Vaikka olen elänyt melkein koko elämäni Suomessa, en koskaan totu ilmastoon. Tämä ei tarkoita sitä, etten viihtyisi täällä, vaan sitä, että vuodenajan vaihtuminen tulee aina odottamatta ja yllättäen. En varmaan ole ainoa. Joka vuosi, keskellä talvea, jonka alkamista ei enää muista ja jonka loppua ei ole enää aikoihin jaksanut odottaa, tulee kuin puun takaa päivä, jona aurinko paistaa eri tavalla, ilma on täynnä happea, äänet kuulostavat erilaisilta kuin eilen, ja katuojassa lorisee puro. Maailma tuntuu olevan mahdollisuuksia täynnä. On kevättä rinnassa.
Sen jälkeen tulee yleensä takatalvi, mutta mieli on jo virittynyt odottamaan kaikkea unohdettua, kuten lehtiä puihin, sandaaleja jalkoihin ja kukkamekkoja tyttärille.
Olen ihmisenä kyynikon antiteesi, toisin sanoen fiilistelijä pahemmasta päästä. Saan fyysisiä oireita kaikesta, mikä on ylevää, mahtipontista, sankarillista, traagista tai muuten elämää suurempaa. Kylmät väreet kulkevat selkäpiissäni ja pahimmillaan kyynel tursahtaa silmäkulmaan voimakkaista elämyksistä, joita voivat tarjota esim. ohikiitävän, hälytysajossa olevan paloauton kuljettajan ilme, Númenorilaisten lähtö sotaan Amania vastaan, Teräsbetonin Voittamaton-kappaleen kertosäe tai valokuva ja tieteellinen deskriptio Eta Carinaesta, Linnunradan massiivisimmasta tunnetusta tähdestä.
Koska minulla on kevätolo ja suhtaudun tänään optimistisesti ihmiskuntaan, kerron eräästä elämyksellisestä tapauksesta vajaan neljän vuoden takaa. Kirjoitin siitä aikanaan sähköpostia kaverilleni Joe K:lle, joka suokoon anteeksi vanhan materiaalin kierrätyksen. Olin menossa juhannuksena naimisiin Espoon Luukissa, vaimoni perheen kesäasunnolla. Pyöräilin sinne touko- ja kesäkuussa töiden jälkeen remontti- ja valmisteluhommiin. Eräänä päivänä, jossakin Vihdintien varrella, satuin näkemään matkustajakoneen nousemassa taivaalle. Etäisyyttä oli melko vähän, ja kulma oli sen kaltainen, että kone näytti nousevan hitaasti pystysuorassa asennossa suoraan ylöspäin. Jylinä oli korviahuumaava ja näky (minun mittareillani) majesteettinen.
Kymmeniä tonneja terästä kiipeää luonnonlakeja (ainakin lingvistin mielestä) uhmaten taivaalle. Mieleeni tuli, että tarvitaan vain inhimillinen unelma. Kun unelma on herännyt, kaikki on väistämätöntä, joskin melkein aina hitaampaa kuin aikalaiset kuvittelevat. Ihminen sanoo: Minä olen ihminen ja haluan, että rauta lentää. Menköön suunnitteluun ja toteutukseen tuhat vuotta. Palakoon triljoona taalaa. Syntyköön matkan varrella laskematon määrä romua, vammoja ja ruumiita. Mutta lopulta, yhtä varmasti kuin syntynyt oppii hengittämään, rauta lentää.
Tuollaisina pieninä hetkinä ymmärtää, mikä ihmisessä on kaunista, ja pystyy hetkeksi unohtamaan kaiken tyhmyyden ja rumuuden, jonka keskellä elää. Jos olen jostakin kiitollinen luojalleni niin kyvystä saada kiksejä arkipäiväisyyksistä. Harmillista on, että tällaiset kiksit on yleensä saatava yksin. Mikään ei ole niin masentavaa kuin suuruuden keskellä rypiessään kuulla kysyttävän, että "mitäs kummallista tuossa nyt oli".
Väitöskirjani meni tänään painoon. Luvassa on pientä kiirettä ja ahdistusta psyykkauksen ja valmistelujen parissa, joten pidän vielä muutaman viikon lomaa yhteiskunnallisten asioiden pohtimisesta. Toivotan siis antoisaa maaliskuuta!