7.9.2011

Ottawan sopimuksesta

Eduskunnassa käytiin eilen perusteellinen lähetekeskustelu Suomen liittymisestä Ottawan sopimukseen. Kyseinen sopimus kieltää jalkaväkimiinojen valmistuksen, varastoinnin ja käyttämisen.

Keskustan ja sosiaalidemokraattien punamultahallitus esitti sopimukseen liittymistä vuonna 2004. Matti Vanhasen kakkoshallituksen aikana kokoomuksellakaan ei ollut asiaan huomauttamista. Tätä taustaa vasten tuntuu erikoiselta, että eilisessä istunnossa kokoomuksen ja keskustan edustajat arvostelivat Ottawan sopimusta jyrkin sanakääntein ja syyttelivät siitä toisiaan. Keskustelusta sai vahvasti sen käsityksen, että keskusta, prosessin alullepanija, aikoo aikanaan äänestää liittymistä vastaan.

Esimerkiksi kokoomuksen Ben Zyskowicz piti jalkaväkimiinoista luopumista hölmönä ajatuksena, mutta piti hankkeen loppuunviemistä tärkeänä Suomen ulkopolitiikan "johdonmukaisuuden" vuoksi. Koska kokoomuksen eduskuntaryhmä on politrukki Jan Vapaavuoren tiukassa kontrollissa, voimme luottaa siihen, että myös kriittisiä puheenvuoroja pitäneet kokoomusedustajat sanovat äänestyksessä kiltisti "kyllä".

Johdonmukaisuus tuntui hyveenä ylittävän kysymyksen siitä, onko ratkaisu järkevä vai ei. Omasta mielestäni on parempi harjoittaa epäjohdonmukaista kuin johdonmukaisen hölmöä politiikkaa. Erehtyminen on inhimillistä mutta erehdyksessään pitäytyminen perkeleellistä, kuten muinaiset roomalaisetkin tiesivät.

Allekirjoittanut ja perussuomalaiset ovat vastustaneet Ottawan sopimukseen liittymistä kaiken aikaa ja aikovat äänestää sille "ei". Seuraavassa esitän omat perusteeni.

Jalkaväkimiinat ovat julmia aseita, jotka tappavat ja rampauttavat ihmisiä. Ne on suorastaan suunniteltu tekemään niin. Onhan ne suunniteltu jalkaväkeä vastaan, ja jalkaväki koostuu ihmisistä.

On kuitenkin niin, että kansainvälinen oikeus ei kiellä valtiota puolustautumasta ulkoista hyökkäystä vastaan. Kansallisella tasolla tällaisen hyökkäyksen torjuminen väkivaltaa käyttäen on asetettu Suomen Puolustusvoimien yhdeksi keskeisistä tehtävistä. Voidaan siis sanoa, että maahan tunkeutuvan jalkaväen tappaminen ja rampauttaminen on sekä kansallisella että kansainvälisellä tasolla katsottu legitiimiksi tavoitteeksi sen kiistattomasta julmuudesta huolimatta.

Jalkaväkimiina on edullinen puolustusase, minkä lisäksi se on täysin passiivinen. Se ei hyökkää kenenkään kimppuun, vaan tappaa ja rampauttaa vain sen, joka omatoimisesti astuu sen päälle.

Miinan käyttäjän velvollisuus on tietenkin katsoa, että miinoja on vain sellaisissa paikoissa, joissa ei liiku muita kuin maahan tunkeutuvaa jalkaväkeä. Voimme iloksemme todeta, että Suomen Puolustusvoimat on osoittautunut hyvin vastuulliseksi miinojen käyttäjäksi. Suomalaisiin jalkaväkimiinoihin ei kävele viattomia siviilejä.

Kaikkialla ei näin onnellisesti ole. Kehitysmaissa armeijat ja sissiryhmät kylvävät miinojaan surutta maastoon, missä ne tappavat ja rampauttavat miehiä, naisia, lapsia ja kotieläimiä. On erinomainen asia, että niin moni miinoista kärsinyt ja kärsivä kehitysmaa on liittynyt Ottawan sopimukseen.

Entä Suomi? Suomen legitiimit puolustustavoitteet kärsivät suuresti Ottawan sopimukseen liittymisestä. Sen sijaan Suomen luopuminen miinoistaan ei millään tavoin muuta maailmaa paremmaksi. Suomalaiset miinat eivät ole vahingoittaneet sen enempää suomalaisia kuin kehitysmaalaisiakaan siviilejä.

Tätä asiaa kannattaa ehkä lähestyä rinnastuksen kautta. Ylivoimaisesti pahin siviilien tappaja ja rampauttaja maailmassa on AK-47-sukuinen rynnäkkökivääri, ystävien kesken Kalashnikov. Se on yksinkertainen, toimintavarma ja halpa valmistaa. Wikipedian mukaan Kalashnikoveja on tuotettu yli sata miljoonaa yksilöä ja piraattikopiot päälle.

Myös Suomen Puolustusvoimien käyttämä RK 62 on AK-47-sukuinen rynnäkkökivääri. Niitä on armeijamme käytössä ja varastoissa noin 350 000 kappaletta.

Pitäisikö Suomen kieltää ja hävittää nämä aseet sillä perusteella, että vastaavilla aseilla tapetaan kehitysmaissa viattomia siviilejä, ja korvata ne jollakin aivan yhtä tappavalla, mutta paljon kalliimmalla järjestelmällä? Esim. amerikkalaisilla AR-15-sukuisilla rynnäkkökivääreillä?

Tämä olisi tismalleen yhtä perusteltua ja älykästä kuin se, että Suomi - jalkaväkimiinojen vastuullinen käyttäjä - luopuu miinoistaan sillä perusteella, että joku muu jossakin muualla ei käytä niitä vastuullisesti.

On huomionarvoista, että hallitus leikkaa uudessa budjetissaan puolustusmäärärahoja juuri sen saman 200 miljoonaa, joka on aikanaan osoitettu miinoja korvaavien järjestelmien, esim. viuhkapanosten, pimeänäkölaitteiden ja lennokkien, hankkimiseen.

Erilaisilla ratkaisuilla on usein puolensa ja puolensa. Suomen liittymisellä Ottawan sopimukseen on kuitenkin vain huonoja puolia, eikä sellaista ratkaisua pidä tehdä. On totta, että läntisen, niin sanotun sivistysmaan jääminen Ottawan sopimuksen ulkopuolelle on poikkeuksellista, mutta poikkeuksellisia ovat Suomen olosuhteetkin. Meillä on suuri maa-alue ja pitkä puolustettava raja, mutta pieni kansantalous ja vähän ihmisiä. Me tarvitsemme edullisia ratkaisuja, jotka eivät sido suuria henkilöresursseja.

Keskustelussa tuli luonnollisesti esiin suomalaisen päätöksenteon ohjenuora numero yksi, nimittäin "maamme maine ulkomailla". Koska tavallinen ulkomaalainen ei tiedä, mikä on Ottawan sopimus, tai mitkä maat siihen kuuluvat, tai missä Suomi sijaitsee, maamme maineen kärsiminen tarkoittaa selkokielellä sitä, että ulkoministeri Tuomiojan ja presidentti Halosen toverit saattavat nyrpistää nenäänsä jossakin Sosialistisen Internationaalin cocktail-tilaisuudessa. Mielestäni tämä on aika pieni hinta Suomen uskottavan puolustuskyvyn ylläpitämisestä.

Myös Suomen pyrkimys YK:n turvallisuusneuvoston jäseneksi mainittiin. Ensinnäkin voidaan huomata, että turvallisuusneuvoston viidestä pysyvästä jäsenestä kolme, Yhdysvallat, Kiina ja Venäjä, ovat jäämässä sopimuksen ulkopuolelle. Toiseksi voidaan kysyä, mitä Suomi tekee turvallisuusneuvoston jäsenyydellä tai turvallisuusneuvosto Suomen kaltaisella jäsenellä. Olemmehan kautta sodanjälkeisen historian nähneet, miten ylivoimaisen kiusallista ja vaikeaa Suomelle on ottaa kantaa kansainvälisen politiikan tapahtumiin. "Päätöksenteon ytimeen" pyrkiminen tarkoittaa käytännössä sitä, että Suomi saa olla kalliilla rahalla hiljaa.


Takaisin