10.9.2013

Kaksi lakialoitetta sananvapauden edistämiseksi

Kokoomusnuoret esittivät tavoiteohjelmassaan kaikenlaisia radikaaleja yhteiskunnallisia uudistuksia. Tavoiteohjelma on luonnollisesti saanut kaikki tahot, puoluekantaan katsomatta, repimään ihokkaitaan ja irtisanoutumaan tai vaatimaan muita irtisanoutumaan, eikä yksityiskohdista ole juuri päästy keskustelemaan.

Minun mielestäni tavoiteohjelmassa on paljon hyviä ideoita. Uusia ne tosin eivät ole. Esimerkkinä voidaan mainita vähemmistövaltuutetun viran lakkauttaminen sekä nykymuotoisesta kehitysavusta luopuminen, jota esitimme Nuivassa Vaalimanifestissa vuonna 2010. Myös Yleisradion pilkkomista kannatan, joskin jättäisin valtiolle jonkinlaisen yleishyödyllisen ytimen.

Yleiseen ulkoistamis- ja yksityistämisvimmaan en yhdy, mutta monissa kysymyksissä kokoomusnuoret ovat oikeammalla (vastakohtana "väärälle" siis) linjalla kuin emopuolueensa.

Erityisesti minua säväytti se, että kokoomusnuoret kajosivat muutamaan asiaan, joista itse valmistelin keväällä lakialoitteen. Kesätauon vuoksi ne jäivät työpöydälleni, mutta nyt on sopiva hetki lähettää ne parlamentaariseen prosessiin. Lakialoitteissa esitän, tiivistetysti, että ...

1) ... rikosnimikettä "kiihottaminen kansanryhmää vastaan" rajataan siten, että rangaistavaa on rikoksella uhkaaminen ja rikokseen yllyttäminen mutta ei mielipiteen ilmaisu tai tiedon levittäminen.

2) ... rikoslain pykälä "uskonrauhan rikkomisesta" kumotaan, ja sen sisältämä uskonnollisten menojen häirintää tai estämistä koskeva kriminalisointi siirretään osaksi rikoslain pykälää "uskonnollisen toimituksen estämisestä".

Minä, sen enempää kuin todennäköisesti kokoomusnuoretkaan, en ole sitä mieltä, että ryhmiä vastaan kiihottaminen olisi hyvä ja kannatettava asia. Sen sijaan olen sitä mieltä, että laki, jolla voidaan haluttaessa tehdä melkein mistä hyvänsä rikollista, on huono ja sitä tulee muuttaa. Ei Neuvostoliitossakaan ollut lakia, joka olisi kieltänyt "toisinajattelun". Siellä oli kielletty "huliganismi" ja "kansankiihottaminen". Ne oli sitten määritelty sopivan väljästi.

Jätän lakialoitteet eduskunnan kansliaan kuluvalla viikolla. Niiden perustelut ovat kokonaisuudessaan alla.

LAKIALOITE
Laki rikoslain 11 luvun 10 §:n muuttamisesta
Eduskunnalle

Rikoslain (39/1889) 11 luvun 10 §:n mukaan ”kiihottamiseen kansanryhmää vastaan” syyllistyy se, joka ”asettaa yleisön saataville tai muutoin yleisön keskuuteen levittää tai pitää yleisön saatavilla tiedon, mielipiteen tai muun viestin, jossa uhataan, panetellaan tai solvataan jotakin ryhmää rodun, ihonvärin, syntyperän, kansallisen tai etnisen alkuperän, uskonnon tai vakaumuksen, seksuaalisen suuntautumisen tai vammaisuuden perusteella taikka niihin rinnastettavalla muulla perusteella”. Rangaistukseksi teosta säädetään sakkoa tai enintään kaksi vuotta vankeutta.

Kieltäessään jonkin mielipiteen ilmaisun ja jopa tiedon esillepanon 10 § rajoittaa voimakkaasti sananvapautta. Rikoksella uhkaamisen tai rikokseen yllyttämisen ei tule nauttia lainsuojaa, mutta koska panettelua ja solvaamista ei ole laissa määritelty, ja koska pykälä kieltää jopa loukkaaviksi koettujen tosiasioiden lausumisen, se avaa ovet syyttäjäviranomaisen ja oikeuslaitoksen mielivaltaisille tulkinnoille. Pykälää onkin hyödynnetty ahkerasti maahanmuuttopolitiikkaa käsittelevien poliittisten puheenvuorojen tukahduttamiseksi.

Maahanmuutto ja siihen liittyvät ongelmat ovat ajankohtainen puheenaihe ja tulevat olemaan sitä myös jatkossa. Maahanmuuttajat eivät ole yhtenäinen ryhmä, ja maahanmuuton mitattavat ongelmat kuten syrjäytyminen, työttömyys ja rikollisuus liittyvät joihinkin kansallisuus- tai kulttuurisiin ryhmiin voimakkaammin kuin joihinkin muihin. Rikoslain 11 luvun 10 §:n nojalla esimerkiksi julkinen keskustelu jonkin maahanmuuttajaryhmän yliedustuksesta rikostilastoissa tai tukiriippuvuudessa voidaan katsoa kansallista ryhmää panettelevan tiedon levittämiseksi, ja näistä tiedoista tehtävät, maahanmuuttopolitiikan kehittämistä koskevat johtopäätökset herjaavien mielipiteiden ilmaisemiseksi.

Mielekäs ja realistinen maahanmuuttokeskustelu ei kuitenkaan ole mahdollista, jos etnisiä tai kansallisia ryhmiä koskevia tietoja ja mielipiteitä ei saa esittää, tai jos niiden esittämistä rikosoikeudellisten seuraamusten pelossa vältellään. Oikeusvaltiossa lakitekstin on oltava niin selkeä ja rajaava, että ihminen tekoon ryhtyessään tietää, onko kyseinen teko sallittu vai ei.

Rikoslain 11 luvun 10 § ei täytä tätä määritelmää. Liian väljänä se käytännössä johtaa tiedon ja mielipiteiden ilmaisussa ennakko- ja itsesensuuriin.

Käytäntö on myös osoittanut, että rikoslain 11 luvun 10 § ei suojele yhtäläisesti kaikkia ryhmiä. Lause, joka syntyperäisiä suomalaisia koskevana ei anna aihetta edes syyteharkintaan, johtaa tuomioon, kun se koskettaa toista kansallisuusryhmää. Perustuslain takaaman yhdenvertaisuuden näkökulmasta tällainen valikoiva lainsuoja on kestämätön riippumatta siitä, onko kyse lainsäätäjän alkuperäisestä tarkoituksesta vai ainoastaan liian väljän lainsäädännön mahdollistamista tulkinnoista.

Rikoslain 11 luvun 10 §:ä onkin syytä rajata siten, että rangaistavaksi jäävät rikollisella teolla uhkaaminen ja tällaiseen tekoon yllyttäminen.

Edellä olevan perusteella ehdotan, että eduskunta hyväksyy seuraavan lakiehdotuksen:

Laki
rikoslain 11 luvun 10 §:n muuttamisesta

Eduskunnan päätöksen mukaisesti muutetaan rikoslain (39/1889) 11 luvun 10 §, sellaisena kuin se on laissa 511/2011, seuraavasti:

10 §
Kiihottaminen kansanryhmää vastaan

Joka asettaa yleisön saataville tai muutoin yleisön keskuuteen levittää tai pitää yleisön saatavilla viestin, jossa uhataan rikollisella teolla jotakin ryhmää rodun, ihonvärin, syntyperän, kansallisen tai etnisen alkuperän, uskonnon tai vakaumuksen, seksuaalisen suuntautumisen tai vammaisuuden perusteella taikka niihin rinnastettavalla muulla perusteella, tai yllytetään toista ryhtymään tällaiseen tekoon, on tuomittava kiihottamisesta kansanryhmää vastaan sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi.

LAKIALOITE
Laki rikoslain 17 luvun 10 §:n kumoamisesta ja 11 §:n muuttamisesta
Eduskunnalle

Rikoslain (39/1889) 17 luvun 10 §:n mukaan ”Uskonrauhan rikkomiseen” syyllistyy se, joka

1) julkisesti pilkkaa Jumalaa tai loukkaamistarkoituksessa julkisesti herjaa tai häpäisee sitä, mitä uskonnonvapauslaissa (267/1922) tarkoitettu kirkko tai uskonnollinen yhdyskunta muutoin pitää pyhänä, tai

2) meluamalla, uhkaavalla käyttäytymisellään tai muuten häiritsee jumalanpalvelusta, kirkollista toimitusta, muuta sellaista uskonnonharjoitusta taikka hautaustilaisuutta.

Rangaistukseksi ”uskonrauhan rikkomisesta” säädetään sakkoa tai vankeutta enintään kuusi kuukautta.

Rikoslain 17 luvun 10 §:n toinen kohta suojelee selkeästi yksilön ja yhteisön vapautta harjoittaa uskontoa. Sen tarpeellisuus on kuitenkin kyseenalainen, koska rikoslain 17 luvun 11 §, ”Uskonnonharjoituksen estäminen”, pitkälti vastaa sitä. ”Uskonnonharjoituksen estämiseen” syyllistyy se, joka käyttämällä väkivaltaa tai sillä uhkaamalla oikeudettomasti estää uskonnonvapauslaissa tarkoitetun kirkon tai uskonnollisen yhdyskunnan pitämästä jumalanpalvelusta, kirkollista toimitusta tai muuta uskonnonharjoitusta, on tuomittava uskonnonharjoituksen estämisestä sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi. Rikoslain 17 luvun 10 §:n 2 kohdan yksilöimät teot voidaan sisällyttää saman luvun 11 §:än.

Paljon ongelmallisempi on 17 luvun 10 §:n 1 kohta. Uskonnot, ja varsinkin niiden fundamentalistiset tulkinnat, ovat tämän päivän maailmassa keskeisiä sorron ja epätasa-arvon lähteitä. Lisäksi etenkin islam on paitsi uskonto myös yhteiskunnallinen ja poliittinen ideologia. Uskonnon avulla perustellaan ja oikeutetaan monia sellaisia käytäntöjä, jotka ovat sekulaarin, länsimaisen yhteiskunnan kannalta sietämättömiä. Esimerkkeinä voidaan mainita pakko- ja lapsiavioliitot, naisten perusoikeuksien rajoittaminen, lasten rituaalisilpominen, eläinten rituaaliteurastukset, seksuaalivähemmistöjen vainoaminen ja etnis-uskonnollisten yhteisöjen sisällä elävien ihmisten uskonnonvapauden rajoittaminen.

Uskontojen loukkaamisen kriminalisoiminen rajoittaa käytännössä mahdollisuuksia arvostella uskontoihin ja niiden pyhiin arvoihin perustuvia mutta perusoikeuksia rajoittavia käytäntöjä. Esimerkiksi islamin piirissä tavallisia lapsiavioliittoja perustellaan profeetta Mohammedin antamalla esimerkillä ja sillä, että Mohammed oli kaikilta osin täydellinen ja esikuvallinen henkilö. Profeetan toimintaan perustuvien käytäntöjen arvosteleminen siis käytännössä edellyttää profeetan toiminnan vähintään implisiittistä arvostelua ja siten islamin erään pyhän arvon ”häpäisemistä”.

Suomi on maalliseen lainsäädäntöön nojaava yhteiskunta. Lainsäädännön näkökulmasta uskontojen tulisi rinnastua muihin vakaumuksiin, maailmankatsomuksiin ja ideologioihin. Nämä eivät nauti minkäänlaista lainsuojaa arvostelulta, eikä niiden vapaassa yhteiskunnassa tulekaan nauttia. On yhdenvertaisuuden kannalta kestämätöntä, että laki suojelee joidenkin arvojen loukkaamattomuutta, jos niitä markkinoidaan tai harjoitetaan uskonnon varjolla, mutta sallii niiden ”herjaamisen” ja ”häpäisemisen” silloin, kun niiden takana on ainoastaan maallinen vakaumus.

Rikoslain 17 luvun 10 § saattaa käytännössä uskonnot keskenäänkin epätasa-arvoiseen asemaan, koska syyte- ja tuomitsemiskynnykseen vaikuttaa se, miten herkkiä uskonnollisen yhteisön jäsenet ovat loukkaantumaan pyhien arvojensa ”häpäisemisestä” ja millaisia yhteiskunnallisia tai sosiaalisia seurauksia heidän loukkaantumisellaan arvioidaan olevan. Näin ollen laki ja sen mahdollistama oikeuskäytäntö ruokkivat uskonnollista fundamentalismia ja loukkaantumisherkkyyttä, mikä puolestaan ehkäisee etenkin maahanmuuttajien sopeutumista moniarvoiseen, maalliseen yhteiskuntaan.

Tarkastelu kansainvälisestä viitekehyksestä

Rikoslain 17 luvun 10 § on ristiriidassa myös Suomen kansainvälispoliittisten tavoitteiden kanssa. YK:n ihmisoikeusneuvosto hyväksyi vuonna 26.3.2009 Pakistanin laatiman, islamilaisten maiden yhteistyöjärjestö OIC:n (Organisation of Islamic Cooperation) nimissä tehdyn ja muslimivaltioiden laajasti kannattaman päätöslauselman, jossa vaaditaan kaikkia valtioita säätämään uskontoihin kohdistuvan arvostelun kieltäviä lakeja. Islam oli ainoa uskonto, joka mainittiin päätöslauselmassa nimeltä. Tuolloin päätöstä vastustivat mm. kaikki Euroopan unionin jäsenmaat. Yli 200 kansalaisjärjestöä 46 maasta oli vedonnut ihmisoikeusneuvostoon päätöslauselmaa vastaan.

Syyskuussa 2012 OIC uusi vaatimuksensa siitä, että uskontojen, erityisesti islamin, loukkaaminen tulisi kriminalisoida kansainvälisessä oikeudessa. OIC sitoutuu mm. ”puolustamaan oikeaa kuvaa islamista” ja ”taistelemaan islamin halventamista vastaan". Järjestö on aiemminkin ilmaissut vaatimuksensa sananvapauden rajoittamisesta islamin etujen suojelemiseksi.

Lokakuussa 2012, Parlamenttienvälisen liiton IPU:n (Inter-Parliamentary Union) syyskokouksessa Quebecissä, Yhdistyneet Arabiemiirikunnat ehdotti kokouksen kiireelliseksi keskustelunaiheeksi uskontojen halventamisen kieltävää kansainvälistä sopimusta. Esityksen saama äänimäärä (737) oli hyvin lähellä läpimenon edellyttämää kahden kolmasosan enemmistöä (764).

Useimmissa muslimienemmistöisissä valtioissa jumalanpilkka on jo tällä hetkellä rikos, josta on rangaistuksena jopa kuolema (esim. Pakistan). Vastaavasti muiden uskontojen kuin islamin harjoittamista on voimakkaasti rajoitettu, tai se on käytännössä kokonaan kielletty (esim. Saudi-Arabia). Useimpien muslimivaltioiden lainsäädäntö perustuu joko kokonaan tai osittain islamilaiseen lakiin shariaan, joten uskonnon halventamisen ja poliittisen järjestelmän arvostelemisen välinen raja on erittäin häilyvä.

Islamilaisten maiden hankkeet uskontoon kohdistuvan arvostelun kieltämiseksi laajoilla sopimuksilla voidaan tulkita pyrkimykseksi saada kansainvälisoikeudellinen selkänoja niiden omille, kansallisille, jo nyt hyvin rajoittaville lainsäädännöille, joita käytetään ilmaisunvapauden, uskonnonvapauden ja poliittisten oikeuksien tukahduttamiseen.

Suomi on kansainvälisissä elimissä johdonmukaisesti vastustanut uskontoihin kohdistuvan arvostelun kieltäviä sopimuksia. Tämä linja on ristiriidassa sen kanssa, että Suomen kansallisessa lainsäädännössä uskontokuntien pyhänä pitämien asioiden halventaminen on kriminalisoitu sakon tai vankeusrangaistuksen uhalla. Säädös ”Uskonrauhan rikkomisesta” vastaa sekä sisällöltään että perusteluiltaan (yhteiskuntarauhan turvaaminen, uskonnollisten tunteiden suojeleminen) pitkälti esim. sitä Yhdistyneiden Arabiemiirikuntien esitystä, jota Suomen delegaatio Quebecissä vastusti. Uskonnollista loukkaamista koskevia säännöksiä on nykyään vain noin puolessa Euroopan neuvoston jäsenmaista, minkä lisäksi ”uskonrauhan rikkominen” on suomalaisessa lainsäädännössä määritelty poikkeuksellisen laajasti verrattuna eurooppalaisiin standardeihin.

Edellä olevan perusteella ehdotan, että eduskunta hyväksyy seuraavan lakiehdotuksen:

Laki
rikoslain 17 luvun 10 §:n kumoamisesta ja 11 §:n muuttamisesta

Eduskunnan päätöksen mukaisesti kumotaan rikoslain (39/1889) 17 luvun 10 § ja muutetaan 17 luvun 11 §, sellaisena kuin ne ovat laissa 563/1998, seuraavasti:

11 §
Uskonnonharjoituksen estäminen

Joka käyttämällä väkivaltaa tai sillä uhkaamalla oikeudettomasti estää uskonnonvapauslaissa tarkoitetun kirkon tai uskonnollisen yhdyskunnan pitämästä jumalanpalvelusta, kirkollista toimitusta tai muuta uskonnonharjoitusta, tai meluamalla, uhkaavalla käyttäytymisellään tai muuten häiritsee tällaista tilaisuutta, on tuomittava uskonnonharjoituksen estämisestä sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi.


Takaisin