31.3.2007

Kepeitä kevätjuttuja

Kauniin kevätpäivän kunniaksi ajattelin kirjoittaa vaihteeksi tällaisen kevyemmän jutun (ehkä blogittajien käyttämä postaus olisi tässä tapauksessa osuvin nimitys). Sanon jotain ainakin miehistä, naisista, lapsista, pyssyistä, laihduttamisesta, elämänhallinnasta ja monomaniasta.

Aina asiaan keskittyvät ystäväni Suomi24-palstalla ovat paheksuneet sitä, että sana minä toistuu kirjoituksissani liian usein. En tiedä, mitä sanan minä toistumisesta kirjoituksissani voidaan päätellä, mutta varoitan etukäteen, että tässä kirjoituksessa se toistuu (eri taivutusmuodoissaan) poikkeuksellisen usein, lähes 40 kertaa. Tämä johtuu siitä, että tämä kirjoitus kertoo lähinnä minusta.

Rouva ja lapset ovat Lapissa lomalla. Kaikki perheelliset tietävät, miten arvokasta on joskus saada olla yksin. Minulla on aina suuria suunnitelmia valmiina tällaisten päivien varalle, mutta yleensä toteutuma on se, että lojun sohvalla tai roikun tietokoneen edessä. Tänään päätin kuitenkin ryhdistäytyä ja tehdä sellaisia asioita, joita on mahdotonta tai vaikeaa tehdä, kun muu perhe on paikalla. Pesin ja öljysin polkupyörän, minkä jälkeen kaivoin pyssyt kaapista, hajotin ne keittiön pöydälle, ja putsasin ja öljysin nekin.

Miehet tietävät, että miehen mahdollisuus tehdä haluamiaan asioita haluamallaan tavalla rajoittuu radikaalisti parisuhteen alettua. Naisen kohdalla parisuhde ei tuo modus operandi -tason muutoksia, paitsi tietysti siltä osin, että parisuhteessa hän voi paitsi itse jatkaa asioiden tekemistä naisen tavalla myös panna miehen tekemään niitä naisen tavalla. Kirjoittamattoman säännön mukaan koko koti kuuluu naisen jurisdiktioon, kun taas mies voi päättää vain itseään välittömästi koskettavista asioista kuten pukeutumisestaan ja kampauksestaan. (Tunnen tosin tapauksia, joissa miehen toimivalta ei yllä edes näin pitkälle.) Miehen mielipiteillä on kotona merkitystä vain, jos ne heijastavat naisen tapaa tehdä asiat.

Siivous ja järjestyksenpito ovat selkeimpiä esimerkkejä. Sanottakoon heti aluksi, että olen huomioitavat huomioiden aika siisti ihminen luonnostani. Jo silloin, kun asuin yksin, siedin likaa ja hävityksen kauhistusta vain tiettyyn pisteeseen asti. Eräiden poikamieskavereideni asunnot, nuo Sodoman ja apinoiden planeetan yhdistelmät, ja varsinkin niiden keittiöt ja vessat ovat tehneet minuun suuren vaikutuksen. Itse olen pyrkinyt noudattamaan Seppo Hyrkäksen (Tosimies ei torttuun tukehdu, WSOY 1991) periaatetta:

"Periaatteessa Tosimies on kuitenkin siisti: hän imuroi asuntonsa kerran pari vuodessa, oli siihen aihetta tai ei."

Miehiä ja naisia (ei tietenkään kaikkia) tuntuu erottavan ennen kaikkea se, että naisilla on paljon järjestykseen liittyviä periaatteita, joita he eivät oikein itsekään osaa selittää tai perustella, mutta joista kiinnipitäminen on tärkeää. Keittiön pöytää ja lattiaa ei jostakin syystä saa pyyhkiä samalla rätillä. Vessapaperirulla on asetettava telineeseen tietyin päin, aivan kuin sillä olisi käytön kannalta jotain väliä. Imuria ei jostakin syystä saa imuroinnin jälkeen jättää lojumaan lattialle, vaikka aikoisi jatkaa siivoamista seuraavana päivänä, vaan se pitää tunkea siivouskomeron perälle yhdeksi yöksi. Siihen kuulemma kompastuu, ellei se ole kaapissa. En minä ainakaan ole koskaan kompastunut. Lakanoita pitää vetää. Likaisia vaatteita ei saa jättää lattialle, tuolille tai sohvalle. Kaikki tavarat pitää laittaa "omalle paikalleen" heti, kun niitä ei enää käytetä.

Tämä rönsy liittyi oikeastaan vain siihen, että tämänhetkinen yksinolo tarjosi mahdollisuuden muuttaa keittiö asevarikoksi. Aseiden purkaminen ja kokoaminen, kiireettömissä olosuhteissa, on hyvin rentouttavaa puuhaa. Erkki Tuomiojan eduskunta-avustaja Esa Suominen kirjoitti viime vuonna pienaseista ja niiden oletetuista ongelmista blogissaan. Kirjoitus synnytti kommenttiosastolla pitkän ja mielenkiintoisen keskustelun. Eräillä tahoilla on taipumus nähdä aseharrastajat "kiiluvasilmäisinä asehulluina", ympäristöä uhkaavina aikapommeina.

Aseharrastajia on tietysti moneen lähtöön, mutta ajatus "kiiluvasilmäisestä asehullusta" ei ole kokonaan väärä. Minä ainakaan en harrasta ampumista meditointimielessä tai tavatakseni uusia, mielenkiintoisia ihmisiä. En ole kiiluvasilmäinen asehullu siinä mielessä, että aseet hallitsisivat elämääni tai ajatteluani, mutta myönnän olevani kiiluvasilmäinen asehullu siinä mielessä, että aseet ovat mielestäni mageita, ja tämä mageus on syy siihen, että harrastan niitä. Käymieni keskustelujen pohjalta uskaltaisin olettaa, että tämä on asianlaita useimpien kaupunkilaisharrastajien tapauksessa. Aseet näyttävät mageilta; niissä on erittäin hienoa, mieltä hivelevää mekaniikkaa; niistä kuuluu tyydyttäviä naksahduksia ja lonksahduksia; öljy, metalli ja öljytty metalli tuoksuvat hyvälle; palava ruuti tuoksuu hyvälle; aseen potkaisu tuntuu hyvältä.

On mukavaa, että ampuessaan kehittyy paremmaksi ampujaksi, mutta tämä ei ole minulle mitenkään ensiarvoista harrastuksessani. Pääasialliset kiksit irtoavat itse toiminnasta ja sen oheistoiminnoista. Uskoisin, että tällaiset kiiluvasilmäiset motiivit ovat tavallisia missä tahansa harrastuksessa. Jokin jenkkiautoilu (josta en siis tiedä yhtään mitään) tarjoaa mahdollisesti melko hyvän paralleelin: autoa tuunataan ja fiksataan ihan pelkästä tuunaamisen ja fiksaamisen ilosta yksitoista kuukautta, ja sitten sillä ajellaan heinäkuu. Ei siinäkään pyritä mihinkään. Se on vain mageeta.

Kiiluvasilmäiset motiivit eivät myöskään tee ammunnan harrastajista vaarallisia ihmisiä, vastoin asefoobikoiden hellimää ajatusta. Suomessa on erittäin hyvä aselaki, koska samalla, kun se tunnustaa jokaisen kunnollisen kansalaisen periaatteellisen oikeuden omistaa ase, se edellyttää luvanhakijalta tiettyjä ampumaseurassa suoritettuja initiaatiotoimia (eli perehdytystä aseenkäsittelyn filosofiaan). Ne, joille lupa aseen hankkimiseen myönnetään, ovat paranoidin säntillisiä turvallisuuteen liittyvissä seikoissa. Aseharrastajat tietävät, miten vaarallinen laite ase on, ja käsittelevät sitä sen mukaisesti. Tästä seuraa, että laillisilla käsiaseilla tehdään Suomessa äärimmäisen vähän rikoksia, ja onnettomuudetkin ovat hyvin harvinaisia. (Suurin osa onnettomuuksista sattuu metsästysaseilla, osin epäilemättä siksi, että niiden suhteen - ja varsinkin maaseudulla - lupakäytäntö on vähän mitä sattuu.)

Harrastusmahdollisuudet ovat Helsingissä olleet surkeat Viikin radan sulkemisen jälkeen, mutta kesällä pääsee maalle ja Alajärven metsästysseuran ensiluokkaiselle (ja useimmiten tyhjälle) ampumaradalle. Minun pienen elämäni mukavimpiin yksityiskohtiin kuuluu se, että menen sinne aurinkoisena päivänä heti aamusta säkki täynnä patruunoita ja kahvia, katselen lehtien havinaa ja kuuntelen mehiläisten surinaa ja paukuttelen menemään omaan verkkaiseen tahtiini. Minulle ampuminen on täydellisen epäsosiaalista toimintaa.

* * *

Tällä viikolla aloitettuja projekteja ovat a) kesäparran kasvatus ja b) laihdutuskuuri. Jälkimmäisen tiimoilta pääsen puhumaan elämänhallinnasta ja monomaniasta.

Useimpien kielitieteilijöiden ja melkein kaikkien historiallisten kielitieteilijöiden tavoin olen monomaanikko, ts. pystyn keskittymään vain yhteen asiaan kerrallaan, ja kun keskityn siihen yhteen asiaan, keskityn siihen ns. kybällä. Monomaniasta johtuu se, että yliopiston käytävillä kohtaa niin paljon erilaisia einsteineja, jotka eivät koskaan peseydy tai vaihda vaatteitaan. He eivät muista. Se ei tunnu heistä tärkeältä. He eivät malta keskeyttää sitä, mihin he ovat keskittymässä. Itse en ole aivan näin äärimmäinen tapaus, mutta minullakin on vaikeuksia muistaa syödä tai nukkua, jos jokin hanke (kirja, työ tms.) on kesken.

En ole varsinaisesti ylipainoinen, enkä ole koskaan ollut erityisen taipuvainen lihoamaan, mutta kolmenkympin jälkeen aineenvaihdunnassa on tapahtunut selkeä muutos. Koska olen erittäin perso makeille leivonnaisille, ja koska edellä selostetuista monomaanisista taipumuksista johtuen minun on vaikea keskittyä moneen asiaan yhtä aikaa, herkuttelu karkaa lapasesta aina, kun joudun suuntaamaan huomioni johonkin muuhun kuin yleiseen elämänhallintaan. Viime aikoina tällaisia huomiota vaativia hankkeita ovat olleet väitöskirja ja eduskuntavaalit.

Laihduttaminen itsessään, silloin kun voin keskittyä siihen, on minulle hyvin helppoa. Painoa on kuitenkin pudotettava nopeasti ja paljon, koska yleensä en ehdi loputtoman pitkään keskittää kaikkea tarmoani laihduttamiseen.

Vieraskirjassa oli jokin aika sitten puhetta suvaitsevaisten tahojen harrastamasta henkilöön menevästä vittuilusta. Sanoin jotain sellaista, että minua on hyvin vaikea saada hermostumaan, ja että mieltäni on vaikea pahoittaa loukkauksilla. Tämä johtuu tietyistä elämänfilosofisista valinnoista, joita voitaisiin kutsua Tom Bombadil -kompleksiksi (lukekaa Tolkienia). Minulle on hyvin tärkeää, että minä ja vain minä päätän itseäni koskevista asioista, ja että ympäröivän maailman vaikutuksen minua koskeviin asioihin on oltava minimaalinen. Useimpien ihmisten ongelma on siinä, että he ulkoistavat itseään koskevan päätöksenteon, sekä vastuun että päätösvallan, ympäristölleen. Tarkoitan tässä tapauksessa sitä, että minä ja vain minä päätän, milloin hermostun. Jos suostun hermostumaan silloin, kun joku muu yrittää saada minut hermostumaan, luovutan tosiasiallisesti omaa mielentilaani koskevan päätösvallan hänelle. Lakkaan olemasta oma herrani.

Kun tämän kuvion pitää kirkkaana mielessään, huomaa, että pystyy karvankaan värähtämättä kuuntelemaan loputtomasti aivan mitä hyvänsä.

"Minä päätän itsestäni" -periaate poistaa myös laihtumiseen ja päihteistä vierottautumiseen liittyvät ongelmat. N. vuoteen 2003 asti käytin alkoholia suunnilleen sen mitä muutkin. Ryhdyin miettimään, miksi juon ollenkaan. Mahdollisia syitä juomiseen ovat a) fyysinen addiktio, b) mieltymys alkoholin makuun, c) mieltymys humalatilaan, d) suru/ilo, e) sosiaalinen paine. Hyviä syitä raittiuteen puolestaan ovat juomisen aiheuttamat a) rahalliset kulut, b) negatiiviset sosiaaliset vaikutukset (humalassa puhuu tyhmiä), c) lyhyen aikavälin fyysiset ongelmat (krapula on epämiellyttävää), d) pitkän aikavälin fyysiset ongelmat (nahistuu, sairastuu, kuolee), e) ongelmat arjen kanssa (alkoholin käyttö vie energiaa, jota tarvitaan lasten kanssa), f) onnettomuusriski kasvaa. Laskeskelin, että minulla a) ei ole fyysistä addiktiota, b) en pidä alkoholin mausta, c) en erityisesti pidä humalassa olemisesta, d) en tarvitse viinaa surun tai ilon käsittelyyn. Ainoa syy, miksi käytin lainkaan alkoholia, oli sosiaalinen paine, se, että muutkin joivat. Toisin sanoen olin ulkoistanut päätösvallan alkoholin käytöstäni. Kun otin sen takaisin itselleni, huomasin, ettei minulla ollut yhtäkään syytä käyttää lainkaan alkoholia. Sen sijaan kaikki raittiutta puoltavat syyt olivat olemassa.

Kaksikymppisyydessä on hienoa se, että saa tehdä kaikkea sitä, mikä lapsena oli kiellettyä, esimerkiksi juoda viinaa ja valvoa niin myöhään kuin haluaa. Kolmekymppisyydessä on hienoa se, että ei enää tarvitse tehdä kaikkea sitä, mitä saisi. Saa olla juomatta ja mennä nukkumaan niin aikaisin kuin haluaa. Se on emansipaatiota.

Jokainen meistä tuntee ihmisiä, jotka ovat jatkuvasti (ja äänekkäästi) laihdutuskuurilla. Heitä yhdistää se, että he hyvin harvoin laihtuvat yhtään mihinkään. Laihtua voi vain vähentämällä ravinnon saantia suhteessa kulutukseen. Jos on liian laiska lisätäkseen kulutusta (kuten minä), on vähennettävä ravinnon saantia eli suomeksi syömistä. Kääntäen tämä toimii niin, että jos vähentää syömistä, ei voi olla laihtumatta. Ja edelleen kääntäen: jos ihminen ei laihdu, hän ei ole vähentänyt syömistä (vaikka hän näin itselleen ja ympäristölleen uskottelisikin). Tässäkin on pohjimmiltaan kyse siitä, että ihminen luovuttaa syömistä koskevan päätöksenteon kurnivalle vatsalleen. On ymmärrettävä, että kurniva vatsa ei ole sama kuin minä, eikä se edes ole minun puolellani. Minä olen minä ja vatsa on vihollinen. Sen kurninta on tappiolla olevan vihollisen vaikerointia. Kun se vaikeroi, minä olen voitolla. Minä olen vahvempi. Minä olen tämän tomumajan pomo.

Kun asiaa ajattelee tällä tavoin, kaikenlainen pidättyminen ja kieltäytyminen, oli kyse sitten hermostumisesta, syömisestä, juomisesta tai tupakoinnista, tuottaa tavatonta henkistä tyydytystä.

* * *

Tämä ei oikein istu postauksen otsikkoon, mutta menköön.

Kirjoitin puolitoista vuotta sitten vaatimattoman jutun lapsen menetyksestä. Törmäsin hiljattain erään äidin pienenä kuolleelle Tiinaleena-tyttärelleen tekemään muistosivuun. Menin sitä lukiessani täydellisen muruiksi. Henki juuttui kurkkuun ja itkin ääneen, muistaakseni ensimmäisen kerran aikuisen elämäni aikana. Tästä huolimatta lukeminen oli tavattoman antoisa, palkitseva ja, jollakin määrittelemättömällä tavalla, puhdistava kokemus. Kaarina kirjoittaa taitavasti ja onnistuu poikkeuksellisen hyvin ja hallitusti välittämään lukijalle äärettömän hädän ja tuskan, joka vuosien kuluessa muuttuu suruksi ja kauniiksi kaipaukseksi. Erityisen antoisaa kirjoituksissa on se, että ne tarjoavat 10 vuoden perspektiivin tapahtumaan.

En tiedä, miten tuollaiset jutut avautuvat lapsettomille ihmisille. Ainakin itselleni kaikki lapsiin liittyvä oli etäistä ja vierasta ennen omien syntymää. Kannattaa silti tutustua. Vaikkapa siksi, että muistaisimme olla varovaisia kohdatessamme tuntemattomia. Että emme mielessämme tuomitsisi pahantuulista asiakaspalvelijaa. Kun emme koskaan tiedä, millaisia kuvaamattomia taakkoja ihmiset kantavat.

* * *

Toivotan mukavaa alkavaa huhtikuuta kaikille!


Takaisin