25.2.2008

Vähän tabuista ja sananvapaudesta

Tamperelainen ohjaaja ja vasemmistoliittolainen poliitikkotyrkky Katariina Lillqvist on tehnyt rohkean ja vaiettuja asioita käsittelevän animaation, jossa marsalkka Mannerheim on korsettiin pukeutunut, kentauriksi muuttuva homo.

Ellei ole varsinaista sanottavaa tai lahjoja, helpoin tapa saada hetki julkisuutta on tietysti rikkoa tabuja. Toisaalta tabujen rikkominen voi olla vaarallista, kuten Mohammed-pilapiirrosten tekijät tai musliminaisten asemaan puuttuneet elokuvaohjaajat ovat havainneet. Optimaalinen keino on tämän vuoksi loukata sellaisia ihmisiä, jotka loukkaantuessaan eivät mene puheita pidemmälle. Tästä syystä kaikki "tabuja rikkova" taide rikkoo valkoisten kristittyjen tabuja.

Kuten odottaa saattoi, Lillqvistin taideteos synnytti kauhean älämölön. Ja kuten odottaa saattoi, älämölö kirvoitti Lillqvistissä ja tämän kannattajissa hirveääkin hirveämmän itkun siitä, miten pyhiä ja tärkeitä asioita ovat taiteilijan sananvapaus ja oikeus rikkoa tabuja. Tapausta on jo ehditty verrata Mohammed-jupakkaan. On ehdotettu, ettei meillä ole varaa arvostella loukkaantuneita muslimeja, jos emme itse hyväksy omien tabujemme rikkomista. On vihjattu, että ne, jotka pilakuvajutun aikana huusivat kovaan ääneen sananvapauden puolesta, ovat nyt vastustamassa sitä.

Mielestäni vertaukset ontuvat. Kukaan ei ole vaatinut Lillqvistin tappamista tai kiistänyt hänen oikeuttaan tehdä haluamansakaltaista taidetta. Mutta kyllä kai mielipiteenvapauteen sisältyy, paitsi taiteilijan oikeus tehdä mitä hyvänsä, myös yleisön ja kriitikoiden vapaus olla taiteilijan tekemisistä mitä mieltä hyvänsä. Lillqvist näyttää olevan sitä mieltä, että vain kritiikitön ihailu turvaa hänen sananvapautensa.

Se, että yleisö pitää Lillqvistin suoritusta mauttomana roskana, ei ole sama asia kuin se, että loukkaantuneet muslimit uhkailevat pilapiirtäjien henkeä ja tappavat elokuvaohjaajia.

Minua on tässä tapauksessa ihmetyttänyt kaksi suvaitsevaiseen ajatteluun liittyvää aspektia:

1) Miksi muslimien tabut, kuten kuvien piirtäminen Mohammedista, ovat sellaisia, että niitä pitää kunnioittaa, kun samaan aikaan suomalaisten tabut, kuten Mannerheimin kieltämättä pyhäinkuvamainen asema suomalaisessa psyykessä, ovat sellaisia, että ne tulee tilaisuuden tullen rikkoa? Eikö tässä vallitse jonkinlainen kaksoisstandardi?

Loukkaaminen ei mielestäni sinänsä ole mikään hyve, mutta muslimit ovat itse keittäneet pilakuvasopan. Ymmärrän, että pilakuvat saattoivat loukata heidän tuntojaan, ja heillä ilman muuta oli oikeus loukkaantua, mutta heidän olisi pitänyt pystyä kontrolloimaan loukkaantumisentunnettaan. He olisivat voineet sanoa, että "tuo on loukkaavaa ja typerää, mutta me olemme sen yläpuolella ja vaikenemme asian kuoliaaksi". Tällä tavoin toimimalla he olisivat ansainneet kunnioitusta ja saattaneet Jyllands-Postenin huonoon valoon.

Tanskalaislehdet toimivat mielestäni ainoalla mahdollisella tavalla julkaistessaan pilakuvat uudelleen sen jälkeen, kun oli käynyt ilmi, että maassa asuvat muslimit suunnittelivat pilakuvataiteilijan murhaamista. Muslimeille on annettava siedätyshoitoa niin kauan, että he oppivat ilmaisemaan loukkaantumisensa tavalla, jonka kanssa länsimainen yhteiskunta voi elää. He eivät koskaan opi tätä, jos heidän virheelliset reaktionsa tunnustetaan legitiimeiksi antautumalla niiden edessä.

2) Miksi pahin loukkaus, jonka suvaitsevaisuutta säteilevät tahot vastustajilleen keksivät, on aina ja poikkeuksetta homoksi haukkuminen? Hö hö, marski panee miestä perseeseen, hö hö. Minusta olisi kiinnostavaa tietää, miten homot itse tällaisen kokevat.

Jos Mannerheim olisi ollut homo, suurimmalla osalla ihmisistä ei olisi tämän asian kanssa minkäänlaista ongelmaa. Mutta kun hän tiettävästi ei ollut homo, Lillqvistin homoteemaa on vaikea ymmärtää muuksi kuin epätoivoiseksi ja myrkynkatkuiseksi yritykseksi loukata.

Väite, jonka mukaan Mohammed-kiistan yhteydessä sananvapautta kannattaneet olisivat nyt vaatimassa sen rajoittamista, on täysin toteennäyttämätön. Sen sijaan on täysin toteennäytettyä, että ne, jotka kaksi vuotta sitten korostivat suurimpaan ääneen muslimien tabujen loukkaamattomuutta, ovat nyt kurkku suorana itkemässä taiteellisen vapauden puolesta. He voisivat kysyä itseltään, miksi näin on. Jos kaksi vuotta sitten sananvapaus ei tarkoittanut vapautta loukata, miksi se nyt tarkoittaa suoranaista velvollisuutta loukata?

Tunnustan omasta puolestani Lillqvistille saman sananvapauden kuin Mohammed-kuvien piirtäjillekin: Oikeuden ilmaista itseään haluamallaan tavalla ilman pelkoa juridisista tai fyysiseen henkilöön kohdistuvista seurauksista. Tällainen sananvapaus Lillqvistillä tosiasiallisesti onkin, toisin kuin mainituilla pilapiirtäjillä.

Minun vapauteeni kuuluu saada olla Lillqvistin teoksesta mitä mieltä haluan. Se loukkaa minua, koska se on historiallisesti epäoikeudenmukainen pilkatessaan puhtaassa loukkaamistarkoituksessa miestä, jolla oli kahdesti keskeinen rooli, kun maamme pelastettiin ensin totalitarismilta ja sitten miehitykseltä ja totalitarismilta. Kaikki vapaudet, joita Lillqvistillä on, ovat seurausta teoista, joissa Mannerheimillä oli tärkeä osuutensa.

Toisaalta teos on suoraa seurausta siitä, että Lillqvist on neuvostokommunisti, ja jo se, että hänenkaltaisiaan voi syntyä vapaaseen maahan, on mielestäni loukkaus. Ja sekin on loukkaus, että Lillqvist, toisin kuin Mohammed-kuvittajat, tuottaa saastaansa kunnon ihmisten maksamilla verorahoilla. Mutta, kuten sanottua, minä kannan loukatut tunteeni Lillqvistin sananvapautta kunnioittaen.

Mieleeni tuli, että 60-luvulla syntyneet pulleat, punapäiset, irstaasti maalatut, kitkerähköt, kommunismin ja monikultturismin nimeen vannovat ja Suomea sekä suomalaisuutta vihaavat tamperelaistädit tuntuvat olevan ihan oma rotunsa:

Tabujen särkemisestä taiteen nimissä innostunut nimimerkki P esitti vieraskirjassa oman ehdotuksensa Ylen rahoittamaksi nukketeatteriesitykseksi. Lainaan tässä omine lupineni käsikirjoituksen sellaisenaan:

Jos taiteen nimissä pölyttäisi vähän työväenliikkeen johtohahmoja samassa hengessä? Kaikki suuret Suomen työväenliikkeen "sankarit". Ensin Lenin ja sitten Stalin korsetissa vetelisivät Tokoin Oskaria, Kuusista, Rahjaa yms. hanuriin kansainvälisen soidessa. Sitten otettaisiin nuorempi sukupolvi kehiin. Hella Wuolijoki saisi kunnon kyydit koko NKP:n politbyroolta, minkä jälkeen herrat pyyhkisivät "sapelinsa" punalippuihin. Seuraavaksi Hella harrastaisi lesboilua Aleksandra Kollontain kanssa. Sitten Hella muuttuisi kentauriksi ja karrikoidusti munisi Erkki Tuomiojan munan. Erkki munahampaallaan rikkoisi munansa kannen ja jäisi innoissaan katsomaan punaorgioita munansa suojasta.

Tanner katsoisi sivusta muusta joukostaan erillään ja pudistaisi päätään, kääntyisi ja kävelisi hiljaa pää painuksissa pois.

Homma jatkuisi politbyroon raiskaaman Sorsan kautta Ulf Sundqvistiin, jonka kohdalla pääomakin tulisi homobileisiin mukaan politbyroon rinnalle raiskaamaan. Lopuksi paikalle astuisi Lipponen, joka saisi polvillaan "moneyshotin" naamalleen sekä Leniniltä että Uncle Samiltä samanaikaisesti. Tuomioja munassaan taputtaisi kiimaisesti.

Sitten Heinäluoma ja Feld-Ranta kannettaisiin ohi risteillä ja koko poppoo liittyisi ristisaattoon, joka päättyisi SAK:n eteen Hakaniementorille siten, että "Maailmanrauha"-patsas näkyisi taustalla.

SAK:n ikkunasta näkyisi sumuisesti ammattiliittoherroja kiinalaisissa puvuissaan, ja ikkunaan ilmestyisi muumimamma, jolla olisi oranssit hiukset, näyttämään peukaloa alaspäin.

Samalla kuvaan olisivat ilmestyneet entiset Hakaniemen lämmityshalkopinot (ne jotka vasurit 40-luvulla tuhopolttivat), joista seurue kävisi hakemassa yhden halon per hahmo ja lopulta tuikkaisivat Heiniksen ja Feld-Rannan tuleen. Tuomioja munassaan taputtaisi kiivaasti.

Sitten joukko nostaisi Tuomiojan munastaan, ja tämä pitäisi puheen seisten etukenossa käsi ylhäällä kuin Lenin patsaissaan. Punaliput liehuisivat ja sovitus kansainvälisestä saavuttaisi orgastisen kliimaksinsa. Erkki katsoisi Itään, josta saapuva puna valtaisi kaiken.

Eikös olisi taidetta nukketeatterina? Tuo olisi passeli lähettää ylellä Vappuna ;)

Ainakin se olisi epäilemättä hauskempi ja satiirina osuvampi kuin kentauri-marski. Mutta ei se silti kävisi. Jokuhan voisi loukkaantua. Ei toisille tärkeitä asioita saa pilkata. Eikä sananvapaus tarkoita vapautta loukata.


Takaisin