7.12.2005

Itsenäisyyspäivä

Kun jonnekin halutaan väkivalloin transplantoida uusi uskonto, arvomaailma tai vastaava, omitaan ensimmäiseksi vanhan järjestyksen pyhät instituutiot. Rituaaleilla ja symboleilla, ei niinkään niiden sisällöllä, on tavallisille ihmisille suuri merkitys. (Esimerkiksi venäläinen haluaa kuulla kirkossaan kirkkoslaavin kielistä mölinää, vaikkei hän ymmärrä siitä sanaakaan.) Niiden riistäminen hermostuttaa ihmisiä, mikä taas on uhka vallanpitäjille. Niinpä sen sijaan, että varhaiskatolinen kirkko olisi kieltänyt kristinuskoon pakkokastettuja alamaisia viettämästä saturnalia-juhlaansa, se tyytyi antamaan juhlalle uuteen doktriiniin sopivan uuden sisällön (vapahtajan syntymä). Sen sijaan, että Venäjän ortodoksikirkko olisi kieltänyt mareja vierailemasta pyhissä uhrilehdoissaan, se teki uhrilehdoista ortodoksisia pyhättöjä. Sen sijaan, että venäläismiehittäjä olisi kieltänyt ukrainalaisia palvomasta kansalliskirjailijaansa ja Ukrainan kansallisen heräämisen isää Taras Shevtshenkoa, se teki omintakeisilla tulkinnoilla ja päättelyketjuilla Shevtshenkosta sosialismin esitaistelijan ja itäslaavilaisten "veljeskansojen" ystävyyden ja ykseyden saarnamiehen. Esimerkkejä varmasti löytyisi pienellä miettimisellä paljonkin.

Vastaavan manipuloinnin kohteena tuntuu juuri nyt ja tänä vuonna olevan Suomen itsenäisyyspäivä. Suomalaiset monikultturismin profeetat, entiset ja nykyiset taistolaiset, ovat jo sadan vuoden ajan kiihkeästi vihanneet kansaansa ja kotimaatansa (eivät kuitenkaan jostakin syystä itseään tämän kansan ja maan edustajina) sekä narisseet itsenäisyyspäivän porvarillisista ja "kansallisuhoisista" rituaaleista. He ovat kuitenkin oppineet jotain 70-luvun myttyyn menneistä vallankumouspuuhistaan. Vallankumous ei vaadi kansan tukea, mutta se vaatii sen, että kansa katselee menoa passiivisena vierestä. Sosialistisesta vallankumouksesta ei tullut mitään, koska sen ajajat hyökkäsivät nimenomaan kansallisia rituaaleja vastaan ja synnyttivät "taantumuksellisen" reaktion potentiaalisissa kannattajissakin. Punaisinkin tyämiäs mietti kahdesti, haluaisiko hän ihan oikeasti vaihtaa siniristilipun sirppiin ja vasaraan, tai Maamme-laulun kansainväliseen. Tai halusiko hän oikeasti Leninin ja Stalinin patsaat katselemaan toisiaan Tampereen Hämeenpuiston vastakkaisiin päihin. (Komut ajoivat tätä tarmokkaasti Tampereen kaupunginvaltuustossa sodan jälkeen.)

Koska myldikylditaistolaiset ovat havainneet itsenäisyyspäivän vastustamisen tavoitteiden kannalta turhaksi ja haitalliseksi, he ovat täyttäneet sen uudella sisällöllä. Pintapuolisesti meininki on Tavjan presidenttikaudella näyttänyt suorastaan kansallismieliseltä. Meillä on kuulemma syytä olla ylpeitä itsestämme. Suomi on hieno maa. Suomi on itsenäisempi kuin koskaan. Huomattakoon kuitenkin, että "itsenäisyys tarkoittaa suvaitsevaisuutta". Tämä vastaus tuli Tavjan suusta kuin apteekin hyllyltä, kun toimittaja esitti hänelle klassisen "mitä-itsenäisyys-teille-merkitsee"-kysymyksensä vuonna 2000. Tänä vuonna, vuonna 2005, kaikesta hienovaraisuudesta ja tolkusta on luovuttu. Ylen radiokanavat, joita aamuisin ja päivisin mielelläni kuuntelen, koska pidän puheohjelmista, ovat paukuttaneet viimeisten kolmen tai neljän päivän ajan monikulttuuriohjelmaa aamusta iltaan. Päätoimittajilta on karannut mopo kokonaan käsistä. Itsenäisyydestä ei kerta kaikkiaan ole voinut sanoa halaistua sanaa korostamatta monikulttuurisuuden oleellista (mutta samalla mystiseksi jäävää) merkitystä itsenäisyydelle.

Mitä tarkoitan? Tarkoitan esimerkiksi sitä, että itsenäisyyspäivän alla kaikki presidenttiehdokkaat, Bjarne Kallista ja Timo Soinia lukuunottamatta, ilmoittavat haluavansa Suomeen lisää maahanmuuttajia. Samaan aikaan Hesarin gallup kertoo, että suomalaisista 21 prosenttia on samaa mieltä. 76 prosenttia on sitä mieltä, että maahanmuuttajia on tarpeeksi tai liikaa. Hyväksyn periaatteessa sen kannan, että edustuksellisessa demokratiassa juuri se edustuksellisuus suodattaa kollektiivisen tyhmyyden pahimmat ilmentymät, eikä kansalta pidä mennä kysymään ihan joka asiaa. Ihmettelen kuitenkin, miksi kiihkeät Nato-vastustajat Halonen ja Hautala perustelevat kielteistä kantaansa kielteisellä kansalaismielipiteellä. Heidän mukaansa kansalaismielipiteellä on oltava vaikutusta päätöksentekoon silloin, kun on kyse maan kohtaloon ja kehitykseen pitkällä tähtäyksellä vaikuttavista päätöksistä. Eikö päätös Suomen muuttamisesta monikulttuuriseksi ole tällainen päätös? Kumpi oikeasti vaikuttaa tämän maan tulevaisuuteen ja tavallisten ihmisten elämään enemmän, monikulttuurisuus vai jäsenyys demokraattisista maista koostuvassa sotilasliitossa? Lukija ymmärtäköön, että minä en ole ottamassa kantaa Nato-jäsenyyteen. Haluan vain huomauttaa, että kansalaismielipiteellä tuntuu olevan poliittiselle eliitillemme merkitystä vain silloin, kun se vastaa eliitin omaa mielipidettä.

Tarkoitan myös Espoon hiippakunnan piispan Mikko Heikan saarnaa itsenäisyyspäivän valtiollisessa juhlajumalanpalveluksessa Helsingin tuomiokirkossa:

Joulukuun kuudentena vuonna 1917 Suomen kansa otti kohtalon omiin käsiinsä. Suomen kansan eduskunta kokoontui tuona päivänä päättämään itsenäisyydestä. Itsenäisyysjulistus hyväksyttiin eduskunnan istunnossa äänin 100 – 88.

Tuosta päivästä on kulunut kahdeksankymmentäkahdeksan vuotta. Paljon on muuttunut. Maatalous-Suomi ja savupiippu-Suomi ovat vaihtuneet tieto-Suomeksi ja mobiili-Suomeksi. Vuosisadan alun syrjäinen Suomi on liitetty monin sitein Eurooppaan ja maailmanlaajaan yhteisöön.

Monikulttuurisuus tuo Suomeen uskontojen vuoropuhelun. Myös tämä on suuri mahdollisuus. Maailman uskontojen parlamentti hyväksyi vuonna 1993 katolisen teologin Hans Küngin luonnosteleman globaalin etiikan julistuksen, jossa todettiin, että keskeisissä eettisissä kysymyksissä maailman suuret uskonnot pitävät yhtä. Rauha, ihmisoikeudet, oikeudenmukaisuus, luonnon tasapaino, oikeus terveydenhoitoon ja koulutukseen ovat asioita, joiden puolesta uskonnot ponnistelevat yhdessä.

Mitä annettavaa meillä suomalaisilla on tulevassa uskontojen ja kulttuurien kohtaamisessa? Aforistikko Samuli Paronen sanoi kerran, ettei Suomessa voi erota kirkosta. Paronen ei tarkoittanut lauseellaan konkreettista kirkon jäsenyyttä. Hän halusi sanoa, että kristilliset arvot ovat läpäisseet suomalaisen kulttuurin niin täydellisesti, että ne tulevat vastaan kaikkialla. Kristillisten kirkkojen keskeinen anti suomalaiselle kulttuurille voitaisiin kiteyttää yhteen sanaan. Se on välittäminen. Välittämisen kulttuurin konkreettisena osoituksena maahamme on rakennettu hyvinvointiyhteiskunta, jonka ylläpitäminen ja uudistaminen ovat ensiarvoisen tärkeitä. Jos maahanmuuttajat kohtaavat tällaisen Suomen, uskon heidän kotoutuvan maahamme.

Valtiovallalla ja kirkolla on nyt yhteinen tehtävä edessä olevan muutoksen hallinnassa. Monissa maissa on koettu, että suurin ja vaikein tehtävä on vaikuttaa kansalaisten asenteisiin. Julkilausumat ja mietinnöt eivät välttämättä riitä. Välittämisen on tultava todeksi siellä, missä muuttajat ja valtaväestö kohtaavat.

Kaduilla, kouluissa ja työpaikoilla on ollut vaikeuksia, jotka johtuvat välittämisen puutteesta, ennakkoluuloista ja vihamielisistä asenteista.

Miten vaikutamme kielteisiin asenteisiin? Miten luomme välittämisen kulttuuria? Vielä ei ole myöhäistä! Meillä on nyt oikea hetki vaikuttaa asenteisiin. Kirkon kasvatustoiminta on valmis tähän tehtävään. Päiväkodit ja koulut ovat ratkaisevassa asemassa. Vetoan yritysten ja elinkeinoelämän päättäjiin. Ottakaa muuttajat mukaan työelämään! Kysymys on maamme tulevaisuudesta!

Joku kenties kysyy, mitä tekemistä kirkolla on monikulttuurisuuden kanssa. Onkin kolme hyvää syytä olla mukana näissä talkoissa. Ensimmäinen syy on inkarnaation ihmeessä. Seimi oli monikulttuurinen tapahtuma. Seimellä kohtasivat Joosef ja Maria sekä itämaan tietäjät, siis juutalaiset ja arabit, kaikessa rauhassa. Kristillisen kirkon synty helluntaina oli tapahtuma, jossa oli läsnä kansojen ja kielten moninaisuus. Ja kolmanneksi: taivaassa ovat läsnä kaikki kansat ja sukukunnat. Miksi emme siis rakentaisi kansojen ja kulttuurien välille rauhaa ja keskinäistä kunnioitusta?

Muutos jatkuu. Edessämme on nyt Suomen hidas ja vääjäämätön muuttuminen monikulttuuriseksi. Väestön ikääntymisestä johtuen tarvitsemme vuosittain huomattavan määrän muuttajia pitääksemme yhteiskuntamme toimivana.

Syksyn tapahtumat osoittavat, ettei monikulttuurisuus ole helppo ja yksinkertainen asia. Maahanmuutossa on suuria ongelmia. Toisaalta vaarana on, että muuttajia kohdellaan pelkästään työvoimana ja unohdetaan heidän ihmisarvonsa. Seurauksena on levottomuuksia ja sosiaalisia ongelmia.

Toinen sudenkuoppa on idealismi. Pelkillä kauniilla sanoilla ei päästä pitkälle. Maahanmuutto vaatii onnistuakseen huolellista suunnittelua ja yhteisen tahdon. Ongelmista huolimatta olen kuitenkin vakuuttunut, että monikulttuurisuus on suuri mahdollisuus. Siitä ei tule luopua, vaikka vaikeuksia on edessä.

Kirkkojen välinen ekumeeninen liike osoittaa, että erilaisuuden kohtaaminen on rikastuttava asia. Suomen luterilainen kirkko on jo vuosikymmenien ajan käynyt neuvotteluja katolisten, ortodoksien sekä vapaiden kristittyjen kanssa. Neuvottelut ovat olleet hyvin opettava kokemus. Olemme oppineet ymmärtämään paremmin toisiamme. Ennen kaikkea olemme kuitenkin oppineet ymmärtämään itseämme. Meidän on ollut pakko kysyä itseltämme, mitä luterilaisuus oikeastaan on. Sen jälkeen olemme olleet entistä kypsempiä kohtaamaan eri tavalla ajattelevat sisaremme ja veljemme.

Helsingin tuomiokirkossa pidettävät valtiolliset jumalanpalvelukset ovat jo vuosikymmenen ajan olleet ekumeenisia. Suomen kristilliset kirkot ovat astuneet tielle, jonka tähtäimessä on kirkkojen välisen yhteyden syvin muoto, ehtoollisyhteys.

Kun maamme muuttuu monikulttuuriseksi, toivoisin, että osoittaisimme myös toisille uskonnoille vieraanvaraisuutta kutsumalla heidät virallisiksi kirkkovieraiksi valtiollisiin jumalanpalveluksiin. Se olisi yksi merkki siitä, että he ovat tervetulleita tähän maahan.

Oleellista ei ole se, mitä mieltä lukija on monikulttuurisuudesta. Oleellista on, että kyseessä on itsenäisyyspäivän juhlajumalanpalvelus. Tällaisen saarnan sisällön jotenkin odottaisi liittyvän juhlittavaan asiaan, Suomen itsenäisyyteen. Sen odottaisi sisältävän jonkinlaisen pohtivan yleisesityksen ajasta, jossa elämme. Heikan saarnassa itsenäisyyspäivään liittyy löyhästi ensimmäinen kappale. Koko muu saarna käsittelee yhtä ainoaa asiaa, joka ei edes liity juhlittavaan tapahtumaan mitenkään. Minun mielestäni tällainen saarna tällaisessa kontekstissa haisee maanisen mielen tuotteelta.

Minua on kritisoitu joillakin keskustelupalstoilla siitä, että viljelen kirjoituksissani ilkeästi monikultturistien onnistuneimpia uudissanoja ja -käsitteitä kuten "huippuosaaja" ja "kulttuurin rikastuminen". Tämä on kuulemma epäreilua, koska monikulttuurisuuden kannattajat ovat jo luopuneet tällaisista idiotismeista.

Kansallismieliset ovat adoptoineet poliittisesti korrekteja termejä, koska teorian ("huippuosaava maahanmuuttaja", "kulttuurin rikastuminen") ja käytännön (rautatieasemalla notkuva somali, puskaraiskaukset ja kitinä suomalaiskoulujen joulujuhlista) välillä vallitseva räikeä kontrasti luo koomisen efektin. He käyttävät näitä sanoja myös siksi, että he ovat huomanneet ne tehokkaiksi tavoiksi ärsyttää multikultiuskovaisia. Monikulttuurisuuspropaganda perustuu pelkkiin mielikuviin, ei tosiasioihin, eikä se siksi pyrikään tekemään vaikutusta laadullaan vaan ainoastaan määrällään. Toimittajat ovat saaneet ohjeet lykätä sisällyksetöntä kökköä jokaiseen numeroon ja jokaiseen lähetykseen. Sisällön puute peitetään kapulakielellä ja emotionaalisilla sanavalinnoilla. Näin uskotaan ja toivotaan, ettei yleisön mieleen jää mitään konkreettista (koska kaikki konkreettinen puhuu monikulttuurisuutta vastaan) vaan ainoastaan kaikesta substanssista puhtaaksi riisuttu tunne ja mielikuva siitä, että monikulttuurisuus on taas kerran osoitettu hyväksi asiaksi. Tämän vuoksi ihmiset ovat suuttuneet kirjoituksestani Huippuosaamista, jossa toistan hyvin uskollisesti sen, mitä Hesari on kertonut. Monikultturistit eivät halua, että heidän propagandansa "sisältöä" aletaan vatvoa, koska sisältö on niin ilmeisen absurdia. He haluavat, että propaganda luetaan kerran, saadaan vahvistusta uskolle, ja sitten muistetaan vain se, että juttu on olemassa, mutta ei sitä, mitä siinä tarkkaan ottaen sanottiin.

Tämä toimii ihmeellisen hyvin. Ruohonjuuritason monikultturistit ovat ihan vakuuttuneita siitä, että heillä on paljonkin asia-argumentteja kantansa tueksi. Kun heiltä pyytää niitä, he yllättyvät itsekin siitä, ettei niitä ole, ja pakenevat tilanteesta esimerkiksi kehottamalla kyseenalaistajaa tutustumaan paremmin historiaan, kulttuuriantropologiaan tai vastaavaan. Kun heiltä kysyy, mitä nämä oppialat sitten tarjoavat monikultturismin tueksi, he eivät vastaa mitään.

Käytän siis monikultturistien järjettömiä termejä lähinnä pitääkseni keskustelun kiinni todellisuudessa. Jos teorian afrikkalainen maahanmuuttaja on huippuosaaja, joka rikastuttaa suomalaista kulttuuria, kutsun reaalisesti olemassaolevaa afrikkalaista maahanmuuttajaa (joka on keskimääräisesti työtön ja kouluttamaton) huippuosaajaksi, ja monikulttuurisuuden reaalisia efektejä (gettoutuminen, mellakat, kulttuuriset konfliktit kouluissa, työpaikoilla ja muualla) kulttuurin rikastumiseksi. Osaksi tämä on tietysti silkkaa vittuilua, mutta haluan omalta pieneltä osaltani pakottaa teoreetikot kantamaan vastuuta höpinöistään. Se, miten asiat ovat käytännössä, on se, mikä vaikuttaa meidän ja lastemme elämään. Teoria on pelkkää teoriaa, eivätkä teorian olettamat tuo senttiäkään lisää kansantalouteen.

Olen itsekin ollut siinä uskossa, että sellaiset käsitteet kuin "kulttuurin rikastuminen" ja sellaiset kysymykset kuin "kuka vaihtaa meidän vaippamme kun olemme vanhoja" olisivat jo muuttuneet niin ilmeisiksi vitseiksi, ettei kukaan kehtaa käyttää niitä tosissaan. Olen kuitenkin ollut väärässä. Päivän Hesarin pääkirjoitussivulla Juha Akkanen kirjoittaa juuri siitä, mitä käsittelin muutama päivä sitten kirjoituksessani Työvoimapulasta ja sen paikkaamisesta:

"Maahanmuuttajia tarvitaan väistämättä tekemään ne työt, joita arvonsa tuntevat eurooppalaiset eivät enää suostu tekemään. Heitä tarvitaan myös hoitamaan meitä, sillä Eurooppa vanhenee hälyttävää tahtia."

Akkanen siis ilmoittaa suoraan, että hänelle kelpaa yhteiskunta, jossa maahanmuuttajat tekevät hanttihommat. Eikö tämä ole hitusen uuskolonialistista ajattelua?

Työmies Sauli Niinistön toissapäiväinen analyyttinen perustelu maahanmuuttajien määrän lisäämiselle oli se, että "maahanmuuttajat rikastuttavat kulttuuriamme". Minun mielestäni olisi mukavaa, jos joku joskus pilkkoisi tämän väitteen ja kertoisi minulle, mitä se oikeasti tarkoittaa. "Rikastuttaminen" on ilmeisesti arvottava toteama, ei arvoneutraali kuten esim. ilmaisussa "uraanin rikastuttaminen". Mikä kulttuurissamme on juuri nyt niin pahasti vialla, että sitä on rikastutettava maahanmuutolla? Onko tulossa olevilla maahanmuuttajilla juuri niitä kulttuuripalikoita, joita me olemme vailla? Jos maahanmuuttajilla on tänne tullessaan ehdoton oikeus oman kulttuurinsa vaalimiseen sellaisena kuin se on ja tarvittaessa verovaroin, miksi oma kulttuurimme ei ole samalla tavoin suojattu, vaan sitä voidaan rikastuttaa? Millä tavoin kulttuurimme on rikastunut viimeisten 15 vuoden aikana, jolloin maahanmuuttajia on laajemmassa mitassa saapunut?

Sitten vähän toiseen asiaan, joskin median parissa pysytellään.

Kuten mainitsemani galluptulokset osoittavat, maahanmuuton lisäämistä kannattaa pieni osa väestöstä, pienempi kuin Nato-jäsenyyttä. Ongelma, kuten useimmissa muissakin hullutuksissa, on, että se pieni vähemmistö on koko ajan äänessä. Media nuoleskelee fanaatikkoja näyttääkseen trendikkäältä, ja periaatteessa maltilliset poliitikot nuoleskelevat mediaa näyttääkseen trendikkäiltä. Kyseessä on vallan (media- ja poliittisen vallan) huipulla pyörivä noidankehä, jota ns. yleinen mielipide pääsee häiritsemään harvoin ja minimaalisessa määrin.

Olen pohtinut lukuisissa kirjoituksissani sitä, mikä lietsoo sitä pientä fanaatikkojen joukkoa. Mitkä ovat heidän motiivinsa? Pelkkä tyhmyys ei riitä, vaan monikultturismissa on oltava jotain inherentisti tiettyyn ihmistyyppiin vetoavaa. Jotkut lukijoistani pitävät minua ihmisenä, joka roiskii mitä sylki suuhun tuo, mutta tämä ei pidä paikkaansa. Jätän sanomatta paljonkin sellaista, jonka sanomisesta arvioisin seuraavan paljon meteliä ja vähän hyvää. En esimerkiksi ole viitsinyt sanoa ääneen, että parhaan käsitykseni mukaan maahantuotavat kehitysmaalaiset, varsinkin afrikkalaiset, edustavat tietylle osalle naispuolisesta väestöstämme silkkaa seksifantasiaa. He ovat märkä uni, jota naiset ovat saaneet mahdollisuuden toteuttaa verorahoilla. Rohkenen sanoa tämän nyt siksi, että minulle ystävällisesti lähetettiin seuraava, Annassa 24.11. julkaistu artikkeli. En ole päässyt tarkastamaan lähdettä, mutta jos teksti ei jonkun mielestä ole aito, kertokoon minullekin. Minun mielestäni jutussa on jotain todella hätkähdyttävää:

Naisia tummissa rytmeissä

Kuukauden ensimmäisenä lauantaina helsinkiläisessä ravintolalaivassa kaikaa eksoottinen musiikki. African Music Night- bileissä kohtaavat Suomi ja Afrikka, naiset ja miehet. Naisia vetää paikalle, se että tummat miehet saavat heidät tuntemaan itsensä naisiksi - ulkonäöstä, koosta ja iästä riippumatta.

"Missä kerroksessa on eniten niitä mustia miehiä?" Keski-ikäinen nainen kuoriutuu märästä takistaan ja ojentaa sen ovimiehelle. Portsari vie takin naulaan ja näyttää peukalollaan ylöspäin.

Wäiskissä, Hakaniemen rannassa kelluvassa ravintolalaivassa, lauantai ilta on vasta käynnistymässä. Ulkona puhaltava syysmyrsky lyö vaahtopäitä mereen, mutta laiva seisoo vakaasti paikallaan. Kuutisensataa juhlijaa vetävässä Wäiskissä järjestetään juhlia kolmessa kerroksessa. Tänään alimmassa kerroksessa soi reggae, keskikerroksessa juhlitaan yksityishäitä ja laivan yläkerta täyttyy African Music Nightin rytmeistä. Kerran kuussa järjestettävissä bileissä kohtaavat toisensa afrikkalaiset miehet ja suomalaiset naiset. Mitä laivan kolmannessa kerroksessa tarkkaan ottaen tapahtuu? Anita, 64, on kaikille tuttu kasvo juhlissa. Hän työskentelee kulttuurityön parissa ja tuntee paljon Suomessa asuvia ulkomaalaisia.

"- Ystävättäreni sanoi osuvasti muutama päivä sitten: jos ei ole varaa lähteä ulkomaille, voi yhtä hyvin tulla tänne. Alkuillasta sisäänpääsy on ilmainen, tuoppi maksaa kaksi euroa, ja seuransa puolesta ei uskoisi olevan Suomessa", Anita kertoo.

Afrikkalaiset rytmit soivat jo tanssilattialla, värivaloissa liikehtii muutama tumma mies. Anita katselee tanssilattian suuntaan hymyillen, siellä hän tapasi nykyisen aviomiehensä viime maaliskuussa. Afrikkalainen 32-vuotias mies hurmasi Anitan hetkessä. Seitsemän päivää sitten avioituneen naisen ei ole sopivaa lähteä juhlimaan ilman miestään, joten Anita on Wäiskissä vain käymässä.

"Muut naiset ihmettelevät kaduilla ja baareissa, mistä olen mieheni löytänyt. Vaikka hän on kaunein näkemäni mies. Meidän suhteemme ei perustu seksiin tai flirttiin. Hän on antanut minulle kokonaan uuden elämän", Anita huokaa.

Anita on asunut ulkomailla lähes koko aikuisikänsä. Marokkolaisen miehen kanssa solmittu 30-vuotinen avioliitto päättyi muutama vuosi sitten. Tuore nigerialainen löytyi etsimättä. Anitan oli itse asiassa tarkoitus muuttaa Afrikkaan, mutta sitten "Afrikka tuli hänen luokseen". Umpirakastunut Anita on laihtunut puolessa vuodessa 30 kiloa.

Kahden euron tuopit ovat jo houkutelleet muutamaa miestä käynnistämään juhlat. Anita kertoo Wäiskin iltojen olevan joskus arvaamattomiakin, alkoholiin tottumattomat afrikkalaiset saattavat riehaantua, mutta toisin kuin humalaiset suomalaiset, nämä miehet kyllä jättävät rauhaan, jos nainen pyytää. Somaleja ei Wäiskissä näy. Wäiskin ravintoloitsijan Janne Johanssonin mukaan bileissä käy etupäässä ihmisiä Afrikan pienistä valtioista kuten Namibiasta ja Nigeriasta. Noin vuoden ajan järjestetyt bileet ovat Helsingissä ja koko Suomessakin ainutlaatuiset. Juhlissa käy joka kerta 300-450 vierasta. Johanssonin mielestä African Night- bileet ovat vähentäneen myös laivan suomalaisen henkilökunnan ennakkoluuloja ulkomaalaisia kohtaan.

Sydämeltään afrikkalainen

Plyysisohvalla tanssilattian vieressä istuvat Miia, Satu ja Liisa. Naiset ovat selvästi laittautuneet iltaa varten, tupakansavun läpi aistii miellyttävän hajuveden tuoksun. Kolmen sinkkunaisen elämäntarinat ovat kovin erilaiset. Oikeastaan ainut yhdistävä tekijä ovat afrikkalaiset miehet.

Satu, 32, nuorin ja pienikokoisin, on pukeutunut mustiin nahkahousuihin. Pienestä Länsi- suomalaisesta kaupungista kotoisin oleva Satu on ehtinyt olla aviossa kahden suomalaisen miehen kanssa. Se riitti. Uusi työ monikulttuurisessa yhdistyksessä avasi silmät Afrikalle. Satu kertoo olleensa viimeiset kolme vuotta sydämeltään afrikkalainen, ja sinä aikana hiusväri ja pukeutuminenkin kokivat muutoksen. Satu sanoo, että tummaihoisten miesten kanssa hän saa tuntea itsensä naiseksi. Tärkeää ei ole kuitenkaan ihonväri tai seksi; he vain kohtelevat naista aivan eri tavalla kuin meikäläiset.

"Suhteessa haluan elää miehen ehdoilla, ja afrikkalainen mies osaa pitää naisensa lempeästi kurissa. Suomalaiset miehet taas käyttäytyvät jäykästi ja yrittävät olla kovia jätkiä. Ihan kuin herkempi puoli puuttuisi heistä kokonaan. Sitä paitsi afrikkalaisilla miehillä on aivan ihanat silmät", Satu vertailee. Edellisenä iltana Satu on tavannut elämänsä miehen, hänestä suomalaisnaisen ja tumman miehen rakastumiseen kiinnitetään ihan liikaa huomiota. Miehen kanssa kadulla kulkiessa miehet tuijottavat Satua, eivät tummaa miestä. Hänen kotikaupungissaanko? Ei, vaan ihan Helsingissäkin.

Nainen saa olla nainen

Hymyilevä tumma mies kävelee naisten luo, kättelee jokaista naista ja poistuu sitten paikalta. Mies ei ole naisille ennestään tuttu, mutta tällaisia afrikkalaiset miehet kuulemma ovat, eikä esittäytyminen tarkoita sitä, että mies jäisi maanvaivana roikkumaan koko illaksi.

Tanssilattia on täyttymässä iloisista ihmisistä. Tunnelman aistii jo nyt yhtä intiimiksi, kuin suomalaisessa yökerhossa ennen valomerkkiä. Suuria naisporukoita ei paikalla näytä olevan, naiset tanssivat miesten keskellä yksin tai yhden ystävättären seurassa. Heidän joukossaan tanssii myös muutama kaunisvartaloinen afrikkalaisnainen. Tarttuvan rytmin mukana keinuvat suomalaisnaiset näyttävät jakautuvan kahteen kategoriaan: nuoriin vaaleisiin ja sutjakoihin tyttöihin sekä tavallista isokokoisempiin keski-ikäisiin naisiin.

Miia, 37, kuuluu jälkimmäisiin. Työttömän opiskelijan tarina on koskettava. Miian kolmas epäonninen avioliitto ulkomaalaisen kanssa päättyi tänä syksynä. Helluntalaisessa perheessä varttunut nainen avioitui kaikkien ex-miestensä kanssa vain muutaman kuukauden yhdessäolon jälkeen. Vaikka hyviäkin hetkiä oli, kaikki miehet käyttäytyivät väkivaltaisesti Miiaa kohtaan. He kaikki olivat myös Miiaa useita vuosia nuorempia. Kaikesta kokemastaan huolimatta hän tapailee taas tummia miehiä.

"Jotenkin olen taas liukastunut banaaninkuoreen - tummat miehet lähestyvät minua suomalaisia miehiä nopeammin. Se on enemmänkin heidän valintansa kuin minun. Tavallaan olen väsynyt afrikkalaisiin miehiin, mutta olen kuitenkin tottunut heidän tapoihinsa. Suomalaismiehet tuntuvat ujoilta, ja kiinnostuksen herääminen menee usein ristiin. Kun minä haluan jonkun, hän ei halua minua ja toisin päin."

Miia kertoo suomalaisten miesten asettavan naiselle tiettyjä kriteerejä, kuten hoikkuus ja kauneus. Lisäksi he ovat usein liian humalassa lähestyessään naista. Toisin on joissain Afrikan maissa, kuten Nigeriassa, siellä runsas elopaino viestii vauraudesta.

Muutama viikko sitten Miia vastasi afrikkalaisen miehen deitti- ilmoitukseen internetissä kuvansa kera. Mies oli innoissaan ja halusi heti tavata. Miian silmät syttyvät vieläkin hänen kertoessaan ensimmäisestä tapaamisesta. Vaikka Miia ei tunne olevansa kovinkaan ihastunut mieheen, tämän kauniit eleet lämmittävät mieltä. Hän tapailee samaan aikaan myös muita afrikkalaisia. Heidän kanssaan kun vain käy parempi flaksi kuin suomalaisten.

Se tavallinen tarina

Liisa, 51, kahden kouluikäisen lapsen yksinhuoltajaäiti erakoitui lastensa kanssa kotiin avioeronsa jälkeen, mutta on taas intoutunut käymään ulkona. "Suomessa on yllättävän paljon minun ikäisiäni eronneita naisia, jotka haluaisivat uuden seurustelusuhteen. Afrikkalaismiehet suhtautuvat sallivasti naisen ikään, kauneusihannekin on vähemmän rajoittava. Niin, eivätkä he kavahda myöskään naista, jolla on lapsia", Liisa kertoo.

Liisan kymmenvuotinen avioliitto jamaikalaisen miehen kanssa päättyi muutama kuukausi sitten. Hänen koulutetussa ystäväpiirissään on ollut lukuisia samanlaisia liittoja, jotka ovat kaikki päättyneet eroon. Liisan mielestä tarina menee usein näin: nainen, joka on suomalaisesta miehestä hakenut sivistynyttä seuraa, muuttaa täysin ihanteitaan tavatessaan tumman miehen. Hän luo itselleen kuvaa mystisestä tummasta miehestä. Ihastuu mieheen tämän miehisyyden takia, sillä hänen rinnallaan naisen ei tarvitse olla muuta kuin nainen.

Liisan mielestä tummia miehiä on helppo lähestyä. Suomalaiselle miehelle pitää aluksi vetää roolia, vaikuttaa mahdollisimman fiksulta. Eri kulttuurista tullutta miestä yrittää vaan ymmärtää kaikilla aisteillaan, ja se lähentää nopeasti, mutta kommunikointi saattaa Liisan mielestä olla puutteellista. Jos yhteistä kieltä ei ole, viestinnästä vain murto-osa on puhetta. Loppu on tulkintaa. Hänestä suomalainen nainen ei koskaan pysty täysin ymmärtämään afrikkalaista miestä. Kun pahin hullaantumisvaihe on ohi nainen havahtuu ja tajuaa eläneensä valemaailmassa.

Liisan puheessa vilahtelevia adjektiiveja ovat "seikkailija", "onnenseppä", "salaperäinen", "itsevarma" hän tuntuu tietävän afrikkalaisista miehistä paljon ja näkee heissä sekä hyvää, että huonoa. Liisa sanoo tietävänsä, että hänen pitäisi kaiken järjen mukaan välttää heitä. Oikeastaan hänen pitäisi välttää vain yhtä miestyyppiä, villiä ja sitoutumiskyvytöntä, joita tietysti on suomalaisissakin. Hän käy keskustelemassa ongelmastaan myös terapeutin kanssa. Silti kerta kerran jälkeen hän valitsee illanviettopaikakseen Wäiskin. Tumma mies on hänestä yhä salaperäinen ja jännittävä

"Väärä tapa tuoda ihmisiä maahan"

Wäiskin kolmannessa kerroksessa meno sen kun paranee. Juhlatilaan johtavien portaiden ylätasanteella käy kuhina. Alempien kerrosten juhlijat haluavat kurkistaa juhliin, jossa suurin osa juhlijoista on afrikkalaisia miehiä.

Tällä hetkellä Suomessa asuu noin 9000 Afrikan kansalaista. Miehistä yli 1700 asuu parisuhteessa suomalaisen naisen kanssa. Enemmän kaksi kulttuurisia koteja naiset muodostavat vain ruotsalaisten miesten kanssa. Afrikkalaispiirreissä liikkuvat suomalaisnaiset tietävät, että osa miehistä "haisee paperille", eli metsästää naista sopivan elintason ja oleskeluluvan toivossa. Eivät tietenkään kaikki. "Jokaisen Suomeen tulevan ulkomaalaisen on löydettävä keino pysyä maassa. Toisaalta, vaikka miehillä olisi aikomus palata kotimaahansa, he usein löytävät täältä naisen ja jäävät Suomeen", Liisa kertoo. Hän itse taisteli aikoinaan neljä vuotta ex-miehensä oleskeluluvan eteen. Miehen Suomessa viettämät muutaman kuukauden pätkät päättyivät aina oleskelukieltoon. Vasta kun pariskunta meni naimisiin, ongelmat olivat hetkessä kuin poispyyhittyjä. Oleskeluluvasta taistelu tuli myös tutuksi Miialle edellisessä avioliitossa.

"Kävimme tasaisin väliajoin oikeudessa todistelemassa, että liittomme on aito. Mieheni englannin kielen taito oli aluksi heikko, joten ymmärsimme toisiamme usein väärin. Se ei yhtään helpottanut prosessia. Muistan vieläkin kuinka yksi poliisi tokaisi minulle, että tämä on aivan väärä tapa tuoda ihmisiä Suomeen. Minä ja mieheni emme olleet minkään arvoisia viranomaisten silmissä", Miia huokaa. Miian aviomies masentui tilanteesta ja purki pahaa oloa vaimoonsa. Avioliiton myötä aviomiehen ongelmat olivat myös Miian ongelmia. Enää hän ei jaksaisi paperiongelmia miesten puolesta.

Liisa näkee asiassa myös kolikon toisen puolen. Suomeen tulevalla afrikkalaismiehellä ei ole helppoa. Koulutetutkaan ulkomaalaiset eivät pääse eivät pääse Suomessa töihin, vaan pääsevät korkeintaan siivoamaan. Liisa viittaa kommenteillaan myös Ranskan viimeaikaisiin mellakoihin; työttömille ulkomaalaisille ei anneta arvoa. Myös avioliitossa oleva mies jää helposti ulkopuoliseksi.

Liisa ei saanut lähimmäisiltään täyttä hyväksyntää avioliitolleen, ja se toi lisäpaineita suhteen onnistumiselle. Pariskunta taisteli jatkuvasti ulkopuolisten ennakkoluuloja vastaan. Miian ja Liisan tarinoissa aviomiesten roolit ovat erilaiset. Miia oli lähes koko avioliiton ajan yksityisyrittäjänä toimivan miehensä varassa taloudellisesti. Miehen tulot lakkauttivat opiskelijan tuet. Liisan tarina on tavallisempi. Mies eli pitkään työttömänä hänen tuloillaan.

"Täkäläinen avioliitto on usein afrikkalaismiehelle kannattavaa taloudellisesti. Perheetön, rahaton ja luultavasti kurjasti asuva mies uudistaa elämänsä kerta heitolla parempaan suuntaan. Työtä saatuaan hän lähettää suurimman osan palkastaan äidilleen. Äiti on usealle afrikkalaismiehelle se tärkein nainen", Liisa hymyilee.

Punaisen plyysisohvan kulmassa Satu kihertää tumman miehen kainalossa. Hän ottaa miehen käden omaansa ja kietoo sormensa tämän sormiin. "Voiko enää kauniimpaa olla. Musta käsi valkoisessa kädessä", hän ihailee. Mies nappaa hänet mukaansa ja he katoavat tanssilattialle villiin tanssiin. Näissä juhlissa on illan lopuksi tanssia "koiratanssiksi" nimettyä tanssia. Miehet ja naiset tanssivat perätysten pitkässä letkassa ja keinuvat musiikin tahdissa edestakaisin. Myös Liisa ja Miia ryntäävät tanssilattialle.

"Niinä harvoina kertoina kun pääsen ulos haluan tanssia ja jutella ihmisten kanssa. Täällä en jää koskaan yksin. Afrikkalaiset miehet tartuttavat itsevarmuuttaan myös naisiin. Ja he jos ketkä osaavat pitää hauskaa", Liisa huikkaa noustessaan pöydästä

(Huom.: "...pienistä valtioista kuten Namibiasta ja Nigeriasta..." Kun viimeksi vilkaisin ensyklopediaan, Nigeria oli yli satamiljoonaisine väestöineen Afrikan suurin valtio.)

En pysty edes kommentoimaan tätä kirjoitusta, koska en tiedä, mistä pitäisi aloittaa. Tällaisten juttujen kritisoiminen on kuin miinaan astuisi. "Jaa pelkäätkö, että musta mies tulee ja vie naisesi?!" Mielestäni ongelmat ovat vähän toisella tasolla. Suomalaista miestä varmasti potuttaa lukea tällaisia juttuja, ja suurelle osalle naisista tämä on tietysti tavoitekin. Mutta niille, jotka aidosti haluaisivat tietää, mikä suomalaista miestä potuttaa, haluaisin sanoa esim. seuraavaa.

Kuvitellaan, että Suomeen ja länsi-Eurooppaan alkaisi valua Etelä-Aasiasta naisia, jotka käyvät kuumina valkoisten miesten suhteen. Naiset notkuisivat virka-aikaan julkisilla paikoilla, ja puukottaisivat tai ryöstäisivät kerran pari viikossa suomalaisen naisen kaupunkien keskustoissa. He elelisivät pääsääntöisesti yhteiskunnan tuella, ja suomalaiset miehet kuolaisivat heidän peräänsä. Poliitikot ja toimittajat pohtisivat viikosta, kuukaudesta ja vuodesta toiseen, miksi suomalainen nainen on niin epäluuloinen ja muukalaisvihamielinen. Ottaisivat mallia suomalaisesta miehestä, joka toivottaa tulijat avosylin vastaan ja kannattaa maahanmuuton lisäämistä. Aikakauslehtien syvähaastatteluissa miehet kertoisivat, että aasialaisen naisen kanssa he saavat tuntea itsensä mieheksi. Jotenkin uskaltaisin kuvitella, että pidemmän päälle suomalaista naista alkaisi sapettaa.

Tunsin 90-luvun alussa tiukkapipoisen räyhäfeministin Tampereen yliopistolta. Pidin häntä itsestäänselvästi lesbona, vaikkei siitä koskaan puhetta ollutkaan. Mies, varsinkin suomalainen mies, oli taantumuksellinen paska, josta sikisi kaikki maailman pahuus. Miehet ne vaan hakkaavat naisia ja nainen on, edelleen varsinkin länsimaissa ja Suomessa, alistettu kotitalous- ja synnytyskoneeksi.

Kun viimeksi näimme 90-luvun lopulla, ex-feministi oli kääntynyt muslimiksi ja veti perässään tummanpuhuvaa lapsikatrasta.

Kaikki ihmiset, niin miehet kuin naiset, janoavat osaamisensa, pätevyytensä ja sen sellaisen tunnustamista. Mutta samaan aikaan kaikki ihmiset janoavat sitä, että heidät tunnustetaan oman sukupuolensa edustajina. Miehellä nämä tarpeet eivät ole ristiriidassa, koska eteneminen esimerkiksi uralla samaan aikaan lisää heidän stereotyyppistä miehisyyttään ja houkuttelevuuttaan naisten keskuudessa. Naisella tarpeet ovat jossakin määrin ristiriitaisia. Yksilöt ovat toki erilaisia, mutta minä ainakin uskon, että se, mikä saa miehen tuntemaan itsensä "mieheksi", on keskimäärin vähän erilaista kuin se, mikä saa naisen tuntemaan itsensä "naiseksi". Myönnän lankeavani stereotypioihin, mutta toisaalta stereotypiatkaan eivät synny aivan tyhjästä. Kaikissa kulttuureissa, kaikkina aikoina, naiset ovat mielellään pariutuneet miehen kanssa, joka tienaa enemmän kuin he, joka on vahvempi kuin he, ja joka osaa jyrähtää painavan sanan.

Feminismin, ainakin sen räyhäilmentymien, keskeisenä ajatuksena on sukupuolen neutralisoiminen, sukupuolisokeus. Feministiä loukkaa se, että miehisissä valtarakenteissa, esim. yritysmaailmassa, häntä kohdellaan naisena. Samaan aikaan hän kuitenkin huomaa jäävänsä vaille naisille perinteisesti kuuluneita privileegioita. Hänelle ei avata ovia, hänelle ei auteta takkia päälle, hänelle ei tuoda kukkia, eikä hänelle sanota kohteliaisuuksia. Lisäksi hän on aggressiivisuudellaan saanut miehet pelkäämään ja nöyristelemään. Tämä tyydyttää hänen vallanjanoaan, mutta ei hänen naiseuttaan. Ei kukaan nainen kiinnostu miehestä, joka pelkää ja nöyristelee häntä.

Afrikkalainen maahanmuuttaja tulee maailmasta, jossa pätevät Wanhat Tawat. Hän tarjoaa feministissä asuvalle naiselle pakotien feminismin itsensä luomasta umpikujasta. Feministin ei tarvitse myöntää suomalaiselle miehelle, että hän haluaisi vahvan miehen, vaan voi edelleen olla sitä mieltä, että suomalainen mies on sovinistinen paska, jota nainen ei tarvitse. Afron sovinismiin hänen sen sijaan ei tarvitse puuttua, koska sovinismi "kuuluu" afron "kulttuuriin", eikä afron kulttuuria saa ruveta arvostelemaan. Näin feministi saa vahvan karjun, joka kertoo, missä kaappi seisoo, mutta samalla hän voi olla feministi ja "vahva nainen". Kaiken kruunuksi hänen vihaamaansa suomalaista miestä vituttaa entistä rankemmin. Afro on tyytyväinen, naisessa asuva feministi on tyytyväinen, ja naisessa asuva nainen on tyytyväinen. Vain suomalainen mies ei ole tyytyväinen, mutta se on hänelle oikein, koska hän on sovinisti ja rasisti.


Takaisin