30.9.2005

Lisää rikollisuudesta

Haluaisin sanoa muutaman sanan rikoslaista ja sen käytöstä tuomioistuimissa.

Eilisessä Hesarissa kerrottiin poliisin vangitsemasta, vuonna 1975 syntyneestä miehestä. Mies on "vuoden sisällä pidätetty 49 rikoksesta, muun muassa näpistyksistä ja ryöstöistä. Pidättämisen jälkeen mies on aina jatkanut rötöstelyään. Helsingin rikospoliisin mukaan miestä ei enää päästetä odottelemaan oikeudenkäyntiä, vaan hänet esitetään vangittavaksi oikeuskäsittelyyn asti."

Populismi on nykyään Paha Asia. Populismia on kaikkien sellaisten mielipiteiden ilmaiseminen, jotka ovat sopusoinnussa arkisen järjenkäytön kanssa, ja joihin tästä nimenomaisesta syystä yhtyy suuri tai suurin osa tavallisista ihmisistä. Edellä siteeratun uutisen luettuani oloni oli populismille altis.

Miksi tuomioistuinten toiminnan (= oikeuskäytännön) ohjenuorana ja punaisena lankana on pyrkimys pitää kaikki ihmiset viimeiseen asti vapaalla jalalla? Lain - ja valtion sanktioiman väkivaltakoneiston eli poliisin - tehtävänähän pitäisi olla tavallisten ihmisten suojeleminen rikollisten yksilöiden mielivallalta. Lepsua lainkäyttöä perustellaan yksilön oikeuksilla, joihin voidaan kajota vain äärimmäisissä tapauksissa. Kuitenkin rikokset koskettavat nimenomaan syyttömiä yksilöitä.

"Kovan linjan" vastustajat muistuttavat, etteivät ankarat tuomiot "paranna" rikollista ja ovat näin ollen väärä tapa puuttua rikollisuuteen. Minunkin mielestäni on täysin selvää, ettei mätämuna siitä jalostu, jos hän istuu kymmenen vuotta kellarisellissä vedellä ja leivällä. Tavoitteenasettelusta olen kuitenkin eri mieltä. On positiivista, jos rikollinen tekee vankeusaikanaan parannuksen, vaikka sitten tulemalla klassisesti uskoon, mutta ei tämä mielestäni ole rangaistuksen ensisijainen tehtävä. Sen ensisijainen tehtävä on suojella ympäröivää yhteiskuntaa ja syyttömiä yksilöitä rikollisilta. Ellei rikollinen kertakaikkiaan osoita minkäänlaisia varteenottamisen merkkejä, hänet on fyysisesti eristettävä potentiaalisista uusista uhreistaan. Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että ensikertalainen saa lievemmän tuomion kuin rikoksenuusija, mutta jossain on mentävä senkin rajan, jonka kohdalla yhteiskunta voi todeta rikollisen saaneen uuden mahdollisuuden ja pilanneen sen. Vankeus ei ehkä paranna rikollista, mutta - kuten esimerkiksi Hesarin uutisoima tapaus osoittaa - ei häntä paranna sekään, että hän pääsee takaisin vapauteen. Ellei rikollisessa itsessään siis tapahdu muutosta kummassakaan tapauksessa, vankeus ainakin estää häntä vahingoittamasta ympäristöään. Jos reaaliset vaihtoehdot ovat a) parantumaton rikollinen vankilassa ja b) parantumaton rikollinen vapaalla jalalla, kumpi pitäisi valita?

On inhimillisesti mahdollista olla tekemättä rikoksia. Minä, kuten useimmat muutkin, tiedän tämän ihan omasta kokemuksesta. Jos henkilö tekee esimerkiksi kolme kertaa rikoksen, on mielestäni perusteltua tehdä se johtopäätös, että kyseinen henkilö ei halua/voi elää yhteisön sääntöjen mukaan. On makuasia, pitäisikö yhteiskunnan toleranssin rajan kulkea kahdessa, kolmessa vai neljässä rikoksessa, mutta tuskin minä olen ainoana ihmettelemässä, miten on mahdollista, että ihminen voi vuoden aikana tehdä 49 rikosta (plus ne, joista hän ei ole jäänyt kiinni) ennen kuin virkakoneistolle tulee mieleen, että hänet ehkä on syytä pitää lukkojen takana. Uskoiko joku kymmenennen rikoksen kohdalla, että seuraavaa ei tule? Entä kahdennenkymmenennen? Kolmannenkymmenennen? Neljännenkymmenennen?

Rangaistuksen ensisijainen tavoite on siis mielestäni muiden ihmisten suojeleminen rikolliselta. Toinen, ainakin melkein yhtä tärkeä aspekti on kosto, vaikkei sen sanominen ääneen olekaan kovin muodikasta. Paitsi että laillisessa järjestyksessä langetettu kosto merkitsee uhrille oikeuden tapahtumista (faktisesti eikä vain teoriassa), se myös suojelee rikollista ja yhteiskuntaa anarkialta. Ellei syyllistä rankaista, koettu epäoikeudenmukaisuus jää elämään punahehkuisena vihana uhrin mieleen ja lisää omankädenoikeuden riskiä. Nykyään korostetaan mielestäni nimenomaan vastikkeetonta anteeksiantoa. On kuitenkin mahdotonta antaa anteeksi, ellei rikosta soviteta kärsimyksellä eikä rikollinen pyydä anteeksi. Koska rikollinen harvemmin katuu rikoksessaan muuta kuin kiinnijäämistä, sovituksen toteutuminen jää yksin oikeuslaitoksen harteille. Tämän vuoksi rangaistusten on oltava jossakin suhteessa tehtyyn vääryyteen.

Tästä pääsemme lakiin ja oikeuskäytäntöön tämän päivän Suomessa (ja monessa muussakin Euroopan maassa). Melkein kaikki tietävät, ainakin syvällä sydämessään, että maassamme jaetut rangaistukset ovat naurettavia niin absoluuttisesti kuin globaaliin kontekstiin asetettunakin. Törkeimmästäkään murhasta ei käytännössä voi saada enempää kuin 14 vuotta vankeutta, jos malttaa olla edes jollakin tavalla ihmisiksi vankilassa. Raiskauksista ja pahoinpitelyistä, jotka ihmisen fyysiseen tomumajaan kohdistuvina rikoksina ovat ainakin minun mielestäni vakavampia kuin rahan vieminen tai sisäpiiritiedon hyväksikäyttö osakekaupoissa, ei käytännössä saa juuri koskaan sakkoja ja vahingonkorvauksia kummempaa rangaistusta (ehdollinen "vankeus" ei ole vankeutta). Tämä suututtaa ihmisiä ja saa monet vaatimaan eduskunnalta tiukennuksia rikoslakiin. Tällöin kuitenkin puurot ja vellit menevät sekaisin. Suomen rikoslaissa ei mielestäni ole paljon mitään vikaa. Ongelma on muodostuneessa käytännössä, jonka mukaan rangaistusasteikoista valitaan lähtökohtaisesti lievin mahdollinen seuraamus, ellei kuvassa nyt ole jotain erityisen raskauttavaa asianhaaraa (kuten "rasistinen motiivi"). Tällainen käytäntö hipoo usein laillisuuden rajoja ja osoittaa joka tapauksessa syvää halveksuntaa lain henkeä kohtaan.

Olen joskus kuullut sanottavan melko suoraan, että lievimmän seuraamuksen käytäntö on ilmaus yhteiskunnan korkeasta sivistystasosta. Vaikka ylempänä selostamistani syistä en olekaan samaa mieltä, hyväksyn sellaisen ajattelun legitiimiyden, että rikollisia ei (syystä tai toisesta) pidä rankaista, tai että heitä pitää rankaista mahdollisimman vähän. Tällaisen linjan kannattaja katsoo, että rikollisen sisäänrakennettu ihmisoikeus olla vapaa ylittää hänen uhriensa oikeuden ruumiin ja omaisuuden koskemattomuuteen. Mielestäni mielipide on perverssi mutta mielipiteenä silti oikeutettu. Se, mitä en oikein ymmärrä ja hyväksy, on, että tällaiset ihmiset kuitenkin haluavat pitää kiinni eufemistisistä rangaistusnimikkeistä. Tarkoitan tällä seuraavaa.

Ensikertalainen istuu tuomiostaan puolet. Eli jos taposta saa kuuden vuoden vankeustuomion, siitä suoritetaan kolme vuotta. Koska rangaistuksen puolittaminen on automaatti, miksi lakitekstiä ei haluta saattaa vastaamaan todellisuutta, esimerkiksi niin että "rangaistus taposta on ensikertalaiselle kolme vuotta vankeutta, rikoksenuusijalle kuusi vuotta"? Miksi 14 vuoden tuomiota kutsutaan "elinkautiseksi"? Miksei sanota suoraan, että kovin lain mahdollistama rangaistus on 14 vuotta vankeutta? Ehdollisen "vankeuden" ainoa faktinen seuraus on rikosrekisterimerkintä. Ehdollista "vankeutta" saanut rikollinen ei vietä vankeudessa päivääkään. Jos ja kun ehdollista "kärsivä" henkilö tekee koetusaikana uuden rikoksen, ehdollinen vankeus ei muutu sellaisenaan ehdottomaksi vaan vaikuttaa ainoastaan raskauttavana asianhaarana uutta rikosta koskevan rangaistuksen harkinnassa. Miksei rangaistusnimikettä "ehdollinen vankeus" haluta korvata "rikosrekisterimerkinnällä"?

Miksi halutaan säilyttää illuusio asianmukaisista rikosseuraamuksista kirjaamalla lakiin rangaistusasteikkoja, joita ei käytetä, ja käyttämällä langetetuista rangaistuksista nimityksiä, jotka eivät vastaa niiden tosiasiallista sisältöä? Jos lieviä rangaistuksia pidetään hyveenä, miksei tätä hyvettä kodifioida lakiin? Aivan kuin "täystoleranssin" kannattajat itsekin häpeäisivät sen julistamista ääneen, että Suomessa voi ilman radikaaleja seuraamuksia raiskata, ryöstää ja pahoinpidellä ihmisiä. Ilmeisesti on niin, että päänsilittelijät tarvitsevat ankaralta kuulostavia lakeja ja nimikkeitä keskusteluaseiksi kovan linjan kannattajia vastaan. Kun punaniskainen konservatiivi vaatii tiukkoja otteita rikollisuutta vastaan, liberaali voi aina vedota lakitekstiin: katsokaa nyt, onhan siellä kovia rangaistuksia. Minun mielestäni nykyinen ristiriita teorian ja käytännön välillä kuitenkin pitää tavallisia ihmisiä pilkkanaan. Ei ole yksi eikä kaksi kertaa, kun kymmenennen peräkkäisen ehdollisensa saanut roisto kävelee oikeussalista naureskellen vapauteen, ja uhrille kerrotaan, että rikollinen on rangaistuksensa saanut, nyt ei kun anteeksiantamaan.


Takaisin