17.10.2003

Katuhäirinnästä

Isyysloma loppui ja palasin tänään töihin. Olen yrittänyt houkutella Hillaa etsimään itselleen isopalkkaisen työpaikan, jotta minä voisin jäädä koti-isäksi. Palkkatyö ei sovi minulle.

Yksi nykymaailman ärsyttävimmistä piirteistä on se, että kadulla ei saa olla rauhassa. Varsinkin pysähtyminen on vaarallista, koska silloin joku urpo tulee välittömästi selittämään. Muutama viikko sitten polttelin tupakkaa talomme edessä. Kadun toisella puolella olevasta Tehtaanpuistosta ilmestyi suunnilleen ikäiseni, siististi pukeutunut mies, joka hissukseen käveli kohti. Arvelin hänen tulevan pummimaan tupakkaa. Sen sijaan hän lausui: "Terve! Sinä näytät mieheltä, joka tarvitsee kunnon suihinottoa." "Ei pidä paikkaansa", vastasin. "Voinko näyttää, mitä osaan", hän kysyi. "Et voi", vastasin. "Miksi en", hän kysyi. "Koska en halua", vastasin. "Oletko varma", hän kysyi. "Olen", sanoin. "Harmi", hän sanoi ja käveli pois.

Valkoinen, työssä käyvä heteromies on syyllistetty niin kiltiksi, että hän katsoo asiakseen kärsivällisesti kuunnella aivan mitä hyvänsä. Seksuaalinen häirintä on de facto sallittua, jos sitä harrastaa homo tai nainen. Jos valitan edistyksellisille piireille yllä kerrotusta tapauksesta, he kysyvät, olenko homofobi ja pelkäänkö olevani homo ja enkö voi ottaa tapausta huumorilla/imarteluna. Entäpä jos minä ehdotan kadulla satunnaiselle vastaantulevalle naiselle suihinottoa? Pitäisikö hänen ottaa se huumorilla? Onko hän heterofobi jos loukkaantuu?

Yhtä outoa on se, että uskovaiset saavat kaikessa rauhassa terrorisoida kaduilla kulkevia. Yksi mummo pysäytti minut ja Hilman Roballa ja alkoi kertoa jeesusjuttuja. Hän puhui niin hiljaisella äänellä, etten kuullut juuri mitään, mikä tavallaan oli hyvä juttu, mutta tavallaan se teki tilanteen vielä tylsemmäksi. Välillä hän kysyi, uskonko muuten Jeesukseen. Sanoin, että en, mutta sillä ei ollut mitään vaikutusta. Suu kävi ja jostain syystä minä en halunnut loukata häntä keskeyttämällä. Toivoinpahan vain, että itsekritiikin kello olisi alkanut kilkattaa hänen päässään.

En ymmärrä, millaisen reaktion selittäjät kuvittelevat kuuntelijassa synnyttävänsä. Jaarittelun kuuntelu ei ole kenenkään mielestä mukavaa. Miksi suuri osa ihmisistä kuvittelee, että heidän oma jaarittelunsa olisi sen mielenkiintoisempaa?

Poikien kanssa pohdin, että suoranaisiin laittomuuksiin ja vaaratilanteisiin puuttuvan poliisin ohella meillä pitäisi olla jonkinlainen muhamettilaisyhteiskunnista tuttu partasuumiliisi, jonka toimialaa olisivat kaikenlaiset intuitiivisesti tunnistettavat mutta lainsäädännön kannalta vaikeasti kodifioitavat ärsyttävyydet. Miliisit voisivat partioida jalkakäytävillä ja jaella sähköpiiskalla tärskyjä mölyäville pultsareille, häiritseville hare krishnoille ja Unicefin rahankerääjille, ihmisiä töniville mummoille sekä räkiville ja kiroileville teineille.

Olenkohan tulossa vanhaksi?


Takaisin