2.1.2010

Rauhan ja asevarustelun puolesta

Kosovolainen Ibrahim Shkupolli, 44, ampui uudenvuoden aattona Espoossa viisi ihmistä ja itsensä. Teon syynä oli saatujen tietojen mukaan mustasukkaisuus.

Joillakin tahoilla on innostuttu siitä, että Shkupolli oli maahanmuuttaja, vieläpä nimestä ja kotomaasta päätellen muslimi. Tapahtuman nähdään todistavan jotakin joko maahanmuuttajista tai kotouttamispolitiikasta. Mielestäni teko ei todista kummastakaan mitään. Olemme nähneet suomalaistenkin tekevän joukkomurhia vastaavin tai tyhmyydeltään verrannollisin motiivein. Toisaalta yksilö voi olla sisäsyntyisesti kilahtanut, vaikka hän olisi maahanmuuttaja, ts. täysin kotouttamispolitiikan laadusta riippumatta.

Sillä tavoin Shkupollin tapaus tietenkin sivuaa maahanmuuttokysymyksiä, että hänet oli aiemmin tuomittu pahoinpitelystä, vahingonteosta ja kahdesti ampuma-aserikoksesta. Lisäksi häntä on epäilty laittomasta uhkauksesta ja petoksista, ja hänelle oli määrätty lähestymiskielto. Shkupolli oli ilmeinen taparikollinen, ja koska hän ei ollut Suomen kansalainen, hänet olisi voitu poistaa maasta. Tässä mielessä hänen tekonsa oli seurausta humaanista kriminaali- ja ulkomaalaispolitiikasta.

Ihmetellä sopii toki sitäkin, miksi yksittäistapaus Shkupolli ei kenenkään (edes allekirjoittaneen) mielestä kerro mitään oleellista kosovolaisista, vaikka yksittäistapaukset Saari ja Auvinen niin monien mielestä kertoivat vaikka mitä Suomesta ja suomalaisista. Näin siitä huolimatta, että Saari ja Auvinen edustivat paljon pienempää otantaa Suomessa asuvista suomalaistaustaisista kuin Shkupolli Suomessa asuvista kosovolaistaustaisista. Päin vastoin, esim. Aamulehden Taneli Heikan mielestä Shkupolli kertoo synkkää kieltä ei suinkaan kosovolaisista vaan suomalaisista.

Odotusten mukaisesti käsiaseiden kieltäjät lehahtivat välittömästi nokkimaan vielä lämpimiä raatoja. Miksi puhua viidestä syyttömänä kuolleesta ja heidän omaistensa surusta, kun voi kauhistella käsiaseita ja internet-rasismia? Pääministeri Matti Vanhanen kiinnitti huomiota "käsiaseiden suureen määrään Suomessa". Erittelemättä jäi, millä tavoin laillisten aseiden suuri määrä vaikuttaa laittomien, ja tässä tapauksessa todennäköisesti ex-Jugoslavian sota-alueilta salakuljetettujen laittomien aseiden, määrään tai saatavuuteen. Täsmentämättä jäi myös se, mikä olisi sopiva määrä käsiaseita Suomeen.

Aivan kuten humanitaarisen maahanmuuton kestoperusteluna on se, että maahanmuuttajia on Suomessa "liian vähän", perustellaan aseiden määrän vähentämistä sillä, että niitä on "liian paljon". Mutta paljonko maahanmuuttajia ja aseita pitäisi olla, jotta niitä olisi sopivasti?

Espoon joukkomurhaa aasinsiltana käyttäen haluaisin puhua hetken aseiden määrän ja toisaalta rauhan ja turvallisuuden välisestä korrelaatiosta, joka usein ymmärretään erittäin väärin. Pasifisteilla, vastustivat nämä sitten yksityistä aseenomistusta tai armeijoita, on se käsitys, että kun aseiden tai armeijoiden määrää vähennetään mistä päästä tahansa, turvallisuus ja rauha lisääntyvät. Eli kärjistäen: jos yhteiskunnassa on 100 kpl aseita, ja niistä vähennetään yksi, turvallisuus lisääntyy yhdellä prosentilla. Jos maailmassa on sata armeijaa, ja niistä lakkautetaan yksi, maailmanrauha lisääntyy yhdellä prosentilla.

Euroopassa, ja yleensäkin suurvaltojen kesken, on vallinnut poikkeuksellinen rauhantila toisesta maailmansodasta lähtien. Länsimainen rauhanliike laskee usein tämän suurelta osin omaksi saavutuksekseen. Tosiasiassa se ei ole koskaan saanut mitään hyvää aikaiseksi. Rauhanliike oli alkujaan Neuvostoliiton ja Itä-Saksan tiedustelupalvelujen masinoima ja rahoittama lobbauskoneisto, jonka tarkoituksena oli halvaannuttaa Länsi-Euroopan puolustuskyky neuvostoblokin sotilaallista painostusta (ja potentiaalisia sotilaallisia toimia) vastaan. Toiminta oli sen mukaista: "rauhanystävät" keskittivät ponnistuksensa Naton puhtaasti defensiivisiin asejärjestelmiin, mutta jättivät Neuvostoliiton puhtaasti offensiiviset rauhanohjukset rauhaan.

Rauhanliikkeen toimijat eivät tietenkään tiedostaneet olevansa Neuvostoliiton sotilaallisten ambitioiden agentteja. He olivat hyvää tarkoittavia hyödyllisiä hölmöjä, jotka uskoivat, että rauhan aika koittaa, kun maailmasta poistetaan sotimisen syyt (köyhyys, epätasa-arvo, kapitalismi jne.) ja instrumentit (eli aseet). Kuitenkin tiedämme kokemusperäisesti, että sotimiseen ei tarvita syitä eikä nykyaikaisia aseita. Esimerkiksi tuliaseet ovat tulleet laajassa mitassa käyttöön vasta muutama vuosisata sitten, lentokoneet, panssarivaunut ja ohjukset vielä paljon myöhemmin. Ihmiset ovat aivan hyvin kyenneet tuhoamaan toisiaan yksitellen tai joukoittain tuhansien vuosien ajan ilman niitäkin.

Mitä syiden tarpeellisuuteen tulee, ensimmäinen maailmansota on erinomainen esimerkki maailmanluokan katastrofista, jolle ei ollut minkäänlaisia järkeviä syitä. Sota syttyi, koska kaikki osapuolet halusivat sotaa, ja koska ne uskoivat Jumalan ja sotateknologian tarjoavan niille helpon ja nopean voiton. Toiseen maailmansotaan toki kaikilla osapuolilla oli hyviä ja legitiimejä syitä, saksalaisilla älytön Versailles'n rauha ja liittoutuneilla Hitler, mutta nämäkin syyt kumpusivat täysin turhasta ensimmäisestä maailmansodasta.

Karu tosiasia siis lienee, että sotien julkilausutut syyt ovat useimmiten pelkkiä savuverhoja, joiden takana lymyää primitiivinen halu ratkaista asioita väkivalloin, ja ettei sotimiseen tarvita kiviä ja keppejä kummempia aseita. Rauha ei ole luonnollinen asiaintila, mutta se on eittämättä miellyttävä asiaintila, minkä vuoksi sitä on pidettävä tavoittelemisen arvoisena. Ylläesitetyistä syistä sotia ei kuitenkaan estetä poistamalla niiden syitä (koska syitä ei tarvita) tai niissä tavallisimmin käytettyjä välineitä (koska sotia voi millä vain). Sen sijaan sotia estetään tekemällä niiden käyminen vaikeaksi tai mahdottomaksi. Tämä tarkoittaa asevarustelua, sekä määrällistä että laadullista.

Kolmas maailmansota jäi alkamatta nimenomaisesti aseiden, sekä ydin- että konventionaalisten, ansiosta. Ydinpelotteen merkitys on yleisesti tunnustettu ja kiteytetty MAD-doktriiniin (Mutually Assured Destruction). Kumpikin osapuoli kykeni kaikissa oloissa antamaan toiselle kuoliniskun, eikä kummallakaan osapuolella ollut edes teoreettista mahdollisuutta voittaa sotaa strategisten ydinaseiden käytöllä. "Tavanomaisinkaan" asein ei olisi kannattanut ryhtyä sotimaan, koska hieman paradoksaalisesti kummallakaan osapuolella ei olisi ollut varaa saavuttaa mitään mielekkäitä tavoitteita: elintärkeiden etujensa ollessa uhattuna toinen osapuoli olisi torjunut uhan kaikin käytettävissään olevin keinoin eli taktisin ydinasein. Taktista ydiniskua olisi seurannut voimaltaan hieman laajempi kostoisku, kunnes olisi alkanut vastustajan strategisten kohteiden tuhoaminen mannertenvälisillä ohjuksilla.

"Tavanomaisten" aseiden, siis ilmavoimien, panssariarmeijoiden, ohjusjärjestelmien, tykistön, roolista rauhan ylläpitäjinä on ehkä puhuttu vähemmän. Luin joskus netistä mielenkiintoisen esitelmäjulkaisun Naton päämajassa Brysselissä 90-luvun lopulla pidetystä seminaarista, jossa kylmän sodan aikana Natossa ja Varsovan liitossa toimineet ex-kenraalit keskustelivat vanhoista hyvistä ajoista. Itäblokin miehet toivat selkeästi julki sen, että Varsovan liiton harjoitukset, joissa säännöllisesti ja voittoisasti saavuttiin Atlantin rannoille kahdessa viikossa, muuttuivat viimeistään 70-luvulla maneerimaiseksi ilveilyksi, jota harrastettiin pikemmin perinteen vuoksi kuin tosissaan. Ilman ydinsodan ja maailmanlopun uhkaakin laajamittainen sodankäynti supervaltojen välillä oli aseteknologisen kehityksen ansiosta (ja rauhanliikkeen ponnisteluista huolimatta) muuttunut yksinkertaisesti mahdottomaksi.

Vielä toisessa maailmansodassa tasaväkisenkin vastustajan saattoi toivoa voivansa lyödä massaa ja yllätystä yhdistämällä. Keväällä ja alkukesällä 1941 Saksa ja sen liittolaiset hivuttivat neljä miljoonaa miestä ja yli puoli miljoonaa ajoneuvoa Neuvostoliiton vastaiselle rajalle Itämeren ja Mustanmeren välisellä alueella, ja silti hyökkäys aamuyöstä 22.6. tuli ainakin jonkinasteisena yllätyksenä. 40 vuotta myöhemmin kaikki oli toisin. Satelliitti- ja muun valvonnan ansiosta joukkoja ei olisi voitu ryhmittää hyökkäykseen salassa. Ensimmäinen hyökkäysaalto olisi jauhettu atomeiksi Fuldan aukossa, eikä joukkoja olisi voitu huoltaa tai menetyksiä korvata, koska myös huoltoyhteydet ja reservit olisi pantu ohjuksin ja ilmaiskuin tuhannen päreiksi.

Rauhan paras tae siis on se, että kaikilla osapuolilla on a) paljon aseita, b) tarkkoja ja tuhovoimaisia aseita, c) suunnilleen yhtä paljon aseita. Kolmannen maailman jatkuva sodankäynti ei suinkaan johdu siitä, että siellä on enemmän syitä sotia tai liikaa aseita, vaan siitä, että siellä on liian vähän ja liian huonoja aseita. Kalashnikoveilla ja teknikaaleilla varustetut armeijat voivat sotia keskenään ad infinitum ilman, että minkään osapuolen tappiot kasvaisivat kestämättömän suuriksi ja rauha näin ollen muuttuisi houkuttelevaksi vaihtoehdoksi.

Se, mikä pätee valtioiden ja armeijoiden välillä, pätee suuressa määrin myös yksilöiden välillä. Joukkomurhat tehdään Yhdysvalloissa oppilaitoksissa siitä nimenomaisesta syystä, että ihmisten mukanaan kantamien laillisten aseiden määrän jatkuvasti kasvaessa koulujen kaltaiset "no firearms"-vyöhykkeet alkavat olla ainoita paikkoja, joissa varmuudella vallitsee voiman epätasapaino rikollisen hyväksi. Kadulla tai ostoskeskuksessa murhamies siirtyy suurella todennäköisyydellä ajasta iäisyyteen muutaman laukauksen jälkeen, koska kadut ovat täynnä lainkuuliaisia aseistettuja kansalaisia. Kouluihin lainkuuliaiset kansalaiset eivät tuo aseitaan (koska se on kiellettyä), joten kouluissa aseita on vain murhamiehillä.

Espoolainen kaupunginvaltuutettu Teemu Lahtinen ehdotti tuoreeltaan aselain muuttamista siten, että ...

"... kunnon kansalaisilla on oikeus itsepuolustuksekseen kantaa piilotettuna ampuma-asetta julkisilla paikoilla".

Vastaava lakimuutos on levinnyt lähes koko Yhdysvaltoihin 80-luvulta alkaen. Asehysteerikot ennustivat, että vapaan aseenkannon seurauksena veri virtaisi puroina katuojissa, mutta tulokset ovat olleet erinomaisen hyviä. Satunnaisiin kadullakulkijoihin kohdistunut väkivalta- ja ryöstörikollisuus on vähentynyt dramaattisesti, koska rikolliset ovat opportunistisia pelkureita, eivätkä valitse sellaista uhria, joka saattaa ampua takaisin. Florida, josta liberalisointi alkoi, on myöntänyt 21 vuoden aikana 1 408 907 piilotetun ampuma-aseen kantolupaa. Niistä on jouduttu peruuttamaan aseisiin liittyvän rikoksen nojalla 166 kpl ja mistään syystä 4500 kpl. Siis 0,01%.

Aseistetut kansalaiset merkitsevät turvallisempaa yhteiskuntaa. Siitä, että laillisesti hallussapidettyä asetta ei Suomessa saa itsepuolustustarkoituksessa kantaa mukanaan, ei ole mitään hyötyä, koska kieltoa tietysti tottelevat vain lainkuuliaiset kansalaiset, ts. ne, jotka eivät aseistettuinakaan vahingoittaisi ketään. Jos laillisen tai laittoman aseen omistaja haluaa ryhtyä veritöihin, häntä eivät tietenkään mitkään kiellot pidättele.

Uuden Suomen päätoimittaja, aseiden kiihkeä vastustaja Markku Huusko, kommentoi Lahtisen ehdotusta:

"Joku kunnialliseksi luokiteltu pyssymieskö nämä tragediat olisi estänyt? Tuskin. Ampuma-aseilla ei syrjäytymistä estetä."

Se, olisiko "kunnialliseksi luokiteltu" pyssymies estänyt nämä tragediat, on tietenkin jälkikäteen arvioituna epävarmaa. Varmaa on sen sijaan se, että yksikään "kunnialliseksi luokiteltu" pyssytön mies niitä ei estä. Siitä olen Huuskon kanssa samaa mieltä, että ampuma-aseilla ei estetä syrjäytymistä. Huuskokin lienee samaa mieltä minun kanssani siitä, että ampuma-aseet kieltämällä estetään syrjäytymistä tismalleen yhtä tehokkaasti.

Huuskolla myös meni Lahtisen pointti hieman ohi. Ei Lahtinen (tai allekirjoittanut) pyri aseenkanto-oikeuden laajentamisella ehkäisemään syrjäytymistä. Sillä pyritään tekemään murhamiehen eliminoiminen todennäköisemmäksi. Koska on parempi, että tavalliset kansalaiset ampuvat murhamiehen kuin että murhamies ampuu tavalliset kansalaiset.

Ai niin, arvopresidentti Tarja Halonen esitti uudenvuodenpuheessaan sellaisen merkittävän ja uria aukovan linjauksen, että turvallisuus olis tosi kiva jutska. Lisäksi presidentin ulkopoliittisiin valtaoikeuksiin ei tule kajota.

Heti arvojohtajan puheen jälkeen tuli paljon turvallisempi ja yhteisöllisempi olo.



Takaisin