13.8.2005

Urheilujätti Bahrain

Seuratessani MM-kisoja sivusilmällä olen huomannut saman asian kuin varmaan aika moni muu: Bahrainilla, tuolla öljyn päällä istuvien lihavien emiirien hiekkalaatikolla, on huomattava yleisurheilumaajoukkue. Maajoukkue koostuu yhtä tai kahta poikkeusta lukuunottamatta entisistä kenialaisista sekä yhdestä entisestä etiopialaisesta. Kenialaiset ja etiopialainen on ostettu Bahrainiin elinikäisellä 1000 dollarin kuukausipalkalla ja miljoonan dollarin kultamitalibonuksilla.

On niitä, joiden mielestä tilanteessa ei ole mitään outoa tai ainakaan kyseenalaista. Sitten on niitä, joiden mielestä tilanne on - riippuen suhtautumisesta urheiluun ylipäänsä - joko tragikoominen tai pelkästään traaginen. Mutta useimmilta näyttää jäävän huomaamatta, että Bahrain on vain karrikatyyri siitä, mitä lähes kaikkien Euroopan maiden yleisurheilu tätä nykyä on.

Arvostellessaan nykymuotoista monikulttuurisuutta ja maahanmuuttoa saa usein kuulla kysyttävän, että miksi Suomea edustavien maahanmuuttajaurheilijoiden mitalit kelpaavat rasisteille, ellei maahanmuutto muuten kelpaa. (Muutettavat muuttaen tämä pätee mihin tahansa annettuun Euroopan maahan.) Tällä suvaitsevainen saa useimmat kriitikot hiljaiseksi, koska olisi kertakaikkisen epäkorrektia sanoa, etteivät ne mitalit kelpaakaan. Sanon kuitenkin, etteivät uussuomalaisten mitalit oikein kelpaa minulle. Tämä ei liity maahanmuuttajien ihonväriin vaan siihen, mikä minun mielestäni on maajoukkueurheilun essenssi ja ontologia.

Urheiluun liittyvät emootiot ovat tietysti primitiivisiä, ja jos niitä ryhtyy liiaksi dekonstruoimaan, ne paljastuvat nykyisin vallitsevan yleisen nihilismin näkökulmasta naurettaviksi. Kun urheilija X edustaa kotimaataan X, hän saa lipustaan ja häntä lämmöllä ajattelevasta kotiyleisöstä isänmaallista innostusta, joka piiskaa häntä entistä suurempiin suorituksiin. Kotimaa taas voi edustajansa pärjätessä tuntea olevansa osaksi ansiollinen tämän saavutuksiin. Urheilijoiden pärjätessä myös heidän edustamansa kansakunnat tuntevat pärjäävänsä. (Konkreettisena esimerkkinä voidaan mainita Norja, jossa EU-jäsenyyden kannatus nousee aina, kun Norjan maajoukkue ei menesty, ja päinvastoin.) Tämä on tietysti infantiilia, mutta kuvion hyväksyvät implisiittisesti kaikki ne, joiden mielestä on mielekästä, että urheilijat edustavat kisoissa jotain tiettyä maata, eivätkä esimerkiksi vain itseään, perhettään, yhteiskuntaluokkaansa tai vaikka etnistä ryhmäänsä.

Mitä, kosmisella tasolla, oikein tapahtuu, kun radalla on kaksitoista afrikkalaista mustaa, joista yksi edustaa Yhdysvaltoja, yksi Britanniaa, yksi Ranskaa, yksi Ruotsia ja loput ties mitä? Kun Britanniaa edustava afrikkalainen musta voittaa Ranskaa edustavan afrikkalaisen mustan, ja kun tätä voittoa juhlistetaan kohottamalla salkoon Britannian lippu ja soittamalla "God save the queen", mistä on kysymys? Voiko englantilainen penkkiurheilija kokea samaistumista ja uskoa voiton kertovan jotain englantilaisista?

Vaikka rationaalisena olentona tiedänkin, ettei ole mitenkään minun ansiotani, jos joku Seppo Räty voittaa olympialaisissa, hänen voittonsa tuntuu hyvältä, koska Seppo Räty on rakennettu samoista etnokulttuurisista ja geneettisistä palikoista kuin minut. Näin ollen Seppo Räty muistuttaa minua siitä, että vaikka olemme syrjäinen ja pieni kansa, niillä aineksilla, joista minut on veistetty, on mahdollista pärjätä suuressa maailmassa. Jos joku Wilson Kirwa voittaisi jotain jossakin, hänessä ei olisi mitään, mihin voisin samaistua. Ei minusta tuntuisi siltä, että suomalainen on voittanut jotakin. Kirwa olisi edelleen afrikkalainen musta, maksimaalisesti minusta eroava, jonka selässä jostakin syystä olisi Suomen lippu.

Kun radalla on 12 afrikkalaista mustaa, siitä voidaan päätellä, että afrikkalaiset mustat juoksevat kovaa ja pitkälle. Mitään muuta siitä ei voida päätellä. Koska siitä ei voida päätellä mitään muuta, en ymmärrä, mitä heidän urheiluasujaan koristavat eurooppalaiset kansallisliput ovat edustavinaan.


Takaisin