30.9.2011

Muutama ajatus kunniaväkivallasta

Lehdissä kerrottiin hiljattain 17-vuotiaasta pakistanilaistytöstä nimeltä Kainat Soomro. Neljä miestä joukkoraiskasi Kainatin, kun tämä oli 12-vuotias.

Tulemalla raiskatuksi ja menetettyään siinä yhteydessä neitsyytensä Kainat paikallisen käsityksen mukaan häpäisi perheensä. Yhteisö vaati Kainatin isää surmaamaan tyttärensä, mistä tämä kuitenkin kieltäytyi. Perhe joutui pakenemaan kotikaupungistaan Karachiin, mutta häirintä on jatkunut sielläkin.

Islamilaisten maiden kunniamurhaperinteet ovat länsimaissa kovin vaikea puheenaihe. Keskustelu kääntyy automaattisesti ja nopeasti siihen, että kyllähän naisia oikeastaan sorretaan kaikkialla, sorron muoto vain vaihtelee.

Aivan kuin naisten aliedustus pörssiyhtiöiden hallituksissa olisi jotenkin samaan paradigmaan kuuluva epäkohta kuin se, että 12-vuotias tyttö tapetaan siksi, että hänet on raiskattu.

Kirjailija Jari Tervo, joka sivuaa teemaa uudessa teoksessaan Layla, on yksi niistä, joiden mielestä myös Suomessa tapahtuu kunniamurhia.

"Mehän kauhistelemme täällä sivistyneessä pohjolassa, että tällainen toiminta on yhä meneillään jossain Lähi-Idässä. Mutta sehän on täysin toiminnassa esimerkiksi Suomessa."

"Joka toinen viikko vähintään luetaan lehdestä, kuinka suomalaisen naisen ex-mies, poikaystävä tai nykyinen mies on vuosikausien vainoamisen jälkeen tappanut tämän naisen täysin samoista syistä, niin sanotun kunnian vuoksi."

"Se on täysin rinnastettavissa Lähi-Idän kunniamurhiin.

En tiedä, puhuuko Tervo tuollaisia vain siksi, että Hesarin kulttuuritoimituksen suosikkipojan odotetaan niin tekevän, vai onko hänellä oikeasti hahmotushäiriö.

Ensinnäkin on todettava, että parisuhdeväkivaltaan - sekä pahoinpitelyihin että henkirikoksiin ja niiden yrityksiin - syyllistyvät varsin tasaisesti sekä miehet että naiset.

Toiseksi on muistettava, että parisuhdeväkivallanteko suoritetaan yleensä äkkipikaistuksissa ja/tai humalassa, minkä vuoksi tekijät (sekä miehet että naiset) yleensä tuomitaankin taposta eikä murhasta. Pakistanilainen kunniamurha on harkittu, organisoitu ja kylmäverinen projekti.

Keskeisin ero "kunniamurhan" ja kunniamurhan välillä on teon sosiaalinen hyväksyttävyys. Parisuhdetappoa ei katso oikeutetuksi sen enempää yhteiskunta, tappajan perhe ja lähipiiri kuin oikeastaan tappaja itsekään. Yksikään suomalainen parisuhdetappaja ei kävele poliisilaitokselta vapaana miehenä (tai naisena). Yksikään parisuhdetappaja ei vetoa oikeudessa kunniaansa ja sen puolustamiseen eikä ainakaan saa tällä argumentilla lievennystä tuomioonsa. Yhdenkään aviomiehen, ex-miehen tai poikaystävän isä, äiti, veli tai sisko ei edellytä, että tämä ryhtyisi puolustamaan suvun kunniaa tappamalla vaimonsa, ex-vaimonsa tai tyttöystävänsä.

Eikä yksikään suomalainen mies tapa 12-vuotiasta tytärtään siksi, että tämä on häpäissyt perheensä tulemalla raiskatuksi.

Kehotan vielä tarkastelemaan pakistanilaista tapausta. Kunniamurha ei ole häiriintyneen yksilön päähänpisto. Se on kollektiivinen teko. Murhaaja ei puolusta ainoastaan, tai välttämättä edes pääasiassa, omaa kunniaansa vaan perheensä, sukunsa ja yhteisönsä kunniaa. Yhteisö edellyttää, että Kainatin isä murhaa tyttärensä. Kainatin isän odotetaan toimivan yhteisön asettamana pyövelinä.

Lisäksi kunniamurha on kulttuuriin kuuluva, kulttuurin hyväksymä ja kulttuurin edellyttämä teko. Se on osa perinnettä. Se on perinteinen ratkaisu ongelmaan, jonka pikkutytön raiskatuksi tuleminen synnyttää. Koska Kainatin isä ei noudattanut perinnettä, yhteisö hääti perheen keskuudestaan.

Kulttuuri, jossa a) pikkutyttöjä joukkoraiskataan ja b) raiskattuja pikkutyttöjä murhataan yhteisön kunnian suojelemiseksi, on sellaisen mittaluokan mustaa barbariaa, että länsimaisen ihmisen on vaikea käsitellä sitä. Kognitiivista dissonanssia aiheuttaa lisäksi se, että suvaitsevaisen tiedostajan on ylläpidettävä omaa uskoaan islamilaisen kulttuurin ihanuuteen ja yleensäkin kaikkien kulttuurien samanarvoisuuteen. Siksi keskustelua varsinaisesta aiheesta vältellään kuin ruttoa ja huomio siirretään johonkin, mikä ei oikeastaan liity aiheeseen lainkaan, esim. naisten aliedustukseen pörssiyhtiöiden hallituksissa tai suomalaiseen parisuhdeväkivaltaan.

Kaikki kulttuurit eivät ole samanarvoisia. Kulttuuri, jonka mielestä raiskatuksi tullut 12-vuotias tyttö häpäisee itsensä, perheensä tai sukunsa ja ansaitsee siksi tulla tapetuksi, ei ole samanarvoinen kuin se, minkä tunnemme länsimaisena kulttuurina.

Lisättäköön väärinkäsitysten välttämiseksi, että edellä oleva arvostelma kohdistuu kunniamurhakulttuureihin niiden uskonnolliseen statukseen katsomatta. Kukin voi sitten tosiasioiden pohjalta pohtia, profiloituuko jokin uskontokunta tässä suhteessa muita voimallisemmin.

Myös Euroopassa tapahtuu nykyään kunniamurhia, sillä Eurooppaan muuttaa ja on muuttanut valtava määrä ihmisiä, joiden mielestä perheen kunniaa tahraavien naisten ja tyttöjen tappaminen on ok. Asiasta ei puhuta ollenkaan niin paljon kuin pitäisi, koska ei haluta leimata tulijoita ja siten vaikeuttaa heidän integroitumistaan. Se, että monikulttuurikoordinaattori selittää näille ihmisille sormi pystyssä kunniaväkivallan olevan väärin, tehoaa ja vaikuttaa suunnilleen yhtä hyvin kuin se, että Jehovan todistaja kertoo sinulle asematunnelissa Jeesuksen tulevan kohta.

Voi olla, että kulttuuri ja perinteet vähitellen muuttuvat Pakistanissakin. Voi olla, että Kainat Soomron ja hänen isänsä rohkeus kantavat hedelmää. Mutta ennen kuin näin tapahtuu, on ensiarvoisen tärkeää, että tällaisen kulttuurin edustajia muuttaa länsimaihin mahdollisimman vähän. Peli on menetetty, jos heitä muuttaa tänne niin paljon, että he pystyvät muodostamaan kulttuurisia enklaaveja, joiden sisällä vallitsee musta barbaria.


Takaisin