Tiedoksi niillekin, jotka eivät ole asiasta muutoin kuulleet: Meille syntyi toinen tyttövauva 26.9. Pääsimme Kätilöopistolta kotiin 28.9., ja minä palasin töihin tänään.
Hilma on ottanut vauvan aika hyvin vastaan. Varsin sopivasti hän lakkasi kutsumasta itseään vauvaksi vain vähän ennen pikkusiskon syntymää ja on nykyisin "tyttö" tai yhä useammin "Hiima". Hilma halaa vauvaa usein ("Hiima hajaa vauva") ja antaa sille toisinaan pusuja ("puzhu") päälakeen.
Kun asuin yksin ja olin poikamies, minulla ei mielestäni ollut koskaan aikaa. Kun ryhdyin parisuhteeseen ja muutin Hillan kanssa yhteen, ihmettelin, mitä oikein olin tehnyt sillä kaikella ajalla, joka minulla oli yksin eläessäni. Hilman synnyttyä ihmettelimme molemmat, mitä oikein teimme kaikella sillä ajalla, joka meillä oli ennen lapsen syntymää. Nyt ihmettelemme, mitä oikein teimme kaikella sillä ajalla, joka meillä oli, kun meillä oli vain yksi lapsi. Nähtävästi ajan puute on vakio, vaikka aikaa vievien asioiden määrä lisääntyisi tai vähenisi.
Kuten alempana olen kirjoittanutkin, ensimmäistä lastaan katselee euforisen sumun läpi, ja hän näyttää täydelliseltä ja virheettömältä. Vasta valokuvien myöhempi tarkastelu osoittaa, että oikeasti hän oli aika punainen ja ryppyinen niin kuin vauvat yleensäkin. Toisen lapsen näkee ehkä hieman objektiivisemmin ja se yllättää. Leimautuminen on hitaampaa, koska toiselle lapselle ei voi antaa kaikkea aikaansa ja huomiotansa, ja samalla tuntee tarvetta osoittaa erityistä hellyyttä vanhempaa lasta kohtaan, joka ei enää koskaan saa olla ainoa lapsi. Ja kaikesta, mitä tekee, tulee huono omatunto.
Kun Hilma syntyi, kävin läpi pari vuorokautta kestäneen uudelleenidentifikaation, jonka aikana mielessä myllersivät epäilykset ja ajatus, että olikohan tämä viisasta, olisiko sittenkin ollut mukavampaa kahden kesken. Näihin ajatuksiin liittyi kauhea syyllisyydentunne, mutta sitten ne lakkasivat, minusta oli tullut isä, enkä enää muistanut aikaa ilman lasta. Toinen lapsi aiheuttaa vastaavia tuntoja. Olikohan tämä hyvä ajatus? Eikö sittenkin olisi ollut mukavampaa kolmistaan? Voinko rakastaa toista lasta niin kuin ensimmäistä? Sitten pää sopeutuu uuteen tilanteeseen, ja huomaan kuin itsestään olevani kahden lapsen isä, ja ettei vanhemman rakkaus lapsiinsa jakaannu vaan ainoastaan lisääntyy.
Hilma ei ole näyttänyt erityisiä merkkejä mustasukkaisuudesta, mutta hän on ollut tavallista hellyydenkipeämpi ja jonkin verran takertunut minuun. Jos vauva on liikaa sylissäni, Hilma huolestuu ja ehdottaa että "vauva äiti tytty" (= "vauva äidin syliin"). Vauva taas on ollut sopuisa kuten isosiskokin vastasyntyneenä. Hän syö ja nukkuu hyvin, ja pällistelee tarkkavaisena hereillä ollessaan.
Hilman heinäkuussa kiihtynyt puheenopettelu on edennyt siihen vaiheeseen, että hän tuottaa kokonaisia lauseita, joskin useimmiten ilman sanojen taivutusta. Hilma on väkevä tyttö, joka jaksaa kävellä yli kilometrinkin matkoja. Pottaan on onnistuttu viimeisen viikon aikana saalistamaan muutama pissa.
Hilma vaatii nykyään Hillaa tai minua soittamaan pianoa ja laulamaan ("tauvvaa"). Sopivia kappaleita on vaikea löytää nuottikirjasta, koska itse laulun on oltava mukava ja kyseisellä sivulla pitäisi olla joku kuva, josta Hilma pitää. Hän osaa itse laulaa "Hepo hirnahtaa" -laulun alkusäkeet ("ihhahhaa ihhahhaa") ja hyräilee usein omia sävellyksiään varsinkin sängyssä ennen nukahtamista.
Ihmeellinen huomio, jota en malta olla mainitsematta. Kuvittele seuraavan kaltainen laulun säe:
xxx xxx xxx/
xxx xxx xxx/
, jossa lihavoidut elementit ovat keskenään rimmaavia sanoja. Korvataan ensimmäinen xxx synonyymisellä sanalla, jolloin rimmavuus jälkimmäisen xxx:n kanssa luonnollisesti katoaa. Korvataan jälkimmäinen xxx synonyymillä, ja vot, rimmaavuus palautuu. Miten todennäköistä tämä on? Seuraavassa tapauksessa se toimii ("Hepo hirnahtaa"):
kanna kotiin saakka/
kevyt kallis taakka/
, josta ensimmäisen proseduurin jälkeen tulee:
kanna kotiin asti/
kevyt kallis taakka/
ja toisen jälkeen:
kanna kotiin asti/
kevyt kallis lasti/.
Tällaisiakin sitä voi pohtia isyyslomalla.