22.4.2008

Kielellistä rikastusta

Ruotsin pääministeri Fredrik Reinfeldt kehuskeli joitakin aikoja sitten, kuinka monen sadan eri kielen puhujia Ruotsissa asuu. Kielten kirjossa piilee hänen mukaansa valtava potentiaali. Reinfeldt ei täsmentänyt, millaisen potentiaalin monikielisyys muodostaa, mutta luultavasti hän ei tarkoittanut potentiaalisia heimosotia tai ad infinitum kasvavien käännös-, tulkkaus- ja äidinkielenopetuskulujen potentiaalia.

Myös Suomessa on kuultu erinäisistä suista, kuinka hienoa ja voimavaraistavaa on, kun maassa puhutaan melkein kahtasataa kieltä. Ajatus siitä, että monikielinen yhteiskunta olisi rikkaus (tai voimavara), on sinänsä looginen askel monikultturistisessa diskurssissa. Kun kunniakansalaisia alkoi laajemmassa mitassa saapua Suomeen Moskovan-junalla vuonna 1990, meille kerrottiin, että he lähtevät kotiinsa heti, kun olot siellä helpottuvat, ja joka muuta väittää, on rasisti.

Kun hieman myöhemmin kävi selväksi, että tulijat eivät ole lähdössä mihinkään milloinkaan, meille kerrottiin, että he ratkaisevat huikaisevan työvoimapulamme. Joka muuta väitti, oli rasisti. Kun hieman myöhemmin kävi ilmi, ettei tulokkailla ole tällaisiakaan suunnitelmia, suvaitsevaisto ratkaisi argumentatiiviset ongelmansa kertaheitolla: Suomi tarvitsee tulokkaita, koska tulokkaat värittävät katukuvaamme. Perustelu palvelee ksenomaanista agendaa sekä kvali- että kvantitatiivisesti, koska onhan selvää, että a) mitä värikkäämpiä tulijat ovat ja b) mitä enemmän heitä on, sitä enemmän katukuvamme värittyy.

Katukuvanväritysargumentin ongelma on kuitenkin se, että se perustuu premissiin, jonka mukaan katukuvaa on väritettävä. Vaikka huomattava osa väestöstä vuosikausia kestäneen aivopesun tuloksena jo uskoo enempiä miettimättä, että katukuvan on värityttävä (kunhan ei omalla asuinalueella), premissi on subjektiivinen eikä erityisen älyllinen. Ajatus tulokkaiden mukanaantuomasta kielellisestä potentiaalista kuulostaa kertaluokkaa konkreettisemmalta ja uskottavammalta, varsinkin siksi, että se osuu valmiiseen suomalaiskansalliseen ehdollistumaan: Olemmehan ammoisista ajoista tienneet, miten valtava rikkaus perinteinen kaksikielisyytemme on. Jos kaksi kieltä on voimavara, 200 kieltä on satakertainen voimavara.

Onko kielellinen monimuotoisuus rikkaus? Mitä tarkoitetaan monikielisyydellä? Valtion monikielisyyttä? Yhteiskunnan monikielisyyttä? Yksilön monikielisyyttä? Valtiollinen l. virallinen monikielisyys, sellainen, jota Suomessa harjoitetaan, ei tietenkään ole mikään rikkaus vaan menoerä. Dokumentaation (lakiteksteistä kadunnimikilpiin) toimittaminen tai byrokratian ja opetustoimen ylläpito kahdella kielellä maksaa maltahia. Valtiollinen monikielisyys on korkeintaan psykologinen rikkaus, sikäli mikäli joku sen sellaiseksi kokee.

Joidenkin mielestä Suomen valtion tulee olla kaksikielinen siksi, että ruotsinkielisillä on kielellisiä ihmisoikeuksia. Tämä on kuitenkin eri asia kuin se, että kaksikielisyys olisi voimavara. Lisäksi ihmisoikeusajattelu johtaa loogiseen umpikujaan, koska jos ruotsinkielisellä on ihmisoikeus saada jokaiselta luukulta ruotsinkielistä palvelua, miksi sama ihmisoikeus ei ulotu niiden loppujen 200 kielen puhujiin? Onko olemassa ihmisoikeuksia, joihin vain joillakuilla on oikeus?

Yhteiskunnan monikielisyys, se, että samassa yhteiskunnassa asuu eri kielten puhujia, ei välttämättä ole menoerä, jos valtio suhtautuu siihen siten kuin vaikkapa Yhdysvallat on historiallisesti siihen suhtautunut: puhukaa mitä lystäätte, talo ei tarjoa keppiä eikä porkkanaa. Useiden äidinkielten läsnäolo samojen rajojen sisällä tarjoaa kuitenkin ehtymättömän potentiaalin konflikteihin, koska äidinkieli on osa ihmisen etnistä identiteettiä, ja koska ihminen - juhlapuheista huolimatta - on erittäin ryhmähakuinen olento. Kansallisvaltio, tuo aikansa eläneeksi tuomittu, on tämän (uskoakseni biologisesti ihmiseen koodatun) ryhmähakuisuuden korkein ilmentymä ja luonnollisen (ts. ei-ideologisen) kehityksen tulos. Kaikki monikieliset valtiot kitkuttavat hajoamisen partaalla, vaikka monikielisyydestä ei (toisin kuin Suomessa) edes olisi ihmisille mitään todellista haittaa. Esimerkkeinä mainittakoon vaikka Belgia ja Kanada.

Sveitsi on ankea vastaesimerkki, koska maa on äärimmäisen federalismin tuloksena jo valmiiksi hajalla.

Se, että yhteiskunnassa asuu erikielisiä ihmisiä, voi sopivissa olosuhteissa olla voimavara. Sodan aikana Suomen sotilastiedustelu nojasi vallankumousta maahamme paenneisiin venäläisemigrantteihin, koska venäjän opettaminen valtaväestölle oli itsenäistymisen yhteydessä ideologisista syistä ajettu alas. Suomenruotsalaiset olivat varhaisempina, englannin kielen ekspansiota edeltävinä aikoina jonkinlainen voimavara kanssakäymisessämme Ruotsin ja muiden pohjoismaiden kanssa.

On kuitenkin muistettava, ettei äidinkielinen vähemmistökielen puhuja ole yhtään suurempi voimavara kuin vähemmistökieltä hyvin osaava valtakielen puhuja. Laajemmassa katsannossa ei-äidinkielinen vähemmistökielen osaaja on parempi ratkaisu kuin äidinkielinen vähemmistökielen puhuja, koska ensinmainitulla ei ole kielellisiä ihmisoikeusvaatimuksia (joiden tyydyttäminen maksaa rahaa).

Se, että kielitaitoinen väestö on voimavara, on selvä asia. Se taas ei ole voimavara, että yhteiskunnassa asuu kahdensadan vähemmistökielen puhujia, jotka eivät osaa mitään muuta kieltä kuin sitä vähemmistökieltänsä. Varsinkaan, jos se vähemmistökieli on sellainen, jonka osaaminen on yhteiskunnan kannalta täysin turhaa. Pitäisi ymmärtää sekin yksinkertainen asia, että jos kielen X osaamiselle ei yhteiskunnassa Y ollut mitään tarvetta ennen kyseisen kielen äidinkielisten puhujien saapumista, kyseisten puhujien mukanaan tuomalla kielitaidolla ei ole mitään arvoa. Ennen vuotta 1990 Suomessa ei parhaan arvaukseni mukaan ollut yhtäkään somalin taitajaa. Tämä johtui siitä, ettei somalin osaamiselle ollut lainkaan kysyntää. Suomi ei tarvinnut somalin osaajia. Suomella ja Somalialla ei ollut kanssakäymistä, ja vaikka olisikin ollut, somalien vanhempi polvi osasi italiaa ja nuorempi englantia.

Koska Suomessa ei ollut tarvetta somalin osaamiselle, somalien mukanaan tuoma somalintaito ei ole Suomelle voimavara. Paitsi että somalit eivät ole kielellinen voimavara, he ovat kielellinen rasite, koska ihmisoikeusajattelua harrastavassa Suomessa somaleilla on oikeus äidinkielen opetukseen verovaroin. He ovat moninkertainen kielellinen rasite, koska huomattava osa somaleista ei osaa mitään muuta kieltä kuin somalia, ja koska ihmisoikeusajattelussa heillä on ihmisoikeus saada viranomaisasioinnissa verovaroin rahoitettavaa tulkkausta.

Mistä pääsenkin varsinaiseen asiaan eli siihen, millainen voimavara somalin kieli on suomalaiselle yhteiskunnalle. Tietooni tuli joitakin numeroita. Suomessa asui vuonna 2007 n. 8400 somalin puhujaa. Voidaan olettaa, että kaikki somalit puhuvat äidinkielenään somalia, ja että kaikki somalia äidinkielenään puhuvat ovat somaleja. Suurin osa Suomen somaleista asuu Helsingin seudulla, mutta tarkkaa osuutta en ole onnistunut löytämään. Arvaatteko, kuinka monta kertaa somalikieltä tulkattiin viranomaisasioinnissa Helsingin seudulla vuonna 2007?

10401 kertaa.

Somalin kieltä tulkattiin viranomaisasioinnissa Helsingin seudulla viime vuonna 10401 (kymmenentuhattaneljäsataayksi) kertaa. Kyseessä on siis erillisten tulkkaustapahtumien määrä.

Tämä tarkoittaa, että joka ainoa päivä somalikieltä tulkattiin pääkaupunkiseudulla verovaroin keskimäärin 28,5 kertaa. Koska viranomaisen kanssa voi pääsääntöisesti asioida vain arkipäivisin, ja koska arkipäiviä on vuodessa vain n. 250, todellisempi luku on n. 42 kertaa per päivä. Tämä tarkoittaa myös, että jos Suomen kaikki somalinpuhujat asuisivat Helsingin seudulla, keskimääräinen somali turvautuisi vuoden aikana tulkkiin 1,2 kertaa. Koska kaikki somalit eivät kuitenkaan asu Helsingin seudulla, ja koska huomattavan suuri osa somalin puhujista on lapsia, tulkkauskertojen määrä per oikeustoimikelpoinen somali on huomattavasti suurempi.

Vertailun vuoksi voidaan mainita, että venäjänkielisiä oli Suomessa 26200, mutta tulkkaustapahtumia oli 7109. Kiinalaisia oli 3900 ja tulkkaustapahtumia 603.

Olemme kuulleet, että integraatio tapahtuu ajan kuluessa. Somalit ovat Suomen uusista vähemmistöistä vanhin. Kantajoukko saapui tänne 18 vuotta sitten. Silti somali on ylivoimainen ykkönen julkisesti tulkattavissa kielissä. Sitä tulkataan huomattavasti enemmän kuin venäjää, jonka puhujia on yli kolme kertaa enemmän ja jonka puhujat ovat saapuneet tänne suunnilleen samana aikana kuin somalit.

Huimat luvut herättävät jatkoajatuksia. Tulkkausten suuri määrä johtunee yhtäältä siitä, että somalit ovat omaksuneet ikuisen turistin roolin. Yhdellekään maahanmuuttajaryhmälle suomen kielen oppiminen ei näytä olevan sellaista tervanjuontia kuin somaleille, mistä mainiona esimerkkinä toimii kotoutumisen mannekiiniksi kohonnut Zahra Abdulla, joka 18 maassaolovuoden jälkeen puhuu suomea melkein yhtä hyvin kuin kreikkalainen kaverini (terveisiä Andreakselle) asuttuaan täällä kuusi kuukautta. Edellytyksiä kielen oppimiseen kunnanvaltuutettu Abdullalla varmaan on ollut enemmän kuin monella muulla, joten jos kyse ei ole älykkyysosamäärästä, kyse on pakko olla asenteesta.

Toinen selitys lienee se, että somalit yksinkertaisesti asioivat viranomaisten kanssa enemmän kuin mikään muu ryhmä. Koska somalit pitävät kärkisijoja sekä suhteellisessa rikollisuudessa (esim. 12 prosenttia ryöstöistä vuonna 2007) että tukiriippuvuudessa ja ovat luultavasti herkimpiä valittamaan kaikenlaisista epämukavuuksista, lienee kohtuullista arvella, että tulkkausapua tarvitaan lähinnä rahan pumppaamisessa ja käräjöinnissä.

Miettimisen arvoista on myös se, kuka näitä tulkkauksia tekee. Kuten sanottua, kaikki somalin osaajat lienevät somaleita. Suomessa asuvista somaleista 10 prosenttia käy työssä. Suomessa oli vuonna 2006 447 työssä käyvää somalia. Tulkkaaminen on työtä. Jos somalin tulkkausta tarvitaan 42 kertaa päivässä, homman on pakko työllistää melko tarkkaan se työssä käyvä 10 prosenttia.

Mikä puolestaan herättää seuraavan jatkoajatuksen: Somalit ovat perhe-, suku- ja klaanitietoista väkeä sekä hyviä junailemaan asioita uusissa kotimaissaan. Viranomaisen kanssa asioivan somalin (joka ei itse satu olemaan tulkki) ei yksinkertaisesti kannata osata suomea. Kun hän ottaa toisen somalin mukaan tulkiksi, somaliyhteisö (ja hyvässä tapauksessa oma suku) tienaa selvää seteliä. Tulkkaaminen ei nimittäin ole ilmaista puuhaa. Voimassaoleva taksa on 57 euroa + alv 22% = 69,5€ alkavalta tunnilta. Jokainen tulkkauskerta maksaa vähintään sen verran. Jos oletetaan, että kaikki 10401 tapahtumaa hoituvat tunnissa, vuoden 2007 lasku kunnallisveron maksajille oli...

...723 286 euroa. Pelkästään Helsingin seudulla. Yli seitsemänsadantuhannen euron, melkein neljän ja puolen miljoonan wanhan markan vuotuinen panostus siihen, että somalit tulkkaavat toisiaan viranomaisasioinnissa. Ellen tietäisi, että kaikki maahanmuuton menot rahoitetaan Suurensuuresta Taikakirstusta eivätkä nämä rahat ole pois mistään muusta, päässäni saattaisi kihistä.

Mutta vakavasti puhuen ne rahat tietysti ovat pois jostakin muualta. Aivan kuten poissa jostakin muualta on jokainen sentti, jonka yhteiskunta käyttää 90-prosenttisesti joutilaan 10000-päisen somaliväestönsä asuttamiseen (lähinnä Suomen kalleimmassa kaupungissa), ruokkimiseen, kouluttamiseen (ml. islamin ja äidinkielen opetus), erilaisilla mukavuuksilla varustamiseen ja erityistoiveiden tyydyttämiseen. Jo tämä saisi pään kihisemään. Kun kakku vielä kruunataan kaikkia muita väestöryhmiä korkeammalla rikollisuusasteella ja jatkuvalla kiittämättömällä ruikutuksella, pidän selitettynä sitä seikkaa, että somalit eivät Sisäisen turvallisuuden ja maahanmuuton ministeriön (os. Sisäministeriö) ulkopuolella ole kaikkein suosituin vähemmistömme.

Tämän vuoksi pidän erityisen ihmeellisenä, että ainoa selitys, jonka tiedostavat tutkimukset somaleihin kohdistuville kielteisille käsityksille keksivät, on erilaisesta ulkonäöstä johtuva vieraanpelko. Onko todella niin, että "suvaitsevaisen" ihmisen mielestä vallitsevassa tilanteessa ei ole mitään ärsyttävää? Että siinä ei ole mitään sellaista, mistä tavallinen ihminen voisi ärsyyntyä ihan asiapohjalta?


Takaisin