Minulta on joskus kyselty mielipidettä kansainvälisiin adoptioihin. Nimimerkki Tarmo jätti ystävällisesti vieraskirjaan aiheeseen liittyvän linkin. Interpedian sivuilta löytyy ymmärrykseni mukaan sellainen kanta, joka on nykyään Oikea ja poliittisesti korrekti.
Tapani mukaan keskityn puhumaan suvaitsevaisuusliturgian kummallisuuksista pikemminkin kuin varsinaisesta adoptiosta tai adoptoitavista lapsista. On varmasti kaikkien osapuolten etu, jos orpolapsi kehitysmaasta saa kodin suomalaisten, lapsettomuudesta kärsivien ihmisten luota. Sitä pidän hieman ärsyttävänä, että kansainvälisestä adoptiosta halutaan joillakin tahoilla tehdä vaihtoehto lapsen synnyttämiselle, silloinkin, kun hedelmällisyysongelmia ei ole. (Vastaavalla tavalla vihervasemmistoväki haluaa tehdä keinohedelmöityksestä legitiimin ja "ihan-yhtä-luonnollisen" vaihtoehdon panemiselle.) Kirjoituksessani sivutaan vähän muitakin asioita, mutta siihen lukijat lienevät jo tottuneet.
Lyhyesti sanottuna, minulla ei ole mitään erityistä mielipidettä kansainvälisestä adoptiosta, jos sitä harrastetaan nykyisenkaltaisissa mitoissa ja mielestäni oikein perustein. Mutta katsotaanpa Interpedian sivuilta, miten asiasta pitäisi ajatella:
"Kansainvälisen adoption kautta teistä tulee monikulttuurinen perhe. Miten autatte lastanne kehittämään omaa identiteettiään? Tulisiko hänen nimensä heijastaa hänen syntyperäänsä? Mikä merkitys lapsen nimellä ylipäätään on kysymykseen "Kuka minä olen"? Oletteko valmiita tukemaan lapsenne suhdetta syntyperäänsä?" [...] "Terveen ja positiivisen itsetunnon kehittymisen kannalta on tärkeää, että adoptiolapsi säilyttää kontaktin etniseen taustaansa." [...] "Kunnioitus lapsen synnyinmaata ja kulttuuria kohtaan on tärkeää."
Hmmm...
Yksilön kulttuuri on se kokoelma arvoja, toimintatapoja ja käyttäytymismalleja, jonka yksilö kokee omakseen, jonka hän omaksuu vanhemmiltaan tai muilta kasvattajiltaan, ja jota elinympäristö vahvistaa. Tämä on ihan henkilökohtainen määritelmäni, mutta ehkä siihen on useimpien helppo yhtyä. Yksilö voi olla monikulttuurinen esimerkiksi, jos hän omaksuttuaan vanhemmiltaan ja/tai aiemmalta ympäristöltään yhden arvojärjestelmän muuttaa toisenlaiseen ympäristöön ja pystyy adaptoitumaan sen käytäntöihin, tai jos hänen vanhempansa edustavat erilaisia järjestelmiä. Minussakin on hippu monikulttuurisuutta, koska pitkähkön Ukrainassa asumiseni aikana absorboin "omikseni" erinäisiä sikäläisiä, aluksi oudoilta tai ärsyttäviltä tuntuneita tapoja toimia, suhtautua ja jopa ajatella.
Jos suomalaiset ihmiset adoptoivat etiopialaisen pikkulapsen Suomeen, lapsi omaksuu sen, minkä ylempänä määrittelin "kulttuuriksi", suomalaisilta adoptiovanhemmiltaan, ja saa omaksumalleen kulttuurille vahvistuksen suomalaiselta elinympäristöltään. Toisin sanoen hän kasvaa kulttuuriltaan ja kieleltään yhtä suomalaiseksi kuin kuka tahansa Suomessa suomalaisista vanhemmista syntynyt. Millä tavalla tällaisesta adoptioperheestä "tulee monikulttuurinen perhe"? Missä on se ulkopuolinen kulttuuri, jonka vaikkapa yksivuotias Etiopiassa syntynyt lapsi uuteen perheeseensä tuo, ja jota Interpedian mukaan pitäisi kunnioittaa?
Suvaitsevaisuusliturgian keskeinen oppi on, että ihmiset ovat pohjimmiltaan samanlaisia mitä heidän henkisiin ominaisuuksiinsa ja kykyihinsä tulee. Erilaiset realisaatiot, puhuttiin sitten yksilöiden tai yhteiskuntien tasolla, johtuvat siitä, että maailman eri kolkilla syntyvät lapset kasvavat erilaisissa kulttuuri-ilmastoissa. En ryhdy tässä riitelemään tämän käsityksen oikeellisuudesta, vaikka kysyä voisi, miksi niistä kulttuureista sitten tulee niin erilaisia, jos ihmiset - joiden aivotyön tulosta kulttuuri on - ovat samanlaisia. Oleellista tässä yhteydessä on se, että jos erirotuiset ihmiset syntyvät samanlaisin henkisin ominaisuuksin varustettuina ja heitä erottaa vain se, minkälaisen kulttuurin he vanhemmiltaan ja/tai ympäristöltään omaksuvat, Suomessa asuva, suomea äidinkielenään puhuva ja suomalaisten vanhempien kasvattama lapsi, oli hän minkä värinen hyvänsä, on yksikulttuurisen suomalainen.
Interpedian höpötädit epäilemättä tarkoittavat pelkkää hyvää, mutta se, mitä he ylläolevissa sitaateissa sanovat, implikoi, että kulttuuri ei olekaan ympäristöstä imuroitu transplantti vaan ihmisen sisäsyntyinen, etnisestä taustasta riippuva ominaisuus. Mitenkään muuten ei voi selittää sitä, että Suomeen adoptoitu ja Suomessa varttunut lapsi voisi olla minkään muun kuin suomalaisen kulttuurin edustaja. Se, että ihonväri on sama kuin kulttuuri, sopii erinomaisen hyvin yhteen muunkin nykyisen monikulttuurisuusajattelun kanssa. Juhlapuheissa kannatetaan "värisokeaa" yhteiskuntaa, jossa tärkeää on vain se, mitä yksilö itsessään on, ei se, mitä hän edustaa. Käytännössä taas yksilöt redusoidaan edustamiensa etnisten ryhmien mannekiineiksi. Erilaisuuden on oltava helppoa, eikä mikään ole niin helppoa erilaisuutta kuin ihonväri, joka näkyy heti.
Helsingin kaupungin uudessa affirmative action -ohjelmassa hyväksytään "positiivinen syrjintä" työhönottotilanteissa, ts. vähemmän pätevän hakijan asettaminen pätevämmän edelle, jos hän edustaa työyhteisössä aliedustettuna olevaa etnistä ryhmää. Voihan tätäkin pitää perusteltuna, jos pidetään itseisarvona sitä, että erivärisiä ihmisiä on joka paikassa samassa suhteessa, mutta se on jyrkässä ristiriidassa etnistä niputtamista vastustavan, individualistisen ihanteen kanssa. Jos kaupunki palkkaa vähemmän pätevän mustan eikä pätevämpää valkoista, se nimenomaan sivuuttaa sen, mitä musta ja valkoinen hakija yksilöinä ovat, ja kohtelee heitä (ts. suosii toista ja syrjii toista) vain ja ainoastaan etnisten ryhmiensä edustajina. Tämä on periaatteellisesti tismalleen samanlainen tilanne kuin jos jokaiselta Suomessa asuvalta somalialaiselta yksilöltä alettaisiin periä ylimääräistä vahingonkorvausveroa sillä perusteella, että somalit etnisenä ryhmänä ovat yliedustettuna väkivalta- ja omaisuusrikostilastoissa.
Vastaavalla tavalla esimerkkinä käyttämäni Etiopiasta adoptoitu lapsi typistetään etnisen ryhmänsä edustajaksi ja sen perusteella johonkin kulttuuriseen viiteryhmään kuuluvaksi, siitä huolimatta, että yksilönä hän on "suvaitsevaisten" omienkin kulttuuriteorioiden mukaan täysin suomalainen.
Viime aikoina julkisuudessa ollut romanisyntyinen asianajaja Heikki Lampela kritisoi jokin aika sitten lehdessä erilaisuuden glorifiointia. Kun suvaitsevaisuuskoneisto toitottaa mustalaisille ja somaleille sitä, miten erilaisia nämä ovat, mustalaisilta ja somaleilta viedään edellytykset integroitua niihin normeihin, joita menestyksellinen osallistuminen yhteiskunnan toimintoihin edellyttää. Voidakseen toimia yhteiskunta vaatii jonkinasteista homogeenisyyttä, ellei etnistä niin ainakin kulttuurillista. Kärjistettynä esimerkkinä voidaan ajatella vaikka sitä, kummalla puolella tietä autojen pitäisi ajaa. Vasemmanpuoleinen liikenne on varmasti sinänsä ihan yhtä hyvä ratkaisu kuin oikeanpuoleinenkin, mutta molempia ei voi hyväksyä samanaikaisesti.
Se on yksi asia, että yhteiskunta ei toimi, jos kaikki ovat kauhean "erilaisia". Toinen asia on se, että kukaan ei kysy erilaisten vähemmistöjen edustajilta, haluavatko he tulla kohdelluiksi "erilaisina". Yhdysvalloista on kuulunut jo pitkään, että elämässään eteenpäin pyrkivät mustat kiroavat ensimmäisinä kaikenlaiset suosimisohjelmat, koska ne riistävät heiltä ne hedelmät, joita he yritteliäisyydellään ovat tavoitelleet. Kun yritykset palkkaavat mustia siksi, että he ovat mustia, kaikista mustista tulee työtovereiden silmissä "kiintiöneekereitä". Suomessa asuvat muslimit ovat viime viikkoina kyselleet yleisönosastoilla, kenen nimissä suomalaiset hysteerikot ovat romuttamassa suomalaisia perinteitä suomalaisten koulujen joulujuhlissa. He ymmärtävät, että fanaatikkojen yritykset mielistellä muslimivähemmistöä johtavat ainoastaan kasvavaan vihamielisyyteen kaikkia muslimeja kohtaan, myös niitä, jotka suhtautuvat suvaitsevaisesti isäntämaansa kulttuuriin.
Joillekin ryhmille "erilaisena" oleminen tietysti sopii. Affirmative action -ohjelmista on hyötyä epäpäteville. Somaleille "erilaisuuden" korostaminen suo immuniteetin sitä kritiikkiä vastaan, jota somaliyhteisö olemisellaan ja tekemisillään herättää. Niille maahanmuuttajille, jotka yrittävät sopeutua, "erilaisuuden" ihannoinnista on pelkkää haittaa, koska se estää heitä profiloitumasta yksilöinä. Heistä tulee näyttelyesineitä. Ketään ei kiinnosta, mitä he yksilöinä ovat tai osaavat. Kaikkia kiinnostaa vain, miten paljon he rikastuttavat suomalaista yhteiskuntaa sillä, mitä he edustavat.
Surkeinta on, että erilaisuusalttarille on uhrattava lapsetkin. Lapsi ei halua olla erilainen. Lapselle on tärkeää olla kuten muut ikäisensä. Kun kävin peruskoulua 70-80-lukujen taitteessa, koulu(i)ssani oli joitakin Kaakkois-Aasiasta ja Etelä-Amerikasta adoptoituja lapsia. Vaikka "diversiteettiä" oli tuolloin paljon vähemmän kuin nykyään, "erilaisista" ei tehty suurta numeroa. Vasta jälkikäteen ymmärsin, miten paljon vaivaa he näkivät ollakseen erottumatta, ja miten tavattoman kiusallista heille oli, kun joku humaaniuskohtauksen saanut opettajatäti äityi lässyttämään, että onpas se mukavaa ja onpas se kivaa ja mitenkäs viihdyt Suomessa. Muistan, miten yksi Jason (en pane sukunimeä) hermostui ja kivahti, että hän on elänyt koko tietoisen ikänsä Suomessa, eikä ole yhtään sen ulkomaalaisempi kuin muutkaan läsnäolijat. Minulla on sellainen mielikuva, ettei kukaan ollut edes kiinnittänyt huomiota hänen tummahkoon hipiäänsä ennen kuin opettaja mitä parhaine aikomuksineen teki siitä puheenaiheen.
Siinä ei ole mitään kummallista, että adoptiolapsi jossain vaiheessa oivaltaa olevansa oleellisesti eri näköinen kuin kaverinsa ja vanhempansa. On varmasti paikallaan kertoa hänelle, mistä hän on tullut ja miksi ja millaista siellä on. Voidaan kuitenkin kysyä, millaisen merkityksen lapsen mieli antaa sanalle "kulttuuri", jos hänelle kerrotaan, että hän edustaa perheessään ja kotimaassaan (= Suomi) esimerkiksi etiopialaista kulttuuria, johon hänellä ei ole eikä ole ollut minkäänlaista kontaktia, ja josta hän ei tiedä yhtään mitään. Voidaan myös kysyä, millainen stressi hänelle kehittyy siitä, että häntä ei kohdella omana itsenään, yksilönä, kuten kavereita, vaan häneltä odotetaan jotain ihme etiopialaisuutta. Miksi hän ei voi olla se suomalaisen kulttuurin kasvatti, joka hän oikeasti on, ja sen puitteissa se, mikä hän yksilönä on? Siksikö, että me aikuiset haluamme yhteiskuntamme olevan monikulttuurinen, eikä monikulttuurisuus onnistu, ellei ole "erilaisia", niitä ihania "muita"? Interpedian tätien maailmassa adoptiolapsen osa on nähtävästi olla länsimaisen utopian raaka-ainetta.