2.8.2006

Lähi-Idästä, Kongosta ja eurooppalaisista väärinkäsityksistä

Israelin ja arabien mittelö on jatkunut verisenä jo muutaman viikon. Tämä huolimatta kansainvälisen yhteisön voimallisesta puuttumisesta asiaan: EU:n puheenjohtajamaan Suomen ulkoministeri Erkki Tuomioja on mm. tuominnut kaikkien osapuolten hirmuteot ja vaatinut jyrkästi väkivaltaisuuksien lopettamista. EU:n ulkoministerit tosin riitelivät siitä, vaatiiko unioni "vihollisuuksien lopettamista" vai "tulitaukoa". Britannia, Saksa ja Alankomaat vastustavat tulitauon vaatimista, Britannia ilmeisesti siksi, että George W., Saksa ilmeisesti siksi, että holocaust, ja Alankomaat ilmeisesti siksi, että Anne Frank.

Kongon Demokraattisessa (heko) Tasavallassa puolestaan järjestetään ensimmäisiä vaaleja 40 vuoteen. Demokratian airueena toimii vallankaappauksella valtaan nousseelta isältään presidenttiyden perinyt, siis vankalla mandaatilla operoiva, Joseph Kabila. Vaaleja on turvaamassa parikymmentätuhatta pakistanilaista YK-sotilasta sekä pääkaupungin lentokentälle hiekkasäkkien taakse linnoittautuneina 800 EU-sotilasta.

Tarkkailijat ovat varovaisen optimistisia, mutta muistuttavat, etteivät vaalit ole tae demokratian pysyvästä juurtumisesta Kongoon.

Hämmästyttävän monet ihmiset uskovat, että Lähi-Itään oikeasti voidaan saada rauha, kunhan ulkomaailma ilmaisee riittävästi tyrmistystään ja kunhan YK väsää sopivia sopimustekstejä Abrahamin ja Ahmedin allekirjoitettavaksi, ja että Kongoon oikeasti voi tulla demokratia, kunhan YK ja EU masinoivat kongolaisille vaaleja ja suorittavat oikeanlaisen intervention. Tämän uskon kääntöpuolena on vankka usko siihen, että jos Lähi-Itään ei tulekaan rauhaa, se johtuu George W. Bushin & co. tekemisistä tai tekemättä jättämisistä, ja että jos Kongoon ei tulekaan demokratiaa, tämä johtuu siitä, että YK:n ja EU:n operaatio oli vääränlainen. Nämä uskomukset ovat tietysti osa sitä maailmankuvaa, jossa arabin tai neekerin ja hyvinvoinnin välissä seisoo tavalla tai toisella ulkomaailma (joka on synonyymi valkoihoiselle lännelle). Vastuu on aina viime kädessä ulkomaailmalla, joko siksi, että se tekee väärin, tai siksi, että se ei tee oikein.

Lähi-Idässä, juutalaisten ja arabien välillä, ei ole koskaan ollut rauhaa. Israelin tämänkertaisen invaasion välitön syy on se, että arabit sieppasivat israelilaisen sotilaan, sekä se, että arabit ampuvat jatkuvasti raketteja israelilaisiin rajakaupunkeihin. Erkkituomiojalais-eurooppalaisessa katsannossa konfliktin todellinen syy, se, joka pakottaa arabit ampumaan rakettejaan, on Israelin ylläpitämä kurjuus ja turhautuminen palestiinalaisalueilla. Koska Israelin arvostelussa on kuitenkin pidettävä kieli keskellä suuta, kaikkein todellisin syyllinen on George W., joka ei suostu painostamaan Israelia.

Ajatus, jonka mukaan arabiterrori Lähi-Idässä kumpuaisi Israelin kiistatta brutaaleista otteista, on itsessään harkitsemisen arvoinen, samaan tapaan kuin se, että Yhdysvaltain mustien kurjuus johtuisi menneisyyden vääryyksistä kuten orjuudesta. Mutta aivan kuten menneistä orjuutuksista (esim. kiinalaiset ja korealaiset), hävityssodista (esim. saksalaiset), kansanmurhista (esim. juutalaiset) ja rasistisesta sorrosta (esim. irlantilaiset) enemmän tai vähemmän kuiville kömpineet kansat invalidoivat virallisen neekeriselityksen, samoin historiallinen perspektiivi syö uskottavuuden viralliselta rakettiteorialta. Israelin olemassaolon aikana arabivaltiot ovat kahteen otteeseen hyökänneet armeijoidensa voimalla, julkilausuttuna tavoitteenaan Israelin tuhoaminen. Voidaanko nämäkin hyökkäykset selittää Israelin tekemisillä? Vai riittääkö niiden selitykseksi se, että arabien jumala nyt yksinkertaisesti on luvannut jutikoiden maat arabeille, eikä arabeja kiinnosta rauha Israelin kanssa vaan ainoastaan rauha ilman Israelia? Tämän selityksen tekee minun mielestäni uskottavammaksi paitsi historia, johon edellä viittasin, myös se, mitä imaamit ja muslimijohtajat edelleenkin saarnaavat, niin itse Lähi-Idässä kuin kulttuurin rikastumisen ja työvoimapulan helpottamisen seurauksena yhä enenevässä määrin myös meillä lännessä.

Hizbollahin raketit ovat siis sitä samaa jatkumoa, jota menneinä vuosikymmeninä edustivat Egyptin, Jordanian ja Syyrian valtioina tekemät hyökkäykset. Sotaa arabien ja Israelin välillä käydään nykyään ampumalla arabivaltioiden rahoittamia raketteja lastentarhojen takapihoilta siitä yksinkertaisesta syystä, että arabivaltiot eivät uskalla valtioina hyökätä Israelin kimppuun. Huonossa (ja todennäköisimmässä) tapauksessa Israelin konventionaaliset asevoimat löisivät arabien sotakoneen pillun päreiksi. Vielä huonommassa tapauksessa arabiarmeijat etenisivät menestyksekkäästi Israelin rajojen sisälle, minkä seurauksena Israel tuhoaisi Damaskoksen, Ammanin, Kairon ja Riadin ydinaseilla. Nykyisenkaltainen likainen sodankäynti on arabeille paitsi ainoa myös psykologisesti tyydyttävä mahdollisuus. Israelilla ei ole selkeää vihollista eikä rintamalinjaa, joten se joutuu pääasiassa sietämään rakettisadetta. Jos se vastaa niillä keinoilla, joita sillä on (ts. helikoptereilla ja puskutraktoreilla), arabimaat voivat kääntyä eurooppalaisen älymystön puoleen ja itkeä, kuinka heikompaa kiusataan.

Minua aidosti ihmetyttää, mitä Israelin pitäisi tehdä. Sietää sitä, että sen kaupunkeja pommitetaan rajan takaa? Onko Israel (ja mutkan kautta George W.) suurempi syyllinen siksi, että sillä on nykyaikainen sotakalusto? Olisiko moraalisempaa, jos Israel ei käyttäisi armeijaansa vaan jakelisi rajaseutujen asukkaille pihaltalaukaistavia ohjuksia, joilla nämä voisivat itse vastata tuleen?

Vaikka hyväksyisimme ajatuksen, että länsimailla on joku vastuu Lähi-Idän tilanteesta, minua kiinnostaisi tietää, mitä EU:n tai YK:n oikeasti kuvitellaan voivan sille tehdä. Munattomat julkilausumat ja vaatimukset kykenevät korkeintaan tekemään kaikille selväksi, miten munattomia EU ja YK ongelmien edessä ovat. Israel ei niistä piittaa, koska a) se katsoo olevansa oikealla asialla, ja b) se tietää, että sillä on Yhdysvalloissa, hallitsi sitä kuka hyvänsä, ystävä, joka ei petä. Jotkut vaativat Israelin ja Libanonin rajalle EU:n tai YK:n joukkoja. Mitä niiden kuvitellaan tekevän? Ne eivät voi estää Hizbollahin toimintaa, koska a) EU:n ja YK:n sotilaat eivät halua kuolla Israelin puolesta, ja b) niiden on eurooppalaisen doktriinin mukaisesti pidettävä yllä hyviä ja luottamuksellisia suhteita paikalliseen väestöön, joka sattuu tukemaan kyseistä Hizbollahia. Jos Israel hyökkää tankkeineen ja koptereineen rajan yli, uskooko joku, että YK:n tai EU:n joukot ajavat Pasinsa tientukkeeksi ja ryhtyvät pysäyttämään israelilaisia ampumalla? Jos ulkopuolinen taho aikoo tehdä Lähi-Idän konfliktissa jotain muutakin kuin kykkiä poterossa ja kirjoittaa raportteja Kofi Annanille, hänen on valittava puolensa ja käytävä sotaan joko Israelia tai arabimaailmaa vastaan. Tai molempia vastaan. Uskotko/toivotko EU:n tai YK:n olevan tähän valmis?

Sekulaarin länsimaalaisen ongelma Lähi-Idän kanssa on siinä, että hän, kaikesta "suvaitsevaisuudestaan" ja tiedostavuudestaan huolimatta, pitää itseään kaiken mittarina. Hän kuvittelee kaikkien ajattelevan kuten hän itse. Hän ei hyväksy sitä tosiasiaa, että maailmassa on motiiveja, joita hän ei kykene ymmärtämään. Hän ei ymmärrä, että on ihmisiä, miljoonittain ihmisiä, jotka oikean oikeasti uskovat julmaan, kaikkivoipaan ja ainoaan Jumalaan; joille vastustaja ei ole onnettomien käänteiden vuoksi viholliseksi muuttunut lähimmäinen vaan Saatanasta versonut epäsikiö, jonka tappaminen, silpominen ja häpäiseminen on itsessään hänen olemassaolonsa sisältö, tarkoitus ja päämäärä; joka vilpittömästi uskoo, että kuolema taistelussa tätä epäsikiötä vastaan takaa hänelle seksiä neitsyiden kanssa paratiisissa; jolle ajatus rauhasta juutalaisen tai kristityn kanssa on aivan sama asia kuin fundamentalistikristitylle ehdotus rauhasta Saatanan kanssa. Tätä länsimaalainen ei halua ymmärtää, koska hänen maailmanteoriansa edellyttää, että pohjimmiltaan kaikki ovat samanlaisia. Ja koska hän itse on kaiken mittari, kaikki ovat nimenomaan samanlaisia kuin hän itse.

Afrikkalaisten hallitsemassa Afrikassa ei ole koskaan ollut demokratiaa. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö Afrikassa olisi ollut runsaasti länsimaalaisten järjestämiä ja rahoittamia vaaleja tai runsaasti valtioita, joiden virallisessa nimessä on sana "demokraattinen". Tarkoitan sitä, ettei Afrikassa ole ollut demokratiaa, jossa hallitus vaalitappion kärsittyään väistyisi kiltisti vallasta ja toivottaisi seuraajalle onnea yhteisen hyvän tavoittelussa, tai jossa voitaisiin käydä vaalitaistelua ilman veriuhreja. Afrikassa on eriasteisia diktatuureja, mutta siellä ei ole ollut sellaisia demokratian muotoja, joita kukaan kehtaisi kutsua demokratiaksi, jos ne esiintyisivät Euroopassa.

Eurooppalaisten into kaupata edustuksellista demokratiaa Afrikkaan perustuu mielestäni erilaisiin väärinkäsityksiin, esim. sellaiseen, että rauha, vakaus ja vauraus olisivat seurausta demokratiasta. Ne kyllä useimmiten korreloivat demokratian kanssa, samoin kuin diktatuurit kurjuuden kanssa, mutta pitäisin todennäköisempänä, että demokratia on mahdollinen seuraus sellaisista tietyille kulttuureille ominaisista mentaalisista piirteistä, joiden toinen ilmentymä on vakaus ja enimmän osan aikaa vallitseva rauha. Joiden yksi hedelmä puolestaan on suhteellinen vauraus. Vakaus ja terve valtiokoneisto ei sinänsä edellytä demokratiaa. Demokratia edellyttää vakautta ja tervettä valtiokoneistoa. Uusvasemmistolaisessa retoriikassa "demokratia" tarkoittaa kaikkea mahdollista kivaa kuten tasa-arvoa ja suvaitsevaisuutta. Oikeasti demokratiassa on kuitenkin kyse vain ja ainoastaan tavasta, jolla lainsäädäntövalta jaetaan. Lainsäädäntövallalla on merkitystä vain, jos on toimiva, lainsäädäntövallalle alisteinen ja uskollinen toimeenpaneva koneisto (esim. virkakunta, poliisi ja armeija) ja tuomioistuinlaitos. "Valtio" tarkoittaa sitä, että tietyllä geografisella alueella on tällainen lainsäädäntövallan, toimeenpanovallan ja tuomioistuinlaitoksen hierarkkinen viritys, jossa kaikki kolme tunnustavat toisensa ja ovat samaa mieltä keskinäisestä suhteestaan. Käsitteiden sekaannusta edistää se, että nykyään "valtiolla" viitataan usein mihin tahansa "kansainvälisen yhteisön" tunnustamaan juridiseen entiteettiin, piti se sisällään mitä hyvänsä. Niinpä Somalian tasavaltakin on "valtio".

Kun afrikkalainen valtio (tai "valtio") pitää kroonisessa sisällissodassaan vähän hengähdystaukoa, länsimaalaiset ovat ensimmäisenä puuhamassa sinne vaaleja. Sotivat osapuolet hymyilevät kameralle: yes yes, democracy, very good. Heidän käsityksensä "demokratiasta" on hieman toisenlainen kuin meillä, koska heillä ei ole ajan kanssa muotoaan hakenutta demokraattista perinnettä. "Demokratia" on heille lentokoneella ulkomailta tuotu, samalla tavalla epämääräinen kaikkea ja ei mitään tarkoittava taikasana kuin vaikkapa joku "itämainen filosofia" eurooppalaiselle. Ja aivan kuten eurooppalainen sanoo olevansa ihastunut "itämaiseen filosofiaan" näyttääkseen älykkäältä, afrikkalainen pyssymies sanoo "democracy very good", koska sillä tavalla saa rahaa New Yorkista ja Brysselistä. Afrikkalaiset ymmärtävät demokratian toisin kuin me myös siksi, että DDR:ssä ja Moskovassa opiskelleet afrikkalaiset vallankumousjohtajat oppivat "demokratian" tarkoittavan isoja koppalakkeja ja maksuttomana toveriapuna saatua kättäpidempää. Siis sitä, että kun he ennen "Demokraattista Vallankumousta" listivät naapuriheimolaisia kivillä ja kepeillä, he saivat "Demokraattisen Vallankumouksen" jälkeen jatkaa sitä Migeillä ja kalashnikoveilla.

Edellä selostetuista syistä afrikkalaiset eivät siis välttämättä näe demokratian etuja ja siunauksellisuutta samalla tavoin kuin me. Kun eurooppalaiset järjestävät heille vaalit, ehdokkaiden pyssymiesjoukot alkavat terrorisoida kyliä, ja kun vaalit on pidetty, hävinnyt osapuoli väittää vaaleja vilpillisiksi ja julistaa hallitsemansa alueet itsenäiseksi tai vaihtoehtoisesti jatkaa sisällissotaa entiseen malliin. Minkä jälkeen tiedostava osa länsimaalaisista syyttää YK:tä, EU:ta ja Yhdysvaltoja siitä, että vaalit järjestettiin väärin tai tuki oli riittämätöntä.

Entäpä jos onkin niin, että ainoa asia, jonka YK, EU ja U.S. of A. tekivät väärin, oli juuri länsimaisen, vuosisatojen aikana kehittyneen demokratian tyrkyttäminen kulttuuripiiriin, jossa ajatus tappion nielemisestä tai rauhasta ilman voittoa ja vastapuolen täydellistä alistamista on täysin käsittämätön, ja alueelle, josta hierarkkinen valtiokoneisto puuttuu kokonaan? Entä jos kaikki konfliktin osapuolet näkevät vaalit vain yhtenä keinona saavuttaa olemassaoleva päämääränsä, ehdoton valta? Entä jos osapuolet eivät näe demokratiassa ja vaaleissa mitään mieltä, elleivät ne annakaan heille ehdotonta valtaa? Jos näin on, on vain luonnollista, että hävinnyt osapuoli toteaa demokraattisen kokeilun epäonnistuneeksi, ja jatkaa tavoitteensa ajamista toisin, perinteisemmin keinoin. Entä, jos afrikkalainen käsitys optimaalisesta lopputuloksesta ei, toisin kuin meillä, olekaan se, että kaikilla valtion alueella asuvilla ihmisillä olisi keskimäärin mahdollisimman kiva olla, vaan se, että juuri minä kavereineni ja sukulaisineni, eikä joku muu, pääsen kukkulan huipulle kekkuloimaan koppalakissani ja kiiltävissä kiluissani? Tässä ei edes ole mitään kummallista, koska afrikkalaisuus on historiallisesti perustunut pieniin heimoyhteisöihin, joilla on omat intressinsä. Afrikkalaiset valtiot ovat keinotekoisia tilkkutäkkejä, joiden fasaadin takana on etninen sekasotku. Kun ei ole yhtenäisyyttä eikä yhteenkuuluvuuden tunnetta, ei ole mitään yhteistä etuakaan, jota kukaan haluaisi edistää. Mistä tuleekin mieleen kysymys siitä, mitä tapahtuu eurooppalaiselle yhteisvastuulle etnisesti pirstaloituvissa valtioissa, joissa väestöryhmillä ei ole mitään yhteiseksi koettua.

Suhtautumistamme Kongon ja Lähi-Idän tuoreisiin käänteisiin yhdistää se, mitä voitaisiin kutsua Suureksi Eurooppalaiseksi Väärinkäsitykseksi. Me olemme omassa kulttuuripiirissämme tottuneet siihen, että kun vanhemmat hakkaavat lapsiaan tai mies vaimoaan tai joku tekee rikoksia, taustalla on jokin poikkeama, ongelma (esim. rikkinäinen lapsuus, alkoholismi, mielenterveyden häiriö), johon voidaan puuttua ja joka voidaan ratkaista. Olemme tottuneet myös siihen, että kun kaksi ihmistä riitelee tai tappelee, taustalla on useimmiten se, että joku ymmärsi jonkun sanomiset, tekemiset tai motiivit väärin. Keskustelulla ja ulkopuolisella sovittelulla voidaan useimmiten saavuttaa jonkinlainen yhteisymmärrys ja saada riita loppumaan.

Länsimaisessa yhteiskunnassa ristiriidat ovat perinteisesti olleet ainakin teoriassa ratkaistavissa kaikkia osapuolia mitenkuten tyydyttävillä tavoilla, koska kulttuurillisesti homogeenisessa yhteisössä kaikki suurinpiirtein jakavat yhteisen näkemyksen siitä, mikä on oikein ja mikä väärin. Me eurooppalaiset satumme olemaan sellaisia kuin olemme. Osaamme nauraa itsellemme ja myöntää erehtyneemme. Meillä ei ole kasvojenmenetyskulttuuria, joka pakottaa argumentoinnissa hävinneen nurkkaan, mistä ei ole kuin väkivaltainen ulospääsy. Koska olemme tällaisia, meillä on enimmän osan aikaa rauhallinen ja vakaa, ja sen seurauksena vauras yhteiskunta. Koska voimme niin hyvin, olemme muuttuneet ylimielisiksi ja kuvittelemme kaikkien olevan samanlaisia kuin me. Uskomme siis, että kun jossakin riidellään ja soditaan tai tehdään muita kauheuksia, se johtuu väärinymmärryksistä, jotka ovat opastuksella ja neuvoilla oikaistavissa.

Vaan entäpä jos Ahmed ei ympärileikkaakaan tytärtään tai räjäytä metrojunaa tai raiskaa ruotsalaista Yrsa-Lottaa tai pue vaimoaan säkkiin siksi, että kukaan ei vielä ole kertonut hänelle näiden tekojen olevan väärin, tai siksi, että kolonialismi, rakenteellinen syrjintä tms. on rampauttanut hänet? Entäpä jos hän toimii näin siksi, että hän vakaasti uskoo tekojensa oleva oikeita ja Jumalalle otollisia? Entäpä jos vaatimukset tällaisen käyttäytymisen lopettamisesta ovat hänen mielestään yhtä perverssejä kuin meidän mielestämme olisivat vaatimukset sen aloittamisesta? Entäpä jos hän ei pidäkään näitä tekoja oman, muuten erinomaisen hienon kulttuurinsa ikävinä kauneusvirheinä, joista hän voi monikulttuurisessa yhteiskunnassa luopua, vaan oman identiteettinsä kulmakivinä? Entäpä jos meillä ja Ahmedilla on täysin päinvastainen käsitys siitä, mitkä aspektit Ahmedin kulttuurissa ja meidän kulttuurissamme ovat uhrattavia ja mitkä eivät? (Itse asiassa Ahmed itse sanoo tämän saman asian aivan selkeästi. Eurooppalainen ymmärtäjä vain ei halua kuunnella häntä.) Entä, jos afrikkalaiset haistattavat pitkät demokratialle ja jatkavat sotimistaan siksi, että heille, toisin kuin meille, kompromissi ei ole osittainen voitto vaan täydellinen tappio?

En suinkaan väitä, etteivätkö muslimit ja afrikkalaiset haluaisi elää rauhassa ja yltäkylläisyydessä kuten mekin. Sen sijaan väitän, että he, toisin kuin me, eivät ole oivaltaneet, millaiset ajattelumallit, lähestymistavat ja käyttäytymiskaavat parhaiten mahdollistavat rauhan ja materiaalisen vaurauden. He eivät näe yhteyttä omien käytäntöjensä ja kroonisen kurjuutensa välillä, vaan uskovat jälkimmäisen olevan seurausta siitä, että he tavalla tai toisella ovat ryöstävän ja riistävän länsimaalaisen ihmisen uhreja. Ei ole ihme, että he uskovat näin, koska juuri sitä länsimainen relativistinen älymystö heille kertoo. Jos Ahmed ampuu raketteja ja Israel siitä hyvästä pommittaa lavetin ympäristöineen päreiksi, syy ei suinkaan ole juutalaisia irrationaalisesti vihaavan Ahmedin vaan EU:n, YK:n ja George W:n. Jos afro vaalit hävittyään ryhtyy sotimaan, syy ei suinkaan ole kompromisseihin kykenemättömän afron vaan EU:n, YK:n ja George W:n, jotka järjestivät ja valvoivat väärin tai maksoivat liian vähän.

Ongelma on siis siinä, että länsimainen tiedostaja ei pidä muslimia ja afrikkalaista aikuisena, valintoihin ja kehittymiseen pystyvänä ihmisenä, joka kokonaan ja pohjia myöten on itse vastuussa omista tekemisistään, vaan tahdottomana ajopuuna valkoisen ihmisen suuressa pelissä. Jos muslimi tai afrikkalainen mokaa, hän voi tehdä sen vain siksi, että maailmankaikkeuden ainoa kokonaan vastuullinen olento, valkoinen länsimaalainen, teoillaan tai niiden puutteella pakotti hänet siihen.

Loppukesän lukemiseksi suosittelen kaikille Mohammed Rasoelin (pseudonyymi), Hollannissa asuvan pakistanilaisen verkkokirjaa

THE DOWNFALL OF THE NETHERLANDS

vuodelta 1992. (Kiitoksia Embolle linkistä!) Teoksessa pohditaan Suurta Eurooppalaista Väärinkäsitystä ja sen väistämättömiä seurauksia eurooppalaiselle yhteiskunnalle. Rasoel sai luonnollisesti tuomion "rasistisesta pamfletistaan, jonka yksinomainen tarkoitus on lietsoa vihaa", ja painettu laitos vedettiin suurieleisesti markkinoilta. Kirjassa on mielenkiintoista pohdintaa siitä, miltä eurooppalainen suvaitsevaisuus ja ymmärtäminen näyttää muslimisiirtolaisten omasta näkövinkkelistä. Se on erityisen mielenkiintoinen siksi, että se on kirjoitettu 14 vuotta sitten, aikana, jolloin puolet Amsterdamin ja Rotterdamin nuorista ei ollut muslimeja. Teksti on pitkä, koska kyseessä on kokonainen kirja, mutta sille kannattaa uhrata yksi sunnuntaipäivä.

Yksi Rasoelin huomioista oli niin hyvä, että se on syytä mainita erikseen. Tiedämme kaikki, että Koraani (joka, toisin kuin Raamattu, ei ole siihen uskoville "tulkittava" tai "kirjoitusajankohtansa arvoja heijastava" teos, vaan muuttumaton, ikuinen ja velvoittava Koko Totuus) kehottaa suoraan tappamaan, vihaamaan ja orjuuttamaan kristittyjä ja juutalaisia sekä ottamaan näiden naiset sotasaaliiksi. Relativistisesti ajatteleva länsimaalainen huomauttaa tähän, että on Koraanissa hyvääkin. Entäpä jos Ajatollah Khomeini olisi Rushdie-kohun keskellä sanonut: "Hei, miksi te kaikki jahtaatte minua? Maailmahan on täynnä kirjailijoita, joita minä en tuominnut kuolemaan."

Samoja eurooppalaisia väärinkäsityksiä, niinikään musliminäkökulmasta, pohtii entinen muslimi, tohtori Patrick Sookhdeo Britanniasta. (Kiitos tästäkin linkistä Embolle!) Sookhdeo johtaa Islamin- ja kristinuskontutkimuksen instituuttia ja toimii armeijan neuvonantajana islamiin liittyvissä turvallisuuskysymyksissä.

Euroopan suurkaupungit ovat tällä vuosisadalla saamassa enemmistön, joka uskoo kaiken Koraanissa sanotun olevan totta. Millä tavoin eurooppalaista sivilisaatiota auttaa se, että Koraanissa on "hyvääkin", jos Koraani samaan aikaan kehottaa tappamaan, vihaamaan ja orjuuttamaan vääräuskoisia ja raiskaamaan näiden naisia? Vastaavalla tavalla, toiseen monikulttuurisuuden aspektiin liittyen, voitaisiin kysyä, millä tavoin yksi eurooppalaista yhteiskuntaa aidosti hyödyttävä siirtolainen neutralisoi niiden yhdeksän vaikutuksen, jotka eivät hyödytä. Niin islamissa kuin kolmannen maailman siirtolaisuudessakin ainoa meidän kannaltamme oleellinen asia on nettoefekti, eivät yksilöt ja yksityiskohdat.


Takaisin