24.9.2008

Hyvin lyhyesti Kauhajoesta

Historia harvoin toistaa itseään näin täsmällisesti. Kahtena peräkkäisenä syksynä kaksi suunnilleen samanikäistä, samannäköistä ja samantaustaista nuorta miestä tappaa suunnilleen saman verran ihmisiä suunnilleen samassa ympäristössä suunnilleen samanlaisella aseella.

Ikävä kyllä tänä syksynä on kunnallisvaalit, minkä vuoksi Kauhajoen joukkomurhan uhrien ruumiiden kimpussa on vielä sankempi poliittisia ja moraalisia irtopisteitä keräävä korppikotkaparvi kuin viime syksynä Jokelassa.

Myös poliitikkojen ja median reaktiot ovat suunnilleen samat kuin vuosi sitten: Tarvitaan lisää yhteisöllisyyttä, ja ennen kaikkea aseet on kerättävä pois niiden omistajilta, tai vähintään niitä pitää säilyttää valvotuilla ampumaradoilla, joita Suomessa tosin ei ole nyt yhtään sen enempää kuin vuosi sittenkään. Aselaki ei tietenkään kuulu kunnanvaltuustojen toimivaltaan, mutta milloinkas missään vaaleissa olisi puhuttu asiaankuuluvista aiheista.

En ryhdy toistamaan sitä, mitä vuosi sitten sanoin kirjoituksissani Inter arma sekä Matti ja pyssyt, mutta lisään vielä pari näkökohtaa.

Suomessa on aina ollut paljon aseita. Ennen kymmenen vuoden takaista aselain uudistusta niiden valvonta oli nykytilanteeseen nähden epämääräistä ja sekavaa. Silti laillisilla aseilla, varsinkaan käsiaseilla, ei ole tehty sanottavasti henkirikoksia ennen viime vuotta. Eikö tämä jo riitä osoittamaan, että ongelma on jossakin aivan muualla kuin laillisten aseiden määrässä, saatavuudessa tai niiden säilytyspaikoissa? Ehkä tässä ajassa on jotain poikkeuksellista.

Ammunnan harrastajien syyttäminen tai rankaiseminen Pekka-Eric Auvisen tai Matti Saaren teoista on hölmöä ja epäoikeudenmukaista, koska kumpikaan ei ollut ammunnan harrastaja. Kumpikin käytti hyväkseen sitä löperöä käytäntöä, joka sisäministeriön ansiosta vallitsee lupahakemusten käsittelyssä. NRA Finland, aseenomistajien ja ammunnan harrastajien etujärjestö, ehdotti jo Jokelan jälkeen muutoksia, jotka toteutettuina olisivat hyvin todennäköisesti estäneet Saaren kaltaista henkilöä saamasta asetta. Tällä hetkellä ongelma on, että poliisi ei saa käsiinsä esimerkiksi luvanhakijan terveyttä koskevia tietoja, vaan joutuu tekemään arvion silmämääräisesti ja vailla tarvittavaa pätevyyttä.

Kansanedustajat eivät piitanneet näistä ehdotuksista, mutta ovat nyt kärkkäästi syyllistämässä ja rankaisemassa oman välinpitämättömyytensä seurauksista sanottuja aseenomistajia ja ammunnan harrastajia.

Pääministeri Matti Vanhasen viittaus yhteisöllisyyden puutteeseen on sinänsä oikea, mutta kysyä voidaan, kuka on vastuussa yhteisöllisyyden rapautumisesta, itsekkyys- ja ahneusideologian leviämisestä, satojen tuhansien ihmisten syrjäytymisestä, nuorille asetetuista hillittömistä suorituspaineista ja mielenterveystyön alasajosta. Aseenomistajat? Vai kepun, kokoomuksen ja demarien vetämät 90- ja 2000-luvun hallitukset? Tai arvojohtaja Tarja Halonen? Miten Matti Vanhanen on suunnitellut lisäävänsä puuttuvaa yhteisöllisyyttä? Ehkä jonkun kannattaisi vaalitoreilla ja -turuilla kysyä sitä Matilta.

Ymmärrän, että tällaisella hetkellä on turha yrittää taistella yleistä hysteriaa ja moraalista närkästystä vastaan, mutta haluaisin silti muistuttaa siitä, että kuten Suomen pitkä historia aseistautuneiden ihmisten (mutta maltillisen asekulttuurin) yhteiskuntana osoittaa, laillisten aseiden suuri määrä tai kotisäilytys eivät johda korkeaan aserikollisuuteen. Tämä johtuu siitä, että suurin osa ihmisistä ei halua tehdä rikoksia, eikä aseen läsnäolo tai läsnäolemattomuus tällaisia haluja lisää tai vähennä. Koska tämä on asianlaita, aseenomistuksen kieltäminen tai aseiden keskitetty säilytys eivät vähennä rikollisuutta, kansainvälisten kokemusten nojalla pikemminkin päinvastoin.

Lyhyellä aikajänteellä pitäisi keskittyä toimiin, joilla voidaan ehkäistä aseiden päätymistä väärille henkilöille. Ase ei pane ihmistä tappamaan, mutta väärä ihminen panee aseen tappamaan. Edellä mainittu NRA:n ehdotus sisältää konkreettisia ehdotuksia. Laillisten aseiden tai lakia kunnioittavien aseenomistajien vainoaminen voi tyydyttää yleistä verenjanoa ja tarjoaa poliitikoille mahdollisuuden väistellä vastuutaan ja vältellä todellisia ongelmia, mutta se ei suojele suomalaisia tulevilta tragedioilta.

Aseet eivät tapa. Oman kansan ja oman nuorison syrjäyttäminen ja laiminlyöminen tappavat. Itsekkyyteen ja omahyväiseen individualismiin ohjaava yhteiskuntaideologia tappavat. Kepulainen, kokoomuslainen ja sosiaalidemokraattinen sosiaalipolitiikka tappavat.

Sitten on sellaisiakin asioita, joille emme voi mitään. Emme voi mitään sille, että on olemassa Internet, ja että tapaukset, jotka ennen olisivat olleet paikallisia uutisia, kasvavat nykyään legendoiksi ja malleiksi maailman kaikille kilahtaneille. Lienee selvää, että Auvisen laajennettu itsemurha olisi jäänyt tekemättä, ellei hän olisi kuullut Columbinesta, ja ellei verkko olisi pullollaan yhteisöjä, joissa nihilistiseen misantropiaan pakenevat häviäjät palvovat epäjumalina Harrisia ja Kleboldia. Yhtä selvää on, että Saaren laajennettu itsemurha olisi jäänyt tekemättä ilman Auvisen välitöntä esikuvaa.

Pienenä sivu- tai loppujuonteena tuon julki ihmetykseni sen johdosta, että kaksi Suomen historiassa täysin ainutlaatuista (ja siten aidosti yksittäistä) murhenäytelmää saa poliitikkoihin ja mediaan näin paljon vauhtia ja johtaa näin vankkoihin yleistyksiin ja johtopäätöksiin, kun samaan aikaan maahanmuuttoon ja monikulttuurisuuteen liittyvien, vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen jatkuvien "yksittäistapausten" loputon ketju ei aiheuta minkäänlaisia reaktioita. Paitsi tietysti vahvistaa sitä johtopäätöstä, että maahanmuuttoa on lisättävä.

Mitäpä tässä muuta? Riippumatta siitä, mitä mieltä itse kukin näistä kysymyksistä on, hyveenä ja tavoitteena voitaneen pitää sitä, ettei laajoja ihmisjoukkoja koskevia ja kauaskantoisia päätöksiä tehtäisi paniikissa ja kiihtymyksen tilassa, kuten arvoisalla pääministerillämme valitettavasti on tapana. Ja sitten, kun ollaan rauhoituttu, pyrittäisiin tekemään päätöksiä, jotka noudattavat suurimman hyödyn ja vähäisimmän haitan periaatetta. Ettei vain puuhasteltaisi ja tehtäisi jotain näyttävää näön vuoksi.

Tämän enempää en tästä asiasta kirjoita. Joidenkin mielestä ei vaaleja ajatellen ole viisasta kirjoittaa tämänkään vertaa. Mahdollisesti, mutta minä en kuulu niihin, joille poliittinen valta itsessään on tavoite ja mukavat julkilausumat keino saavuttaa sitä. Minä kuulun niihin, joilla on absoluuttisia tavoitteita, ja joille poliittinen valta on keino niiden edistämiseksi. Se, minkä kokee järkeväksi, on uskallettava sanoa silloinkin, kun järjen puhuminen ei ole seksikästä. Oikeastaan varsinkin silloin.

[Pieni lisäys:]

Kaikkien vaille naisseuraa jääneiden profeetta Panu Höglund on nähtävästi rientänyt paljastamaan, että Kauhajoen tragedia, kuten tietysti vuodentakainen Jokelankin tragedia, on itse asiassa meidän maahanmuuttokriittisten aiheuttama. Kuinkas muuten. Psykiatrialla on varmaan jokin nimitys tällaiselle kaikkien teiden johtamiselle yhteen singulariteettiin.

Seuraava viisaus ansaitsee tulla siteeratuksi:

"Tietysti kaikenlaiset pyssyjärjestöt ja pistoolilla penistään jatkavat pölvästit saavat tästä taas uuden aiheen ulista, miten hirveää on, että heiltä ollaan viemässä heidän leikkikalunsa. Heretkää nyt saakeli parkumasta. Sellainen ihminen, joka ei tällaiseen tragediaan osaa reagoida mitenkään muuten kuin julistamalla: ”yhyy, nyt varmaan aselakeja kiristetään ja meiltä Huomaavaiset Paukuttelijat ry:n jäseniltäkin viedään mutkatkin käsistä”, on tasan tarkkaan juuri sen sortin yhteiskuntavastuuton roisto, jonka sormista se revostolveri elikkä rovninki kuuluukin vääntää."

Ongelmahan ei ole se, että yhyy joku tulee ja vie mun pyssyt, vaan se, että tilanteeseen ollaan paniikissa reagoimalla keinoin, jotka eivät tilanteeseen auta. Ollaan etsimässä helppoa syyllistä. On melko halpaa, joskin yhtä tyypillistä Panulle kuin Helsingin Sanomille tai Matti Vanhasellekin, että ensin puhutaan tyhmiä ja sitten pyritään demonisoimaan ja tukahduttamaan vasta-argumentit vetoamalla korkealla velloviin tunteisiin. Sanalla sanoen, ratsastamaan kansallisen hysterian aallonharjalla. Kyllä perusteltua keskustelua pitää saada käydä, vaikka olisi kuinka hirveää ja kauheaa. Paniikki ja kauhistelu eivät suojele ihmisiä, mutta järkevät päätökset suojelevat, eikä sellaisia tehdä paniikissa.

Ihmisinä aseharrastajat surevat Kauhajoen tapahtumia siinä kuin kuka tahansa muukin. Luultavasti he surevat niitä vilpittömämmin kuin Panu Höglund tai Helsingin Sanomat, koska jälkimmäisille, kuten näemme, tragedialla on selkeä välinearvo.

Panu jatkaa:

"Vastuulliset aseharrastajat - jos sellaisia jossain kivenkolossa oikeasti on - voisivat tietysti yhteistyössä viranomaisten kanssa pohtia, miten aseturvallisuutta voitaisiin parantaa niin, ettei niitä paukkurautoja päädy henkisesti epävakaiden pojanjullien haltuun."

Suomessa on yli puoli miljoonaa laillis(t)en ase(id)en omistajaa. Uusia lupia myönnetään 300 kpl päivässä. Kun näihin lukuihin suhteutetaan laillisilla aseilla tehtävä rikollisuus, voidaan huomata, että "vastuullisia aseharrastajia" on useammassakin kivenkolossa. Eivätkä he ole millään tavalla vastuussa sen enempää Saaresta ja Auvisesta kuin poliisin ja sisäministeriön virheellisestä luvanmyöntökäytännöstäkään.

Panun iloksi ilmoitamme myös, että, kuten ylempänä näimme, ne vastuulliset aseharrastajat ovat yrittäneet yhteistyössä viranomaisten kanssa pohtia sitä, miten paukkurautojen päätyminen henkisesti epävakaiden jullien käsiin estettäisiin. Valitettavasti yhteistyötarjoukset eivät ole viranomaisille ja poliittisille päätöksentekijöille kelvanneet, koska viranomainen ja poliittinen päätöksentekijä eivät pidä minkäänlaisista aseharrastajista.


Takaisin