13.8.2013

Kirkko, kaupunki ja moskeija

5.8. ilmestyneen Kirkko & kaupunki -lehden pääkirjoituspalstalla toimituspäällikkö Tommi Sarlin kirjoittaa otsikolla "Tervetuloa moskeija". Moskeijan rakentaminen olisi Sarlinin mukaan muslimeille merkki siitä, että "heillä on oma tunnustettu paikkansa kaupungin katukuvassa", minkä lisäksi sellainen "sopisi moniarvoiseen kaupunkiin".

Lukija saattaa jäädä punnitsemaan Sarlinin esittämiä perusteluja moskeijalle, näihin perusteluihin joko yhtyen tai niistä eri mieltä ollen, jolloin häneltä mahdollisesti jää huomaamatta, että Sarlinin vaatimuksessa on jotain perustavanlaatuista mätää. Nimittäin se, että joku vaatii moskeijaa Helsinkiin, sisältää implisiittisen väitteen, jonka mukaan ...

a) ... Helsingissä ei olisi moskeijaa, mikä olisikin outoa kaupungissa, jossa on paljon muslimeja; tai että ...

b) ... moskeijan rakentaminen Helsinkiin olisi kielletty, mikä olisi vielä oudompaa kaupungissa, jossa on luterilaisia ja katolilaisia kirkkoja, juutalaisten synagogia, Jehovan todistajien valtakunnansaleja ja muita uskonnollisiin menoihin tarkoitettuja tiloja.

Kumpikaan väite ei kuitenkaan ole tosi. Mikään laki, säädös, asetus tai määräys ei kiellä rakentamasta Helsinkiin moskeijaa. Lisäksi, ja edellisen toteamuksen todisteena, Helsingissä on moskeijoita. Sarlin itse toteaa tämän pääkirjoituksessaan:

"Itse asiassa moskeijoiksi kutsuttuja rukoushuoneita on jo eri puolilla kaupunkia. Esimerkiksi tataareilla on ollut keskustessa sellainen vuosikymmeniä."

Miksi Sarlin siis katsoo tarpeelliseksi vaatia Helsinkiin moskeijoita lehtensä pääkirjoituksessa, vaikka Helsingissä on jo moskeijoita, ja vaikkei kukaan kiellä rakentamasta niitä lisää, ja vaikka hän itse on näistä tosiseikoista tietoinen? Arveluni on, että todellisuudessa Sarlin vaatii pääkirjoituksen rivien välissä jotain oleellisesti muuta.

Avain Sarlinin kirjoituksen tulkintaan löytynee vähättelevästä ilmaisusta "moskeijoiksi kutsuttuja rukoushuoneita". Moskeijoita siis on, mutta ne ovat vääränlaisia. Siis Sarlinin mielestä vääränlaisia. Ne, jotka kutsuvat kyseisiä rukoushuoneita moskeijoiksi, ovat muslimit itse. Heille ne ovat oikeita moskeijoita.

Tommi Sarlin on suvaitsevainen ihminen, samoin kuin hänen lehtensä on suvaitsevainen lehti. Sarlin lehtineen edustaa aktiivista, tunnustavaa suvaitsevaisuutta. Suvaitsevaisuus ei ole sitä, että siedetään erilaisia asioita ja annetaan niiden olla. Sarlinille suvaitsevaisuus on mielihyvää tuottava akti. Nykyiset moskeijat ovat liian näkymättömiä, jotta Sarlin voisi ohikulkiessaan aktiivisesti suvaita niitä ja saada suvaitsemisestaan mielihyvää. Koska ne ovat näkymättömiä, Sarlin ei voi nautiskella sillä ajatuksella, että ne häiritsevät tavallisia, islamofobisia suomalaisia, ja samalla saada mielihyvää siitä, että hän itse on tällaisten suomalaisten yläpuolella.

80-luvun loppupuolen kohuelokuvassa Kristuksen viimeinen kiusaus yksi Jeesuksen oppilaista esittää varsin sofistisen päätelmän, että koska syntien katuminen on uskovaisen ihmisen tärkein teko ja ominaisuus, on edullista tehdä paljon syntejä, joita voi sitten katua. Sarlinin suvaitsevaisuus, joka tosin on myös tämän päivän valtavirtasuvaitsevaisuutta, edustaa samanlaista ajattelua. Koska suvaitseminen on ihmisen teoista tärkein, tarvitaan paljon suvaittavaa. Mitä suurempi ja näkyvämpi moskeija on, ja mitä keskeisemmällä paikalla se on, sitä enemmän sitä voi suvaita.

Tataarien moskeija on keskellä kaupunkia. Sen katolla on suuri kuunsirppi, mutta rakennus ei ole millään tavalla provosoivan näköinen. Se on yhtä arkinen osa Helsinkiä kuin tataarit itse. Siksi se ei ole koskaan häirinnyt ketään. Koska kaikki muutkin suvaitsevat tataarien moskeijaa, Sarlin ei saa sen suvaitsemisesta mielihyvää, eikä se näin ollen ole hyvä moskeija.

Toinen ja luultavasti paljon tärkeämpi vika olemassaolevissa moskeijoissa on se, että ne ovat muslimiyhteisöjen itsensä perustamia, ylläpitämiä ja rahoittamia. Niiden pitäisi olla yhteiskunnan rahoittamia. Tämä ärsyttäisi varmasti kurjistuvia julkisia palvelujaan ja kaupunkinsa velkaantumista ihmetteleviä helsinkiläisiä veronmaksajia. Julkisin varoin rakennettu, kultakupolinen ja helmiäiskoristeltujen minareettien ympäröimä kaikkien moskeijoiden äiti näkyvällä paikalla tarjoaisi Sarlinille niin paljon suvaittavaa, ettei paremmasta väliä. Tällainen projekti provosoisi niin paljon nuivia puheenvuoroja ja suvaitsemattomia kansalaisadresseja, että Sarlin ja päätoimittaja Seppo Simola aivan läkähtyisivät mielihyväänsä, omaan erinomaisuuteensa ja toistensa selkien taputteluun.

Hupaisassa YouTube-sketsissä Haja-asutusalueiden natsit esiintyjä toivoo, että Korpilammelle saataisiin edes yksi somaliperhe, ja kysyy, ovatko suurten asutuskeskusten uusnatsit paremmassa asemassa kuin aateveljensä haja-asutusalueilla. Haastattelija:

"Mitä te tekisitte, jos saisitte pakolaisia tänne Korpilammelle?

Johon esiintyjä:

"Ajaisin ne pois."

Sarlin muistuttaa erehdyttävästi myös haja-asutusalueiden natseja, vaikka ei toki sitä itse ymmärrä. Keskeistä ei ole se, onko muslimeilla tarpeellisia rukoushuoneita, tai se, ovatko muslimit itse tyytyväisiä. Muslimit eivät ole suvaitsevaisuusrituaalin subjekteja vaan objekteja. Heidän roolinsa on performoida, jotta Sarlin kumppaneineen voisi suvaita heidän performanssiaan ja saada siitä itselleen hyvää mieltä.

On siis syytä pitää kirkkaana mielessä, että Helsingissä on moskeijoita, ja että niitä saa normaalien rakennusmääräysten ja kaavoituksen puitteissa vapaasti rakentaa lisää. Se, minkä puolesta Sarlin ja Kirkko & kaupunki kampanjoivat, on näkyvä ja verovaroilla rakennettu moskeija. Jos et usko, ota yhteyttä Sarliniin ja kysy, mitä hän tarkoittaa.

Pohdinnan arvoinen asia on myös se, miksi uskonnollisia tiloja koskevat vaatimukset rajoittuvat johdonmukaisesti muslimeihin ja moskeijoihin. Suomessa on hiukan alle 20 000 Jehovan todistajaa ja yli 45 000 helluntailaista. Kumpikaan yhdyskunta ei näkyne rakennetussa kaupunkikuvassa edes yhtä paljon kuin islam. Miksi moskeijoiden "näkymättömyys" on ongelma, jos valtakunnansalien ja helluntaitemppelien "näkymättömyys" ei ole?

Haluan lopuksi pohtia lyhyesti luterilaisen kirkkomme tilaa teologisesta näkökulmasta. (Samoja kysymyksiä olen pohtinut ennenkin.) Kristinusko, ja etenkin luterilaisuus, on uskovaisen näkökulmasta helppo uskonto. Pelastuminen ei vaadi synnitöntä elämää, koska ihminen ei määritelmän mukaisesti sellaiseen pysty ja koska Jeesus on kuollut meidän syntiemme tähden eli meidän puolestamme. Pelastuminen ei liioin vaadi tekoja (kuten muslimien jihad tai pyhiinvaellus) tai tekemättä jättämisiä (kuten sianlihasta pidättäytymistä).

Liberaali tulkinta kristinuskosta korostaa armoa. Synnit saa pyytämällä anteeksi, ja pelastukseen vaaditaan vain usko siihen, että Jeesus on kuollut syntiemme tähden. Eilisessä lehdessä Savonlinnan kirkkoherra, dosentti Sammeli Juntunen, totesi saman asian toisessa yhteydessä:

"On käsittämätöntä, jos kyseenalaistetaan peruskysymyksiä. Sellaisia, onko Jumalaa olemassa, tarvitaanko Jeesuksen ylösnousemusta ja siihen uskomista pelastukseen."

Tästä näkökulmasta se, että luterilainen kirkkomme ja sen äänenkannattaja propagoivat ja sponsoroivat vierasta uskontoa, tuntuu erikoiselta. Muslimit eivät usko Jeesuksen ylösnousemukseen. Kristinuskon ja luterilaisuuden keskeisimmän opinkappaleen mukaan muslimit eivät siis pelastu. Tästä seuraa kysymys, eivätkö kirkkomme ja sen äänenkannattaja tunnusta kyseistä opinkappaletta, vai onko suvaitseminen tärkeämpää kuin se, että muslimit pelastuvat.

Jos kirkkomme ei tunnusta sitä, että pelastumiseen tarvitaan uskoa, päästään seuraavaan kysymykseen: Mihin kirkko uskoo? Jos kirkko hylkää kaikki kristinuskon opit, onko kyseessä ylipäätään enää uskonto? Mikäli kristillisyys typistyy kaiken sallimiseksi ja kaiken suvaitsemiseksi, kyseessähän on lähinnä yleishumanistinen elämänfilosofia, ei uskonto. Uskontoon sisältyy määritelmänomaisesti teoria tuonpuoleisesta ja oppi siitä, miten sinne päästään.

Oli kyse homoliitoista, muslimeista tai muista asioista, vihervasemmistolaistuneessa kansankirkossamme on tullut muodiksi sanoa, että "minun Jumalani ei sitä tai tätä". Uskonnon näkökulmasta tämä asenne on aika ongelmallinen. Siinä ihminen rakentaa itselleen itsensä näköisen jumalan. Kyse on siis tee-se-itse-jumalasta eli epäjumalasta. Kristinuskon oppien mukaan Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen, mutta tämän päivän kirkko kehottaa jäsentään luomaan jumalan ihmisen kuvaksi.

Sellainenkin uskonto on toki mahdollinen, mutta kristinuskon kanssa sillä on aika vähän tekemistä.

Jos minulla olisi televisiossa talk show, esittäisin nämä kysymykset kirkkomme liberaaleille johtomiehille ja -naisille. Kysyisin niitä niin kauan, että saisin niihin vastauksen.


Takaisin