Oikeusministeri Anna-Maja Henriksson antoi 4.10.2013 vastauksensa kansanedustaja James Hirvisaaren kirjalliseen kysymykseen (KK 799/2013 vp), joka koski rikoslain 11. luvun 10§:n muotoilua. Kysymyksessään Hirvisaari katsoi, että rikoslain säännös kiihottamisesta kansanryhmää vastaan on tulkinnanvarainen ja että sitä on sovellettu oikeuskäytännössä poliittisiin tarkoituksiin sananvapautta vastaan ja erityisesti maahanmuuttopolitiikan kritiikin vaientamiseksi. Lainsäädännön ja oikeuskäytännön katsottiin myös poikkeavan kansainvälisistä sopimuksista, kuten Euroopan neuvoston tietoverkkorikollisuutta koskevan yleissopimuksen lisäpöytäkirjasta (ETS 189), sekä Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen (EIT) linjauksista.
Ministeri Henrikssonin vastauksen mukaan nykyinen, vuoden 2011 säännös kiihottamisesta kansanryhmää vastaan laadittiin nimenomaan kansainvälisten velvoitteiden vuoksi. Kyseinen säädös määrittelee rikolliseksi paitsi erikseen määriteltyihin ryhmiin kohdistuvan uhkaamisen myös ”solvaavien” tai ”panettelevien”, siis arkikielellä loukkaavien, mielipiteiden tai tietojen julkaisemisen. Rikostunnusmerkistö voi täyttyä riippumatta siitä, onko mielipide tai tieto esitetty loukkaamistarkoituksessa, ja siitä, onko todennäköistä, että julkaisulla olisi tosiasiallisia vahingollisia seurauksia tai vaikutuksia.
Euroopan neuvoston tietoverkkorikollisuutta koskevan yleissopimuksen lisäpöytäkirjan 5. artikla edellyttää, että julkisesti tapahtuva tahallinen tietyn ihmisryhmän loukkaaminen on säädettävä rangaistavaksi. Henrikssonin mukaan säännös, jossa kriminalisoitaisiin ainoastaan uhkaaminen, ei näin ollen täyttäisi lisäpöytäkirjan asettamia vaatimuksia.
Euroopan neuvoston tietoverkkorikollisuutta koskevan yleissopimuksen lisäpöytäkirja tietojärjestelmien välityksellä tehtyjen, luonteeltaan rasististen ja muukalaisvihamielisten tekojen kriminalisoinnista astui Suomessa voimaan 1.9.2011. Lisäpöytäkirjan johdannossa kuitenkin todetaan, että ...
”... tällä pöytäkirjalla ei ole tarkoitus vaikuttaa vakiintuneisiin kansallisissa oikeusjärjestelmissä oleviin periaatteisiin ilmaisunvapaudesta”.
Pöytäkirjan 5. artiklan 1. kappale kuuluu näin:
”Kukin sopijapuoli ryhtyy tarvittaviin lainsäädännöllisiin tai muihin toimenpiteisiin säätääkseen lainsäädäntönsä mukaisesti rangaistavaksi tietojärjestelmän välityksellä julkisesti tapahtuvan tahallisen ja oikeudettoman (i) henkilöiden loukkaamisen sen vuoksi, että he kuuluvat johonkin rodun, ihonvärin, syntyperän tai kansallisen tai etnisen alkuperän perusteella erotettavaan ryhmään taikka uskonnon perusteella erotettavaan ryhmään, jos sitä käytetään tekosyynä jonkin tällaisen piirteen sijasta taikka (ii) sellaisen ihmisryhmän loukkaamisen, joka voidaan määritellä jonkin tällaisen piirteen perusteella.”
Sen jälkeen 5. artiklan 2. kappale kuitenkin jatkuu näin:
”Sopijapuoli voi joko:
a) edellyttää, että tämän artiklan 1 kappaleessa tarkoitetulla rikoksella on sellainen vaikutus, että 1 kappaleessa mainittu henkilö tai ihmisryhmä joutuu alttiiksi vihalle, halveksunnalle tai pilkalle; tai
b) varata oikeuden olla soveltamatta tämän artiklan 1 kappaletta joko kokonaan tai osittain.”
Asetuksesta Euroopan neuvoston tietoverkkorikollisuutta koskevan yleissopimuksen lisäpöytäkirjan voimaansaattamisesta (84/2011) ilmenee, että Suomi on sananvapauden periaatteista johtuen tehnyt lisäpöytäkirjaan 3. artiklan 3. kappaleessa, 5. artiklan 2. kappaleen b kohdassa ja 6. artiklan 2. kappaleen b kohdassa tarkoitetut varaumat. Lisäpöytäkirjan 5. artiklan 1. kappaleen kriminalisointivelvoite kumotaan asetuksessa seuraavasti (3§):
”Suomi tekee lisäpöytäkirjan 5 artiklan 2 kappaleen b kohdassa tarkoitetun varauman, jonka mukaan Suomi sananvapauden periaatteista johtuen pidättää itselleen oikeuden olla kokonaan tai osittain soveltamatta 5 artiklan 1 kappaleessa määriteltyä kriminalisointivelvoitetta tapauksissa, joissa kunnianloukkausta tai kiihottamista kansanryhmää vastaan koskevat säännökset eivät ole sovellettavissa.”
Suomi on siten asettanut sananvapauden periaatteet Henrikssonin vastauksessa ilmoitetun kriminalisointivelvoitteen yläpuolelle jo lisäpöytäkirjaa hyväksyessään, ja perustelut kiihotuspykälän säätämiseen sen nykyisessä muodossa onkin löydettävä muualta. Vastatessaan kansanedustaja Hirvisaaren kirjalliseen kysymykseen, että ainoastaan uhkaamisen kriminalisointi ei täyttäisi lisäpöytäkirjan asettamia vaatimuksia, Henriksson ei anna totuudenmukaista kuvaa lisäpöytäkirjan pakottavuudesta Suomea kohtaan. ETS 189 antaa sopijapuolelle mahdollisuuden olla soveltamatta sitä kriminalisointivelvoitetta, johon Henriksson viittaa, eli tehdä siihen varauman, ja Suomi on käyttänyt tätä mahdollisuutta.
Rikoslain 11. luvun 10§ rajoittaa siten sananvapautta enemmän kuin kyseinen kansainvälinen sitoumus edellyttää. Joko oikeusministeri ei tunne Suomea sitovia kansainvälisiä velvoitteita kunnolla tai hän antaa niistä tietoisesti väärää tietoa.
Edellä olevan perusteella ja eduskunnan työjärjestyksen 27 §:ään viitaten esitän asianomaisen ministerin vastattavaksi seuraavan kysymyksen:
Eikö ministeri Henriksson tunne Suomen kansainvälisiin sopimuksiin tekemiä varaumia vai antaako ministeri tahallaan väärää tietoa lisäpöytäkirja ETS 189:n 5. artiklan pakottavuudesta?