12.5.2005

Monikultturistinen vallankumous

George Orwell kirjoitti, että jatkuvassa luokkataistelussa keskiluokka pyrkii vaihtamaan paikkaa yläluokan kanssa ja käyttää aseenaan alaluokkaa, joka voidaan lupauksilla luokkanoususta tai ainakin hyvistä vallankumousorgioista (à la Kristallnacht) masinoida minkä tahansa aatteen sotajoukoksi. Vallankumouksen jälkeen vanhasta keskiluokasta on tullut yläluokka ja vanhasta yläluokasta uusi keskiluokka. Vanha alaluokka taas on uudessakin järjestelmässä alaluokka, jälleen kerran petetty, entistä katkerampi ja entistäkin alttiimpi uuden keskiluokan kiihotukselle.

Vallankumousten ongelma ei ole valtaanpääsy vaan se, että lähes aina tavoitteet ja metodit ovat utopistisia. Ennemmin tai myöhemmin luonto alkaa potkia vastaan ja asiat mennä entistä huonommin, mikä on tietysti ristiriidassa annettujen lupausten kanssa. Mitä vallankumouksen ideoineen ja organisoineen klikin siis on tehtävä, ettei alaluokka seuraavaksi syökse sitä vallasta? Keskiluokkaa sinänsä uuden eliitin ei tarvitse pelätä, koska keskiluokalla on paljon hävittävää, ja se haluaa vain elää rauhassa, oli vallassa kuka hyvänsä. Keskiluokka on vaarallinen vain sikäli, että siitä nousevat ne, jotka lietsovat alaluokan tekemään kumouksia (kts. edellä).

Keskiluokka pidetään tyytyväisenä tarjoamalla sille tyydyttävä elintaso sekä illuusio siitä, että se kontrolloi eliittiä ja ettei juuri mikään muutu, ainakaan huolestuttavaa vauhtia. Keskiluokka vastustaa aina radikaaleja muutoksia, koska sen hyvinvointi, esim. yrittäjyydestä kumpuava, on sidottu vakauteen. Illuusio keskiluokan harjoittamasta kontrollista saadaan aikaiseksi järjestämällä vaaleja, joista kuitenkin on siivottu pois kaikki todelliset kysymykset ja vastakkainasettelut. Stabiiliuden vaikutelma luodaan "hiipivällä vallankumouksella", asioiden vaivihkaisella ja äänettömällä ajamisella pisteeseen, josta ei enää ole paluuta. Ensin on pitkään "liian varhaista huolestua mistään", ja sitten yhtäkkiä on liian myöhäistä tehdä mitään muuta kuin hyväksyä tapahtuneet tosiasiat.

Entä alaluokka, tuo minkä tahansa vallankumouksen työmuurahaislauma? Jos vallankumous todetaan valmiiksi ja uusi eliitti julistautuu eliitiksi, alaluokka huomaa, että sitä on uunotettu. Lupaukset eivät ole toteutuneet, eikä iäisesti katkera alaluokka muutenkaan tuntisi oloaan mukavaksi, jos sen pitäisi tukea eliittiä. Juuri äänekkäissä voitonjuhlissa on minkä tahansa vallankumouksen lopun alku. Eliitti voi aina materiaalisesti hyvin ja alaluokka aina huonosti, minkä vuoksi alaluokka kadehtii ja vihaa aina mitä tahansa eliittiä. Modernit vallankumoukselliset, käytännössä äärivasemmistolaiset, ovat ratkaisseet ongelman keksimällä myytin "jatkuvasta vallankumouksesta". Vaikka poliittinen ja tiedotusvalta ovatkin täydellisesti uuden eliitin käsissä, vihollista ei doktriinin mukaan suinkaan ole vielä nujerrettu vaan se vaanii kaikkialla. Se, että asiat ovat huonommin kuin ennen, johtuu piilossa olevien vihollisen kätyreiden sabotaasista, ei suinkaan vallankumouksesta. Vaikkei vihollista varsinaisesti näy missään, se on äärettömän voimakas, minkä vuoksi pahuuden juuriminen tulee kestämään kauan. Eliitti pitää yllä kapinallista imagoaan, koska tällöin alaluokka voi samaistua siihen.

"Jatkuva vallankumous" muuttuu väistämättä totalitaariseksi sortokoneistoksi. Se, että kuilu vallankumouksen lupausten ja todellisuuden välillä ei ajan mittaan kuroudu pienemmäksi vaan levenee, luo tarpeen rikokselle ("vihollisen myyräntyö"). Rikos taas vaatii syyllisen löytämistä. Vallankumouksen varhaisvaiheessa hyviä syyllisiä on tarjolla yllinkyllin, koska kohtuullisen monet uskaltavat vielä esittää epäileviä näkemyksiä vallankumouksen tavoitteista ja menetelmistä. Mutta lopulta kaikki epäilijät istuvat vankilassa tai ovat hiljaa ja pelkäävät. Yhteiskunnalliset olot kuitenkin tulevat olemaan aivan yhtä huonosti (tai todennäköisesti huonommin), joten tarve rikokselle ja siten syylliselle on edelleen akuutti. Silloin syylliseksi kelpaa kuka hyvänsä.

Edellä sanottu on melko tarkka kuvaus Neuvostoliiton ensimmäisistä vuosikymmenistä, mutta mielestäni se kuvaa meidän aikamme länsimaista yhteiskuntaa aivan yhtä hyvin. Marksilainen fragmentti on keksinyt, että kunhan Eurooppaan saadaan tarpeeksi tummaihoisia ihmisiä, tuloksena on kukkaisa idylli, jossa mausteet tuoksuvat, rummut soivat ja veljeys vallitsee. Keskiluokka ei ihastu ajatukseen varauksetta, koska sillä on kohtuullinen kyky realistiseen ajatteluun. Lisäksi se on huolissaan kukkarostaan, koska se tietää yhteiskuntaa taloudellisesti ylläpitävänä elementtinä joutuvansa utopististen kokeilujen maksajaksi. Alaluokkaa, tässä tapauksessa "punavihreitä" kiljupunkkareita, visio taas miellyttää, koska a) se ei kykene rationaaliseen ajatteluun (jos se kykenisi, se ei olisi alaluokkaa), b) se luulee kurjuutensa johtuvan riistosta (eikä tietenkään omasta mitättömyydestä) ja samaistuu siksi Afrikan kurjiin, c) se saa monikulttuurisuuden myötä mahdollisuuden vittuilla vihaamalleen ja kadehtimalleen keskiluokalle. Myös oman moraalisen statuksen nousu on huomattava tekijä: se, joka ennen oli työtävieroksuva häirikkö, onkin nyt "kansalaisaktivisti". Utopian kustannukset eivät alaluokkaa häiritse, koska missään kuviteltavissa olevassa yhteiskuntajärjestyksessä se ei ole maksavana osapuolena.

Marksilainen klikki masinoi retoriikallaan kiljupunkkarit kadulle osoittamaan mieltään, mikä säikäyttää ei-marksilaisen osan poliittisesta eliitistä ja virkakoneistosta kuvittelemaan, että kiljupunkkareiden näkemykset edustavat kansan syvien rivien tuntoja. Myös suurin osa keskiluokasta kuvittelee, että jos "väkijoukot osoittivat mieltään rasismia vastaan" tai "kansalaisjärjestöt ilmaisivat tyrmistyksensä pakolaiskiintiöiden pienuudesta", tämä edustaa yleistä ajattelua. Jos kaikki muut ovat tuota mieltä, kai minunkin sitten pitää... Näin muutoksen pyörä on saatu käyntiin koneiston sisällä. Vähitellen poliittinen järjestelmä tekee virkamiestyönä yhteiskunnan rakenteita radikaalisti muuttavia päätöksiä, joita ei ole missään vaiheessa alistettu demokraattiselle prosessille. On epärehellistä väittää, että ihmisillä olisi vaaleissa mahdollisuus ottaa kantaa maahanmuuttokysymyksiin, jos puolueiden välillä on julkinen sopimus, ettei tällaisista asioista tehdä vaaliteemoja.

Keskiluokka on huolissaan, mutta sitä kontrolloidaan aiemmin mainitulla illuusiolla kontrollista ("saattehan te äänestää"). Sitä myös lohdutetaan sillä, että ei mikään oikeasti muutu, ainakaan kovin paljon ("niitähän on niin vähän"). Jossain vaiheessa "niitä" ei vain enää olekaan "niin vähän". Yhdysvalloissa valkoiset, jotka 60-luvulla muodostivat 90 prosentin enemmistön, jäävät vähemmistöksi seuraavien vuosikymmenten aikana. Yli puolet Lontoossa syntyvistä lapsista on muita kuin englantilaisia. Kun tämä piste on saavutettu, todetaan, että monikulttuurisuus, oli se sitten hyvä tai paha, on hyväksyttävä, koska se on tosiasia, jolle ei enää voi tehdä mitään.

Monikulttuurisuuden toteutuminen eurooppalaisten ja amerikkalaisten marksistien kuvittelemalla tavalla olisi voitu osoittaa epätodennäköiseksi jo ennen kuin sitä oli kokeiltu. Heidän maalailemaansa idylliä ei ole olemassa missään. Monikultturistien lempiesimerkit, Sveitsi ja Kanada, pysyvät kasassa vain äärimmilleen viedyllä federalismilla ja etnisten (tai kielellisten) ryhmien täydellisellä eristäytymisellä toisistaan. Mitä ihmeen monikulttuurisuutta se on? Kaiken lisäksi Sveitsin ja Kanadan väestöryhmien ainoa distinktio on kieli, ei esimerkiksi uskonto, kulttuuri tai ihonväri. Siirtomaaherrojen mielivaltaisesti vetelemät rajat loivat Afrikkaan kymmenittäin aidosti monikulttuurisia valtioita, ja on jopa yleisesti hyväksytty näkemys, että etnisistä rajoista piittaamattomat poliittiset rajat ovat yksi tärkeimmistä syistä Afrikan sekasortoon. Miksi siis se, mikä on tuhonnut Afrikan, ts. valtioiden monietnisyys, olisikin onni ja autuus Euroopalle?

Tästä huolimatta oli paljon idealisteja, jotka kuvittelivat, että länsimainen oikeusvaltio olisi kyllin voimakas onnistuakseen siinä, missä muut olivat epäonnistuneet. Kokeilua on nyt kestänyt lähes puoli vuosisataa. Tuloksena on entistä väkivaltaisempi, pirstaloituneempi ja herkkähipiäisempi yhteiskunta, joka perustuu erilaisten ryhmien keskinäiseen kyräilyyn ja hysteeriseen puheen ja ajatusten kontrolloimiseen. Valtavia rahamääriä käytetään ainoastaan siihen, ettei kyräily johtaisi avoimeen selkkaukseen ja verenvuodatukseen. On toissijaista, onko tilanteeseen syyllinen maahanmuuttaja vai eurooppalainen alkuasukas. Oleellista on, että kaikkiin kysymyksiin, esim. koulutukseen, työllistymiseen, poliittiseen osallistumiseen, oikeuskäytäntöön ja kansanterveystyöhön, on entisten riidanaiheiden lisäksi tullut mukaan etninen muuttuja. Minkä tahansa yhteiskunnan olemukseen ja toimintaan kuuluu se, että aina joskus joku ei saa jossakin asiassa omaa tahtoaan läpi. Nykyään yhä suurempi osa väestöstä voi syyttää ketä tahansa rasismista ja väittää, että kaikki johtuu hänen ihonväristään. Koska tällaiset syytökset ovat yleensä laskelmoivia ja perusteettomia, niitä ei tietenkään juuri koskaan voida näyttää toteen. Tämän asiantilan korjaamiseksi Euroopassa ollaan epäillyissä syrjintätapauksissa siirtymässä sellaiseen länsimaiselle oikeusperinteelle täysin käsittämättömään menettelyyn kuin "käännetty todistustaakka". On selvää, että monikulttuurisessa yhteiskunnassa lähes kaikki voivat huonommin ja lähes kaikki on vaikeampaa. On erityisen epäselvää, mikä on se hyvä, josta tämä hinta kannattaa maksaa.

Osa marksilaisesta eliitistämme epäilemättä edelleen uskoo omaan utopiaansa, vastakkaisesta evidenssistä huolimatta. Osa taas on yksinkertaisesti juopunut vallastaan, eikä sen vuoksi voi myöntää olleensa väärässä. Koska monikulttuurisuuden epäonnistuminen ei voi johtua monikulttuurisuudesta itsestään, sen on johduttava jostakin muusta, ts. rasismista. Ellei voida osoittaa, missä sitä rasismia on, syytetään piilorasismia. Sellaiseksi sitten kelpaakin melkein mikä hyvänsä. Ne, jotka huomauttelevat ääneen monikulttuurisuuden ankeasta todellisuudesta, saavat kuulla olevansa syyllisiä tähän ankeaan todellisuuteen.

Ikävintä tässä on, että lopulta kaikille käy huonosti. Länsi-Eurooppaa hallitseva marksilainen juntta voi vielä jonkin aikaa elää haaveissaan ja irti katujen todellisuudesta. Kiljupunkkarit voivat vielä jonkin aikaa tuntea itsensä tärkeiksi ja kivittää eliitin hiljaisella siunauksella niiden yrittäjien näyteikkunoita, jotka maksavat heidän toimeentulotukensa. Keskiluokka kyllä kuuntelee vielä vähän aikaa suvaitsevaisuuspropagandaa ja valkoihoisen heteron demonisoimista sekä kustantaa koko lystin, osin siksi, että keskiluokka koostuu pääasiassa kunnollisista ihmisistä, jotka haluavat uskoa hyvää lähimmäisistään ja elää sopuisasti, osin siksi, että keskiluokan muutoksenpelko hillitsee myös halua ryhtyä radikaaleihin toimiin omien etujen puolustamiseksi.

Mutta tuloksena on yhä kovempi yhteiskunta. Tavalliset ihmiset ovat perusluonteeltaan solidaarisia toisiaan kohtaan ja tuntevat empatiaa vähäosaisia kohtaan. He maksavat kiltisti sinänsä epäoikeudenmukaisia veroja, jos heidän sillä hinnalla ei tarvitse nähdä kadulla kerjääviä lapsia tai ympäröidä asuinalueitaan muureilla, ja jos he tuntevat saavansa edes hiljaisen kiitoksen jakamistaan almuista. Monikulttuuristumisen myötä yhä suurempi osa yhteiskunnasta ei tuota mitään vaan ainoastaan syö ja kiitokseksi pilkkaa ja syyllistää syöttäjäänsä. Kuten aiemmin kirjoitin, turvapaikkaturistit ja heidän ymmärtäjänsä vievät vähitellen toiminnallaan uskottavuuden ja eurooppalaisten veronmaksajien sympatiat kaikilta turvapaikanhakijoilta. Samalla tavoin ne, jotka ovat omaksuneet länsimaisen sosiaalijärjestelmän ulosmittaamisen koskemattomaksi kulttuurilliseksi ominaispiirteekseen (sekä heidän länsimaiset ymmärtäjänsä) tekevät länsimaisen keskiluokan vähitellen kyyniseksi kaikille avuntarvitsijoille. Jos veronmaksajaa jatkuvasti ja rahastustarkoituksessa syytetään vääryyksistä, joita hän ei ole tehnyt, hänessä väistämättä käynnistyy vastareaktio. Toisin sanoen hän menettää kykynsä tuntea moraalista vastuuta mistään tai kenestäkään.

Toinen asia on sitten se, että ennemmin tai myöhemmin länsimaisen yhteiskunnan taloudellinen kantokyky yksinkertaisesti loppuu. Vaikkei kiljupunkkari tai hänen kehitysmaalainen suojattinsa sitä välttämättä ymmärräkään, raha, joka ilmestyy kuukausittain heidän tililleen, tulee jostakin. Joku on tehnyt sen eteen työtä. Rikkaus ei asu Euroopan maaperässä, vaan sitä on tuotettava kaiken aikaa. Kun varallisuutta tuottavien osuus koko väestöstä laskee tiettyyn pisteeseen (mihin vallitseva etno- ja demografinen kehitys väistämättä johtaa), veroja ei enää voida kiristää, koska muutoin niiden maksajat poistuvat muualle, lakkaavat tekemästä kannattamattomaksi käynyttä työtä tai linnoittautuvat muuriensa sisälle ja ryhtyvät kapinaan lopettamalla maksamisen. Verojen kiristämisen vaihtoehtona on kuitenkin alijäämä ja tulonsiirtoihin perustuvan yhteiskunnan romahdus. Getot ja muurein ympäröidyt länsimaisen sivilisaation rippeet eristäytyvät toisistaan, ja ensinmainitut vajoavat runsaudensarven tyrehdyttyä anarkiaan. Millaiset kehityskulut ovat tällaisessa tilanteessa mahdollisia?


Takaisin