Minun piti poistua talviunille, mutta päätinkin herätä vielä hetkeksi ihmettelemään viimeaikaisia puheenvuoroja maahanmuuttajien kotoutumisesta, heikentyvästä huoltosuhteesta, työperäisestä maahanmuutosta ja Suomen houkutusvoimasta.
Sikäli kuin olen ymmärtänyt, Suomi tarvitsee tsiljoonia maahanmuuttajia siksi, että suurten ikäluokkien jäädessä eläkkeelle elättäjiä, ts. työtä tekevää väestöä, on maassamme liian vähän suhteessa elätettäviin. Kuten olen ennenkin, moneen otteeseen, sanonut, maahanmuutto ei ratkaise huoltosuhdeongelmaa, jos työssä käyvien osuus kaikista maahanmuuttajista ei ole suurempi kuin työssä käyvien osuus kantaväestöstä.
Tätä asiaa on sen yksinkertaisuudesta huolimatta ilmeisen vaikea ymmärtää. Muistan hyvän paralleelin 80-luvun lopulta, kun yritin epätoivoisesti ja huonolla menestyksellä selittää muuten aivan normaalilta vaikuttaneelle kaverilleni, miksi lasiin ei saada 80-prosenttista alkoholia, vaikka siihen kaadettaisiin juomaa kahdesta Koskenkorva-pullosta.
Jos sinä ymmärrät, miksi kahden Koskenkorva-pullon sisältöä yhdistämällä ei saada 80-prosenttista alkoholijuomaa, pystyt myös ymmärtämään, miksi elätettävien ja elättäjien välinen suhde ei muutu edullisemmaksi, ellei sanottu suhde ole tulijoiden keskuudessa parempi kuin kantaväestön keskuudessa.
Kansainvaellustyyppinen maahanmuutto ei edes teoriassa voi ratkaista huoltosuhdeongelmaa, koska kansojen vaeltaessa, oli vaelluksen syy mikä hyvänsä, mukana ovat työikäisten lisäksi lapset ja vanhukset, jotka ovat aivan yhtä elätettäviä kuin kotimaiset lapset ja vanhukset. Elättäjien määrän absoluuttinen kasvu ei muuta tilannetta miksikään, jos elätettävien määrä kasvaa samassa suhteessa. Maahanmuutto voi helpottaa huoltosuhdeongelmaa vain, jos tulijat ovat pääsääntöisesti työikäisiä ja, mikä tärkeintä, työllistyviä ihmisiä. Hyviä esimerkkejä tällaisista maahanmuuttajista ovat raksoille töihin tulevat virolaiset ja venäläiset, kuten myös ravintoloissa ja hieromalaitoksissa työskentelevät thai-naiset. Viime mainittuja tosin on viime aikoina yritetty väellä ja voimalla savustaa joko Kelan luukulle tai (mieluiten) kokonaan pois maasta. (Mikä on sinänsä ihmeellistä, koska perällään työskentelevä maahanmuuttaja kai on työperäinen maahanmuuttaja sanan varsinaisessa merkityksessä.)
Kansainvaellustyyppiselle maahanmuutolle voi olla muita perusteita, esim. humanitaarisia, mutta huonolla huoltosuhteella sitä ei voida perustella.
Edellä sanottu kuvaa tietysti tilannetta, jossa maahanmuutolla on huoltosuhdetta ajatellen nollavaikutus, ts. tilannetta, jossa tulijoiden keskimääräinen huoltosuhde on enemmän tai vähemmän sama kuin kantaväestön keskimääräinen huoltosuhde. Nykyisenkaltaisessa maahanmuutossa tämä tunnetusti ei ole asianlaita. Ensinnäkin kolmannesta maailmasta tulevat naiset ovat pääsääntöisesti kokonaan työvoiman ulkopuolella, koska he ovat jatkuvasti raskaana. Jatkuvasta raskaanaolemisesta seuraa, että lasten, siis elätettävien lasten, suhteellinen osuus on paljon suurempi kuin kantaväestön keskuudessa. Ja työvoimaan kuuluvista miehistäkin suurin osa on työttömänä, kuka mistäkin syystä.
Nykyisenkaltainen, ja suvaitsevaiston erityisesti ihannoima ja haikailema, maahanmuutto ei siis ole huoltosuhdeongelman kannalta edes yhdentekevä vaan haitallinen. Tämänkin asian pitäisi olla aivan itsestäänselvä, mutta kuten tiedämme, se ei ole. Periaatteessa asia saatetaan ymmärtää, mutta tästä ymmärryksestä ei seuraa yhtään mitään. Työvoimapula ja huoltosuhde pysyvät sitkeästi perusteluina ja puolusteluina mille hyvänsä maahanmuutolle. Ja työvoimapulalla perustellun maahanmuuton kritisointi siitä, ettei se laadullisten ominaisuuksiensa vuoksi helpota työvoimapulaa, on täydellisen kiellettyä.
Joensuulaisessa Karjalaisessa oli viime viikolla kaksi maahanmuuttoon ja Suomen houkuttelevuuteen liittyvää juttua. Ensimmäisessä todetaan se, minkä minäkin sanoin kirjoituksessani Maahanmuutto ja hyvinvointivaltio:
"Kysymys on siitä, kuka Suomeen haluaa tulla. [...] Suomea ei nähdä työn perässä muuttavien keskuudessa kovinkaan vetovoimaisena. Suomea on luonnehdittu osaamisen halpatyömaaksi. Palkat jäävät roimasti jälkeen esimerkiksi Saksaan ja Isoon-Britanniaan verrattuna. Kun puntarissa on toisesta maasta saatava 10 000 dollarin kuukausipalkka ja Suomen 3000 euroa, on sillä merkitystä [...]. Myös korkea verotus ja kitsas lupapolitiikka työntää osaajia pois maasta."
Juuri näin se on. Tuhannen ruplan kysymys onkin se, mitä asialle pitäisi tehdä. Verotus on korkea, koska rahaa tarvitaan julkisiin palveluihin. Rahaa tarvitaan sitä enemmän, mitä enemmän maassa on julkisten palvelujen käyttäjiä. Toisin sanoen, mitä huonommaksi huoltosuhde muuttuu, sitä vähemmän on mahdollisuuksia laskea verotusta. Ellei lasketa verotusta, ihmisten ostovoima ei nouse, eivätkä he näin pysty lisääntyvällä kulutuksella luomaan uusia työpaikkoja. Ellei verotusta lasketa, yritykset eivät voi maksaa lisää palkkaa, mikä niinikään lisäisi ihmisten ostovoimaa. Suomi voisi lisätä houkuttelevuuttaan laskemalla verotusta ja tämän edellytyksenä pienentämällä valtiota ja karsimalla julkisin varoin kustannettavia palveluita, mutta tämä ei tietenkään käy, koska suomalainen suvaitsevaisto ei oikeasti voisi vähempää välittää mistään huoltosuhdekysymyksistä. Suvaitsevaisto haluaa kolmannen maailman eksoottisia halinalleja, ja se haluaa jakaa näille rahaa ja palveluja, koska tällainen tilanne tekee suvaitsevaistosta tärkeän.
Karjalaisen toisesta, Kontiolahden vastaanottokeskusta käsittelevästä artikkelista tämä asetelma käykin hyvin ilmi:
"Ruotsi vetää turvapaikkaa hakevia. Suurin osa heistä valitsee Suomen sijasta länsinaapurimme. Kontiolahdella ollaan odottelevalla kannalla, milloin suunta kääntyy kohti Suomea. Ruotsin vetovoimaisuuden syy on se, että siellä turvapaikan saa helpommin kuin Suomessa."
Niin kipeää kuin se onkin, pakolaisuudesta on tullut monikulttuurikoneistolle päämäärä ja elinkeino. Tässä maassa on ihmisiä, jotka murehtivat sitä, että joku muu maa on pakolaisten silmissä "vetovoimaisempi" kuin Suomi. Jos ruotsalaisilla on niin paljon rahaa ja hyvää tahtoa, että he ovat valmiita ottamaan vastaan kaikki kalliiksi käyvät halukkaat, ja jos pakolaiset menevät mieluummin sinne kuin Suomeen, eikö kaikki ole kaikkien kannalta hyvin? Ei kai pakolaisten haaliminen haalimisen vuoksi voi olla mikään päämäärä?
Edellä esitetyt kysymykset ovat tietysti retorisia. Koska nimenomaan pakolaisten haaliminen haalimisen vuoksi on päämäärä. Koska kyse ei oikeasti ole niistä pakolaisista vaan meistä itsestämme. Suomi tarvitsee pakolaisia. Suvaitsevaiset tarvitsevat pakolaisia.
Mutta onneksi tilanne ei ole suvaitsevaiston kannalta toivoton. Korkea verotus ja korkean verotuksen mahdollistama sosiaalivaltio pitävät jatkossakin huolen siitä, että ne, joita sattuneesta syystä kiinnostaa enemmän palkkataso ja veroaste kuin julkiset palvelut, kiertävät Suomen kaukaa, kun taas ne, joita sattuneesta syystä kiinnostavat julkiset palvelut enemmän kuin palkkataso ja veroaste, tulevat tänne mielellään. Nykyiset matalat volyymit eivät luultavasti johdu niinkään Suomen tarjoamista huonoista etuisuuksista kuin siitä, että Suomea ei vielä tunneta yhtä hyvin kuin Ruotsia. Lisäksi meitä suojaavat idässä Venäjä, etelässä Baltia ja muissa suunnissa meri. Ruotsiin pääsee kätevästi junalla sitten, kun turvapaikkahakemus on hylätty kaikissa manner-Euroopan maissa.
Unohdetaan kuitenkin hetkeksi logiikka, matematiikka, luonnonlait ja maalaisjärki ja leikitään, että maahanmuutto, sellaisena kuin sitä nyt harrastetaan ja sellaisena kuin suvaitsevaisto sitä rekrytointipisteineen kaavailee jatkossakin harrastavansa, vaikuttaa heikentyvään huoltosuhteeseen edullisesti. Ruotsi ja Ranska ovat Euroopan rikastuneimpia yhteiskuntia. Kummassakin maassa maahanmuuttajien ja ulkomaalaistaustaisen (tarkoittaen toisen tai kolmannen polven mamuja) väestön osuus on jossakin 20 ja 30 prosentin välillä. Suomessa vastaava luku on 2-4 prosenttia. Eikö tuntuisi luonnolliselta olettaa, että Ranskassa ja Ruotsissa huoltosuhdeongelma on pienempi kuin Suomessa? Sillä jos maahanmuuton perusteluna ja oikeutuksena käytetään huoltosuhdetta, perusteluun sisältyy ikään kuin implisiittisenä se oletus, että maahanmuuttajaväestön kasvu parantaa huoltosuhdetta.
Syyskuussa Euroopan keskuspankin pääjohtaja Jean-Claude Trichet sanoi ranskalaisen radiokanavan haastattelussa, että Ranskan julkinen talous on erittäin suurissa vaikeuksissa. Samaan aikaan Ranskan pääministeri Francois Fillon kertoi, että Ranskan valtio on "konkurssin partaalla".
En ryhdy tässä arvailemaan, mistä Ranskan julkisen talouden vararikko johtuu. Tosin pidän luonnollisena oletuksena, että räjähdyspisteeseen kuumentuneen monikulttuurin kurissapitäminen ja lähiöissä lojuvien miljoonapäisten afrikkalaislaumojen elättäminen ovat ainakin osaselitys. Tämä ei kuitenkaan ole oleellista. Oleellista on se, että hillitön maahanmuutto ei ole estänyt Ranskan ajautumista selvitystilaan. Miksi ei? Jos maahanmuuttajat ovat välttämättömiä juuri huoltosuhdeongelman kannalta? Huoltosuhdekysymyshän liittyy nimenomaan julkiseen talouteen. Yksityinen sektori kyllä tulee toimeen mainiosti, vaikka 90 prosenttia väestöstä olisi työttömiä maahanmuuttajia. Itse asiassa yksityinen sektori, varsinkin globaalisti toimiva, tulee toimeen sitä paremmin, mitä enemmän on työttömiä, koska tällöin työnantaja pystyy määrittelemään, millä hinnalla työtä tehdään. Lisäksi julkisen talouden romahdus kasvavan kuormituksen alla romahduttaa myös sosiaaliturvajärjestelmän, mikä puolestaan pakottaa työttömät ottamaan vastaan mitä tahansa työtä millä tahansa hinnalla.
Mikä auttaakin ymmärtämään, miksi elinkeinoelämä seisoo monikulttuurikysymyksessä samassa rintamassa vihervasemmiston kanssa. Niitä erottaa vain se, että elinkeinoelämä toimii omien etujensa mukaisesti, kun taas pitkälti tulonsiirtojen varassa elävä tiedostava "luova luokka" surffaa ideologisella aallolla ja kaivaa omaa hautaansa.
Turun Sanomat kertoo lokakuussa, että Euroopan epäedullisin huoltosuhde löytyy tällä hetkellä Ruotsista, Ranskasta ja Britanniasta. Miten tämä on mahdollista? Maahanmuuttajien osuus kyseisten maiden väestöstä on monikymmenkertainen Suomeen verrattuna. Jos maahanmuutto ratkaisee huoltosuhdeongelman, tai edes helpottaa sitä, on kai pakko olettaa, että Ruotsin, Ranskan ja Britannian lähtötilanne oli useita magnitudeja huonompi kuin Suomen. Vai onko kenties kyse siitä, että maahanmuutto selittää Ranskan, Ruotsin ja Britannian nykytilanteen? Siitä, että ratkaistessaan huoltosuhdeongelmaa maahanmuutolla eurooppalaiset ovat sammuttamassa tulipaloa bensiiniletkulla?
Toki uutisessa muistutetaan, että Suomi perii heikoimman sijan vuonna 2030. Tämä on se ajankohta, jona maksimaalinen osuus sodanjälkeisistä suurista ikäluokista on samaan aikaan eläkkeellä. Mittausajankohta on huolellisesti harkittu, sillä vuonna 2050 eläkkeensaajat koostuvat pääasiassa 70-luvulla syntyneistä, vuosisadan pienimmistä ikäluokista. Tuonkin jälkeen syntyvyys on laskenut Suomessa jonkin verran mutta ei dramaattisesti. Huoltosuhdeongelmaa ei ole vuonna 2050. Vuoden 2030 tilanne on sodanjälkeisen lisääntymisvimman ja 70-lukulaisen tuhkamunaisuuden synnyttämä hetkellinen piikki.
Lisäksi on huomattava, että vaikka Suomi pitää huoltosuhdeasiassa jumbosijaa vuonna 2030, aivan vanavedessä hiihtävät tuolloinkin maahanmuuton supervallat Ranska, Saksa, Ruotsi ja Belgia. Vaikka niillä ei Suomesta poiketen ole riesanaan sodan jälkeen syntynyttä eläkeläispommia vaan ainoastaan matala syntyvyys. Avosylinen maahanmuutto ei siis tuo niille Suomeen nähden minkäänlaista etua sen paremmin lyhyellä kuin pitkälläkään tähtäyksellä.
Parasta huoltosuhdetta vuonna 2030 povataan Slovakiaan, Irlantiin ja Baltian maihin. Irlannissa on korkeahko syntyvyys. Siellä asuu kauheita paavinuskoisia, ja aborttikin on kielletty. Slovakiasta ja Baltiasta puolestaan puuttuvat suuret ikäluokat ja humanitaarinen maahanmuutto.
Kaikkea edellä sanottua taustana käyttäen voimmekin siirtyä Hesarin tämänpäiväiseen uutiseen maahanmuuttajien integroitumisen onnistumisesta Euroopan eri maissa. EU-komission rahoittaman tutkimuksen mukaan parhaita integroijia ovat Ruotsi, Portugali, Belgia, Hollanti ja Suomi. Huonoimpia puolestaan ovat Latvia, Kypros, Itävalta, Kreikka ja Slovakia. Mielenkiintoisia korrelaatioita. Viiden kärjessä on kolme maata, joissa myös huoltosuhde on tai tulee olemaan viiden surkeimman joukossa. Kurjimpien sopeuttajien joukkoon kuuluvat Slovakia ja Latvia, joissa, kuten olemme nähneet, huoltosuhde on eurooppalaisittain erinomainen.
Ehkä tämä selittyy sillä, mitä EU-tutkimuksessa on tutkittu, ts. mitä eurooppalaiset pitävät integraationa yleensä ja onnistuneena integraationa erityisesti.
BBC:n uutisesta käy ilmi, että integraation onnistumista on mitattu mm. seuraavilla parametreilla:
Tutkimustulokset alkavat selkiytyä. Ainoana Euroopan maana Ruotsi on saanut kiitettävät arvosanat kaikilla osa-alueilla, eikä ihme. Esimerkiksi vuosina 1985-2003 Ruotsiin tulleista maahanmuuttajista (kts. ruotsalainen raportti, s. 29) 90 prosenttia on saapunut Pohjoismaiden ulkopuolelta, 77 prosenttia humanitaarisista syistä ja 41 prosenttia perheenyhdistämisohjelman puitteissa. Toisin sanoen jopa "humanitaarisista muuttajista" vähemmän kuin puolet on saanut oleskeluluvan henkilökohtaisista, suojeluun liittyvistä syistä. Yli puolet on päästetty Ruotsiin siksi, että he ovat sattuneet olemaan sukua oikealle henkilölle.
Mutta mitä tekemistä lepsulla maahanpäästämispolitiikalla on integraation kanssa? Eikö integraatiota ole se, että tulijat asettuvat osaksi yhteiskuntaa? Eikö integraatiopolitiikan tavoitteena ole se, että tuutin toisesta päästä pullahtaa integroituneita ihmisiä? Eikö integraatiopolitiikka ole epäonnistunutta, jos se ei tuota integroituneita ihmisiä? Nähtävästi ei. Ruotsi on jakautuneempi kuin koskaan. 2000-luvun Ruotsin kaupungit ovat gettojen ympäröimiä. Getoissa asuu työttömiä maahanmuuttajia, jotka eivät osaa ruotsia. Ruotsi on yhteiskuntana väkivaltaisempi kuin koskaan. Integraation epäonnistuminen on seurausta siitä, että maahan on päästetty liikaa erilaisesta maailmasta tulevia valikoimattomia ihmisiä liian nopeasti. Yhteiskunnalla, jossa jokaisella yksilöllä on subjektiivinen oikeus saada kaikki tarpeensa tyydytetyksi valtion pussista, ei ole mitään mahdollisuutta kotouttaa ja integroida sataa tuhatta uutta ihmistä vuosittain.
Älkääkä nyt, hyvät ihmiset, ottako vertailukohdaksi 1900-luvun alun Yhdysvaltoja ja kertoko, että sinne muutti suhteessa paljon enemmän ihmisiä. Yhdysvallat ei tarjonnut tulijoille mitään muuta kuin mahdollisuuden ja vapauden.
Toiselta puolen katsottuna löysä maahanmuuttopolitiikka, löysä kriminaalipolitiikka, löysä tulonsiirtopolitiikka ja koko yhteiskuntaa kyllästävä poliittinen korrektius yhdistettynä "rasismin ja ennakkoluulojen vastaiseen lainsäädäntöön" vievät tulijoilta tarpeen ja motivaation sopeutua ruotsalaiseen elämäntapaan. Sopeutuminen tarkoittaisi muuttumista, luopumista sellaisesta, mikä on ominta omaa. Miksi muuttua, kun kaiken haluamansa saa muuttumattakin? Miksi muuttua, kun kaikki julistavat, että älkää muuttuko, te rikastatte yhteiskuntaamme?
Integraatiosta on tullut puhtaasti kvantitatiivinen käsite. On yhdentekevää, mitkä ovat maahanmuuton seuraukset yhteiskunnalle, kunhan maahanmuuttajia päästetään maahan paljon, kunhan he saavat kaiken haluamansa helposti ja kunhan tämän politiikan arvostelu tehdään lainsäädännöllä vaikeaksi. Se on eurooppalaisen integraatioajattelun koko kuva. Tämä on tietysti ollut kaiken aikaa selvää de facto. Tämänkertaisen tutkimuksen myötä se on selvää myös de jure.
[Julkaistu 5.11. Uutiskynnyksessä.]