21.12.2007

Suomalaista kielifasismia

Helsingin Sanomat raportoi maahanmuuttajien kohtaamista uusista vääryyksistä. Laakavuoren ala-aste Mellunmäessä on vaatinut oppilaita puhumaan suomea oppitunneilla!

Jutullaan Hesari tietysti haluaa kertoa, ettei suomalaisilla ole yhtään varaa valittaa, jos Uppsalan kaupunki kieltää suomen puhumisen työpaikkojen kahvihuoneissa. Koska suomalaisuus on fasismia, suomalaisuuden puolustaminen on fasismin puolustamista, eikä vastuullinen tiedotusväline halua sellaista harrastaa. Mutta koska suomalaisuutta ei Suomessa asuvien suomalaisten suuresta määrästä johtuen voi aivan virallisesti nimetä fasismiksi, Hesari joutuu kiertoteitse opettamaan lukijoilleen, miksi Uppsalan tapauksesta on syytä olla hipihiljaa.

Minulla tuli yllätyksenä se, että oppitunneilla ylipäänsä saa nykyään jutella. Silloin, kun kävin koulua, oppitunneilla piti olla hiljaa kaikilla kielillä. Silloin sai puhua, kun vastasi opettajan kysymykseen. Jos nyt on kyse tällaisista tilanteista, eikö ole selvää, että opettajalle on puhuttava kieltä, jota opettaja (ja muut oppilaat) ymmärtää? Jos oppilas vastaa kysymykseen somaliksi tai kurdiksi, opettaja ei ymmärrä vastausta eikä näin ollen voi tehdä siitä esimerkiksi tietojen hallintaa koskevia päätelmiä.

Vai mistä tämä närkästys syntyy?

Muutenkin lienee aika tavallista, että luokkatilanteissa kommunikaatio tapahtuu opetuksen kielellä, oli oppilaan äidinkieli mikä hyvänsä. Muistan lukeneeni Aamulehdestä, että Tampereen ruotsalaisessa koulussa välituntivalvojat ovat puuttuneet oppilaiden suomenkieliseen jutusteluun. Tästä ei ole noussut skandaalia. Päinvastoin, lehti pohti yhdessä koulun opettajien kanssa, miten lapsia voitaisiin kannustaa ruotsin käyttämiseen.

Jos kyse on siitä, että oppilaat eivät osaa suomea, mitä he tekevät suomenkielisessä koulussa? Jos kyse on siitä, että he eivät halua puhua suomea, mitä he tekevät Suomessa?

Laakavuoren koulun rehtori Janne-Pekka Nurmi perustelee vaatimuksia pedagogisilla syillä:

"Oppilaiden oman äidinkielen käytön salliminen johtaa Nurmen mukaan tunneilla helposti siihen, että oppilaat tulkkaavat opetusta toisilleen, eikä heikoimmin suomea osaavien kielitaito kehity."

Tämä kuulostaa erittäin järkeenkäyvältä. Paitsi että tulkkaaminen ei vastaa tulkattavan pitkän tähtäyksen etua, se vie tulkkaajan ja kaikkien muiden oppilaiden aikaa. Opetustilanne kärsii. Ei muiden oppilaiden pidä kärsiä siitä, jos joku ei osaa suomea.

Onneksi opetusvirasto on puuttunut tähän sortoon. Perusopetuslinjan vs. linjanjohtaja Marjo Pöllänen:

"Lähtökohtaisesti kaikilla oppilailla on oikeus käyttää omaa äidinkieltään, ja koulu pitää huolta siitä, ettei se johda eristäytymiseen."

Öö... Kouluja kielletään puuttumasta niihin tekijöihin, jotka edistävät eristäytymistä, mutta silti sille sälytetään velvollisuus estää eristäytyminen.

Tämä on hyvin linjassa sen kanssa, miten nykyään hoidetaan kaikenlaisia ongelmia. Lasten ylipainoisuuteen ja hampaiden huonoon kuntoon pitäisi puuttua jollakin tavoin, mutta karamelli- ja virvoitusjuoma-automaatteja ei saa poistaa, ja lapsilla pitää olla ruokalassa oikeus päättää, syövätkö he aterian ja jos syövät, kuinka paljon he syövät.

Kun minä kävin ala-astetta, keittäjä lätkäisi lautaselle ohjesäännön määräämän annoksen kumiperunoita ja tillilihaa. Lautanen piti syödä tyhjäksi. Ellei lautasta syönyt tyhjäksi, asiaan palattiin oppituntien jälkeen, eikä kotiin päässyt, ennen kuin se lautanen oli tyhjä. Karamelliautomaattia ei ollut, eikä kioskillekaan päässyt välitunnilla.

Järjestely ei tyydyttänyt minua ollenkaan. Olisin mieluummin jättänyt kumiperunat syömättä ja napostellut karkkia. Minulta ei kuitenkaan kysytty. Retrospektiossa ymmärrän, että näin oli hyvä. Kumiperunoiden syöminen ja karamellin puute vastasivat minun etuani, vaikka vajaavaltaisena lapsena en sitä ymmärtänytkään. Yhteiskunta tiesi, etten ymmärrä omaa etuani, ja juuri tämän vuoksi olin juridisesti vajaavaltainen. Juuri tämän vuoksi minulta ei kysytty.

En voi olla ihmettelemättä, miksi juuri suomen puhumisen vaatiminen herättää aina tällaisen moraalisen närkästyksen. Ruotsinkielisten lasten identiteetin ja mielenterveyden uskotaan murenevan ja järkkyvän, jos ruotsinkielisessä koulussa kuuluu sanakin suomen kieltä. Tai mitään muuta kieltä kuin ruotsia. Suomenkielisten pääsy ruotsinkielisiin päiväkoteihin tai kouluihin rikkoo ainakin ruotsinkielisten itsensä mielestä heidän kielellisiä oikeuksiaan. Kukaan ei ole huolissaan suomenkielisistä lapsista. Heidän tapauksessaan lukemattomien kielten solina teoriassa suomenkielisten koulujen käytävillä ja luokkahuoneissa on pelkkää avartavaa rikkautta.

Johtuuko tämä siitä, että kaikenlaisista kielellisistä, kulttuurillisista ja etnisistä oikeuksista on tullut leimallisesti vähemmistöoikeuksia? Miksi se on niin? Eikö tasa-arvoisuus ole sitä, että enemmistöllä ja vähemmistöllä on samat oikeudet?

Ehkä suomenruotsalainen suvaitsevaisuus ja avarakatseisuus liittyykin siihen, että monikulttuurisuus ei kosketa heitä ja heidän lapsiaan. Samalla, kun suomenkieliset koulut ja päiväkodit muuttuvat monikansallisiksi eläintarhoiksi, joissa aika kuluu sataa kieltä puhuvien oppilaiden tulkkaukseen ja heidän kulttuurillisten erityistarpeidensa huomioimiseen, ruotsalaistenavat istuvat etnisesti puhtaissa linnakkeissaan kuin herran kukkarossa. Hehän ovat vähemmistöä. Herkästi särkyviä.


Takaisin