiin ja c) häviäjiin.

Torjuntavoittajia olivat ...

a) kokoomus, jonka suhteellinen ääniosuus putosi edellisistä kunnallivaaleista 1,6 prosenttiyksiköllä ja valtuutettujen määrä 286 kappaleella;
b) sosialidemokraatit, joilla pudotusta oli 1,6 prosenttiyksikköä ja 337 valtuustopaikkaa;
c) keskusta, jolla pudotusta oli 1,4 prosenttiyksikköä ja 439 valtuustopaikkaa;
d) vihreä liitto, jolla pudotusta oli 0,4 prosenttiyksikköä ja 48 valtuustopaikkaa;
e) vasemmistoliitto, jolla pudotusta oli 0,8 prosenttiyksikköä ja 193 valtuustopaikkaa;
f) kristillisdemokraatit, joilla pudotusta oli 0,5 prosenttiyksikköä ja 52 valtuustopaikkaa.

Edellämainitut puolueet torjuntavoittivat, koska ne hävisivät vähemmän kuin olivat etukäteen pelänneet.

Vaalien rökälevoittaja oli ruotsalainen kansanpuolue, joka tosin menetti 30 valtuustopaikkaa, mutta jonka prosentuaalinen ääniosuus säilyi ennallaan.

Vaalien häviäjiä olivat perussuomalaiset, joiden suhteellinen ääniosuus nousi 6,9 prosenttiyksiköllä ja valtuustopaikkojen määrä 752:lla.

Käsittelen tässä kirjoituksessa hiukan vaaleja ja vaalitulosta sekä perussuomalaisten että oman itseni osalta.

Perussuomalaiset

Vaikka perussuomalaiset enemmän kuin kaksinkertaistivat valtuutettujensa määrän Suomen kunnissa, sekä puolueen piirissä että varsinkin sen ulkopuolella tulos on tulkittu tappioksi, "jytkyn sulamiseksi", lötkyksi. "Tappio" tarkoittaa tässä sitä, että tulos ei vastannut odotuksia, jotka puolestaan perustuivat vuoden 2011 eduskuntavaalien tulokseen ja sen jälkeen julkaistuihin mielipidetutkimuksiin. On kuitenkin mahdollista, että vika ei ollut niinkään vaalituloksessa kuin odotuksissa.

Viimeisten kymmenen vuoden aikana on totuttu siihen, että perussuomalaiset eivät vaaleissa ainoastaan täytä ennakko-odotuksia vaan säännöllisesti ylittävät ne. Kasvu yhden kansanedustajan puolueesta kolmen kansanedustajan puolueeksi vuonna 2003 oli normaalia kehitystä, samoin kolmen muuttuminen viideksi vuonna 2007. Kasvu viiden edustajan puolueesta 39 edustajan puolueeksi vuonna 2011 ei kuitenkaan ollut normaalia. Se oli ainutlaatuista Suomen poliittisessa historiassa, poislukien tietysti poikkeusolot kuten vuoden 1945 vaalit.

Perussuomalaisten epänormaali kasvu ei johtunut siitä, että "perussuomalaisen aatteen" kannattajien määrä väestössä olisi muutamassa vuodessa lisääntynyt 15 prosenttiyksiköllä. On vaikea löytää sellaisia ideologisia tai talouspoliittisia nimittäjiä, ehkä yleistä kansallismielisyyttä lukuunottamatta, jotka yhdistäisivät edes kaikkia 39 kansanedustajaamme, puhumattakaan sadoistatuhansista äänestäjistämme. Ei ole kovin uskallettua väittää, että merkittävä - ellei suurin - osa uusista äänestäjistämme äänesti perussuomalaisia protestiksi sille politiikalle, jota heidän ikiaikaiset poliittiset kotinsa, kokoomus, demarit, kepu, vasemmistoliitto, nykyään harjoittavat.

Nopea kasvu luo kahdenlaisia ongelmia. Ensinnäkin protestiäänestäjät odottavat nopeaa muutosta niihin asioihin, joiden vuoksi he ovat protestiäänensä antaneet. Nopea muutos jäi tietenkin tulematta, yhtäältä siksi, että suuresta voitostaan huolimatta perussuomalaiset saivat alle neljänneksen eduskuntapaikoista, ja toisaalta siksi, että perussuomalaiset jäivät hallitusneuvottelujen tuloksena oppositioon. Oppositioasemasta on mahdotonta saada läpi ensimmäistäkään lakialoitetta tai pysäyttää ensimmäistäkään enemmistöhallituksen hanketta, mikä on tämän järjestelmän tosiasiana hyväksyttävä. Kun protestiäänestäjät eivät saaneet äänensä vastineeksi esimerkiksi (merkittävästi) tiukempaa maahanmuuttopolitiikkaa tai kansallisesti itsekkäämpää europolitiikkaa, monet heistä kokivat äänensä menneen hukkaan, minkä (sinänsä epäloogisena) seurauksena he palasivat äänestämään ikiaikaista puoluettaan tai vaihtoehtoisesti jättäytyivät vaalipäivänä kotiin. Äänestysprosentin putoaminen suhteessa sekä edellisiin kunnallisvaaleihin että eduskuntavaaleihin viittaa jälkimmäiseen vaihtoehtoon.

Toinen ongelma nopeassa kasvussa on se, että suurin osa puolueen kansanedustajista ja muista toimijoista on poliittisesti kokemattomia. He eivät osaa pelin sääntöjä yhtä hyvin kuin vanhojen puolueiden edustajat, vaan astuvat aluksi jokaiseen miinaan ja antavat helposti itsestään naurettavan kuvan. Heillä itsellään saattaa olla epärealistiset käsitykset omista vaikutusmahdollisuuksistaan. Tämä kaikki vaikuttaa puolueen julkisuuskuvaan ja siihen, miten uskottavana puolue näyttäytyy edes sinänsä uskollisille kannattajille, liikkuvista äänestäjistä puhumattakaan.

Tämä kaikki huomioiden perussuomalaiset selvisivät vuoden 2012 kunnallisvaaleista melko hyvin. Äänestäjät ovat kriittisiä mutta eivät niin tyhmiä kuin toimittajat kuvittelevat. Jos oikeasti olisimme se toilaileva ja töppäilevä pellejoukko, jollaisena meitä on keväästä 2011 lähtien markkinoitu, kannatuksemme ei olisi näissä vaaleissa ollut 12% vaan 5%. Niistä istuvista kansanedustajistamme, jotka olivat ehdolla sekä vuoden 2008 että 2012 kunnallisvaaleissa, kannatus nousi 19:llä (Eerola, Halla-aho, Hongisto, Immonen, Jalonen, Niikko, Jurva, Juvonen, Lindström, Louhelainen, Mattila, Mäkipää, Niinistö, Saarakkala, Soukola, Tuupainen, Vähämäki) ja laski 9:llä (Hirvisaari, Joutsenlahti, Jääskeläinen, Kettunen, Koskela, Mölsä, Ruohonen-Lerner, Soini, Virtanen). Ensimmäistä kertaa kunnallisvaaleissa ehdolla olleet pääsivät hyvillä lukemilla sisään: Hakkarainen (ykkössija Viitasaarella), Kivelä (viitossija Kuopiossa), Mäntylä (ykkössija Sallassa), Packalén (20. sija Helsingissä), Tolppanen (kakkossija Vaasassa), Turunen (ykkössija Savonlinnassa).

Kärsimättömille äänestäjille haluaisin muistuttaa, että pelkkä räjähdysmäinen kasvu vaaleista toiseen ei ole tavoiteltujen muutosten kannalta yhtä tärkeää kuin se, että pystymme vakiinnuttamaan perussuomalaiset - ja kansallisen itsekkyyden - pysyväksi osaksi poliittista järjestelmää, yhteiskunnallista keskustelua ja päätöksentekoa, sekä kohottamaan resurssimme, ennen kaikkea poliittisen osaamisen, kokoamme vastaavalle tasolle.

Edellisestä ei kuitenkaan seuraa, etteikö varoituskellojen pitäisi kilkattaa puolueessamme. On totta, että liian moni yritti surffata kuntavaalivoittoon eduskuntavaalien jälkimainingeilla, vaivaannuttavan usein "jytkyä" toistellen ja käsiä taputtaen. Nöyryyttä ja itsekriittisyyttä olisi voinut olla enemmän, samoin sisäistä keskustelua tavoitteista ja menettelytavoista. Peiliin on syytä katsella nyt, kun ollaan vielä hyvässä tilanteessa, ja peilikuvalta on syytä kysyä muutakin kuin että "olenhan edelleen maassa kaunehin".

Nuiva osasto

Sain vaaleissa 6034 ääntä, n. kaksi kertaa enemmän kuin vuoden 2008 kunnallisvaaleissa. (Eduskuntavaalien lukemat eivät ole tietenkään vertailukelpoisia, koska ehdokkaita on kunnallisvaaleissa monin verroin enemmän ja äänestysprosentti matalampi.) Äänimääräni oli Helsingin ja valtakunnan kolmanneksi suurin, ja perussuomalaisista ehdokkaista suurin. Tosin, kuten puheenjohtajamme Timo Soini plokissaan muistuttaa, hän toki sai suhteellisesti enemmän ääniä.

Suhteellinen osuuteni äänistä oli 2,1%, ja niitä tuli ilahduttavan tasaisesti kaikista kaupunginosista. Kiitos ja kumarrus kaikkiin ilmansuuntiin! Erityisesti minua tietenkin lämmittää se, että keskiarvon verran kannatusta tuli myös kotinurkiltani Eirasta, joka ei ehkä ole puolueemme vankin linnoitus. Ulkomailla äänestäneiden äänistä sain peräti 4,3%.

Omalta kohdaltani vastaan kahteen kritiikkiin, jota sain kotikentältä ennen vaaleja.

En kampanjoinut lainkaan. En pannut pennin latia enkä sentin puolikasta mainostamiseen, ja läsnäolonkin kanssa oli vähän niin ja näin. Osittain tähän vaikutti se, että jouduin olemaan työmatkalla vaaleja edeltäneen viikon (ja itse vaalipäivän), mutta vielä enemmän se, että en tiennyt, millainen kampanja olisi tällaisessa, hieman erikoisessa tilanteessa ollut paikallaan. Viime vuosien tapahtumien jälkeen suurin osa helsinkiläisistä oli varmasti tietoinen olemassa- ja ehdollaolostani ilman erityisiä muistutuksiakin. Olisin voinut tehdä omilla rahoillani muutaman tonnin kampanjan, mutta se ei olisi näkynyt missään. Olisin voinut eduskuntavaalien tapaan järjestää vaalikeräyksen, mutta sen tuottoa olisi kuitenkin alettu välittömästi verrata aiempaan keräykseen, joka tuotti 60 000 euroa. Koska samaan ei olisi päästy, lehdet olisivat julistaneet, että "Halla-ahon kannatus on romahtanut".

Ymmärsin, että kampanjoimattomuus voidaan tulkita ylimielisyydeksi, mutta halusin silti ottaa riskin. Uskon, että äänestäjäni ovat tavallista kriittisempiä ja fiksumpia ihmisiä, jotka eivät äänestä minua siksi, että hymyilen ratikan kyljessä ja lupaan panna peruspalvelut kuntoon. He äänestävät minua siksi, että he haluavat sanoa jotakin sellaista, jonka pystyy tällä hetkellä sanomaan tehokkaimmin äänestämällä minua. Tämä "jotakin" voi liittyä esimerkiksi huonoon maahanmuuttopolitiikkaan, helsingin ghettoutumiseen, verorahojen tuhlaamiseen tai poliittisiin oikeusprosesseihin ja sananvapauteen.

Halusin myös antaa itselleni ja äänestäjilleni mahdollisuuden näyttää eräille tahoille kollektiivista keskisormea: että halutessamme voitamme vaalit eduskuntavaalihistorian suurimmalla pienlahjoitusbudjetilla, mutta halutessamme voitamme vaalit myös nollabudjetilla. Mielestäni riski kannatti ottaa. Tuloksena on valtakunnallinen kolmossija, jossa yksittäisen äänen hinta on nolla euroa, lisättiin pilkun oikealle puolelle kuinka monta desimaalia hyvänsä. Ainakaan ei ole ostettu ääniä.

Sain arvostelua myös siitä, että - aiemmista vaaleista poiketen - en julkaissut suosittelulistaa nuivista ehdokkaista. Sellaisesta olisi tällä kertaa ollut pelkkää vahinkoa. Ensinnäkin julkinuivia ehdokkaita oli nyt paljon enemmän kuin vuonna 2008. Yhden ehdokkaan mainostaminen olisi hermostuttanut jonkun muun. Samasta syystä moni sellainen, jota olisin mielelläni mainostanut, ei olisi moiselle listalle edes halunnut. Tästä taas olisi herännyt kysymys, miksi kyseinen ehdokas ei ole listalla.

Ehdokaslistan sisäinen taktikointi, siis esim. äänten jakaminen nuiville ehdokkaille Helsingissä, on käytännössä mahdotonta, koska se edellyttäisi, että kaikki taktikointiin osallistuvat tietävät, miten kaikki muut aikovat äänestää. Esimerkkinä tehtävän toivottomuudesta mainittakoon vihreiden Osmo Soininvaaran yritykset ohjata omia ääniään Ville Ylikahrille, Otto Lehtipuulle ja "käsittämättömän lahjakkaalle" Husein Muhammedille. Ylikahri ja Lehtipuu putosivat valtuustosta, eikä Muhammed päässyt lähellekään.

Tulosten valossa "Halla-ahon lista" olisi ollut paitsi haitallinen myös täysin turha. Esimerkiksi kaikki Nuivan Vaalimanifestin allekirjoittajat (poislukien Maria Lohela, joka ei ollut ehdolla) pääsivät vaaleissa läpi, lähes jokainen äänimääräänsä kasvattaen:

Juho Eerola, Kotka: 1053 ääntä, kunnan kakkossija (kasvua edellisistä vaaleista 231 ääntä)
James Hirvisaari, Asikkala: 191 ääntä, kunnan kakkossija (laskua 32 ääntä)
Olli Immonen, Oulu: 1270 ääntä, kunnan kakkossija (kasvua 1018 ääntä)
Teemu Lahtinen, Espoo: 530 ääntä (kasvua 99 ääntä)
Heikki Luoto, Tampere: 922 ääntä (kasvua 620 ääntä)
Heta Lähteenaro, Tuusula: 145 ääntä, perussuomalaisten ykkössija (laskua 93 ääntä)
Johannes Nieminen, Vantaa: 340 ääntä (kasvua 24 ääntä)
Vesa-Matti Saarakkala, Kurikka: 633 ääntä, kunnan ykkössija (kasvua 186 ääntä)
Pasi Salonen, Vihti: 323 ääntä, kunnan nelossija (kasvua 186 ääntä)
Riikka Slunga-Poutsalo, Lohja: 647 ääntä, kunnan ykkössija (kasvua 485 ääntä)
Freddy van Vonterghem, Kotka: 189 ääntä (laskua 10 ääntä)

Etenkin Immosen, Luodon ja Slunga-Poutsalon kasvuluvut ovat pökerryttäviä, joskaan aktiivisuus huomioiden eivät aiheettomia. Muita rutisevan nuivia ja Homma-henkisiä henkilöitä nousi runsain mitoin valtuustoihin kautta maan. Esimerkkeinä mainittakoon:

Simon Elo, Espoo: 352 ääntä, uusi
Simo Grönroos, Espoo: 201 ääntä, uusi (kasvua 97 ääntä)
Tapio Äyräväinen, Salo: 659 ääntä, kunnan kolmossija, uusi
Heikki Tamminen, Salo: 498 ääntä, uusi
Vilhelm Junnila, Naantali: 228 ääntä, perussuomalaisten ykkössija, uusi
Ulla Pyysalo, Taipalsaari: 102 ääntä, perussuomalaisten ykkössija (kasvua 40 ääntä), uusi
Jenna Simula, Oulu: 245 ääntä (kasvua 121 ääntä), uusi
Lasse Nortunen, Hankasalmi: 141 ääntä, kunnan kakkossija (laskua 39 ääntä)
Harri Tauriainen, Kemi: 460 ääntä, kunnan ykkössija (kasvua 183 ääntä)

Nämä siis vain esimerkkeinä, kukaan älköön pahastuko mainitsemattomuudesta. Kuten näemme, nuivuus etenee omalla painollaan ja nuivat ehdokkaat omilla meriiteillään. Työntöapua ei enää tarvita. Uskon, että edellämainitut ja monet muut valtuustoihin nousseet ovat jälkikatsannossa tyytyväisiä ratkaisuuni. Poliitikon asema on vahvempi ja painoarvo suurempi, kun kenellekään ei jää epäilyä, että hän olisi päässyt asemaansa muilla kuin omilla äänillään ja ansioillaan.

Onnittelut kaikille vaaleissa menestyneille ja tsemppiä muillekin! Lisäksi sydämellinen kiitos kaikille niille, jotka vuodesta 2007 alkaen ovat tehneet tämän mahdolliseksi, mutta jotka itse ovat jääneet vähemmälle huomiolle: Janne, Matias, Jesse, Marja, Heikki, Erkki ja keitä kaikkia teitä nyt onkaan. Je me souviens, kuten quebeciläiset sanovat. Sen kunniaksi sotarummut soimaan:

Takaisin