4.1.2012

Hyvää uutta vuotta 2012!

Toivotan otsikon mukaisesti kaikille lukijoille hyvää uutta vuotta. Ajattelin aloittaa sen pohtimalla hiukan presidenttikysymystä niin menneen, nykyisyyden kuin tulevankin näkökulmasta.

Koska olen perussuomalaisten kansanedustaja, joutuisin tietysti viran puolesta kannattamaan Timo Soinia riippumatta siitä, mitä oikeasti aion tehdä äänestyskopissa. Sinnehän ei kukaan pääse mukaan tarkkailemaan. Aion kuitenkin äänestää Soinia myös oikeasti, ja kerron seuraavaksi, mistä tämä johtuu.

Kampanjat ovat olleet tähän asti verraten hengettömiä niin hyvässä kuin pahassa. Vaaliteemoiksi on median ja puolueidenkin taholta pyritty nostamaan mm. vanhaa tuttua Natoa, aborttia, eriarvoistumista, rasismia ja euroa. Jos Sauli Niinistö valitaan presidentiksi, Suomi ujutetaan Naton jäseneksi, ja jos Soini voittaa, abortti kielletään. Jos Soini tai Paavo Väyrynen valitaan, Suomi muuttuu Pohjois-Koreaksi, ja hyvät ihmiset muuttavat pois Suomesta.

Suurin osa näistä teemoista on presidentinvaalien kannalta täysin epärelevantteja. Vaikka Niinistö kannattaisi Nato-jäsenyyttä, presidentti ei päätä asiasta. Eduskunta päättää jäsenyydestä kansainvälisissä järjestöissä. Vaikka Soini kannattaisi abortin kieltämistä, presidentti ei päätä siitäkään. Edes mukanaolo eurossa tai Euroopan Unionissa ei ole millään tavalla presidentistä kiinni. On yhdentekevää, mitä mieltä ehdokkaat ovat tällaisista kysymyksistä, joten omaa ehdokasta on etsittävä muilla perusteilla.

Mikä on presidentin rooli tämän päivän Suomessa? Tehtävistä voidaan nähdäkseni nostaa esiin neljä:

a) Presidentti johtaa ulkopolitiikkaa yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa. Koska EU ei enää ole ulkopolitiikkaa, kyse on ennen kaikkea Venäjä-suhteiden hoitamisesta ja toissijaisesti valinnasta sen välillä, priorisoidaanko hyviä suhteita sellaisiin maihin kuin Yhdysvallat tai Israel vai sellaisiin maihin kuin Kuuba tai Nicaragua.

b) Presidentti nimittää eräät tärkeät virkamiehet, kuten ministeriöiden kansliapäälliköt, jotka käyttävät erittäin suurta valtaa. On siis arvioitava, valitseeko ehdokas X presidentiksi päästyään kansliapäälliköiksi päteviä henkilöitä vai ystäviään ja aatetovereitaan. (Tosin on huomautettava, että aatetoveruus ei ole suuri ongelma, jos aate itsessään on jostakin kotoisin.)

c) Presidentti kunnioittaa läsnäolollaan erilaisia tilaisuuksia. Ihannetapauksessa hän pyrkii huomioimaan suomalaisten erilaiset näkemykset ja osallistumaan kaikenlaisiin tilaisuuksiin. Koska presidentin aika on kuitenkin rajallinen, on mielestäni tärkeää, asettaako hän etusijalle esimerkiksi isänmaallissävyiset tilaisuudet kotimaassa vai epäisänmaallissävyiset tilaisuudet jossakin muualla.

d) Presidentti pitää uudenvuodenpuheen. Tämä on mielestäni presidentin tärkein tehtävä. Presidentin pitää olla kansakuntaa kokoava, ei hajottava, voima. Presidentillä on oikeus ja velvollisuus nostaa esiin kansakunnallisesti tärkeitä puheenaiheita ja pyrkiä tuomaan keskusteluun tärkeinä pitämiään arvoja, mutta hänen ei pidä suhtautua ylimielisesti, vihamielisesti tai pilkallisesti mihinkään väestöryhmään.

Kun etsin itselleni presidenttiehdokasta, pohdin ennen kaikkea sitä, millaisen uudenvuodenpuheen haluan kuulla. En halua kuulla, kuinka me suomalaiset olemme päättyneenä(kin) vuonna epäonnistuneet suhteessa kansainvälisiin velvoitteisiimme tai tänne muuttaviin ihmisiin. Sen sijaan, että presidentti on huolissaan kestävästä kehityksestä, globalisaatiosta, kehitysmaista, maailmanrauhasta, kaksikielisyyden tulevaisuudesta tai suomalaisten vääristä asenteista, haluaisin hänen olevan (ääneen) huolissaan niistä tavallisista suomalaisista, joilla on vaikkapa työttömyyden tai yleisen epävarmuuden vuoksi vaikeaa. Jotta ihmisillä ei olisi sellaista tunnetta, että heidät on hylätty ja unohdettu.

Sen sijaan, että presidentti sormi pystyssä muistuttaa meitä eristäytymisen vaaroista ja eurooppalaisen projektin siunauksellisuudesta, haluaisin hänen edistävän suomalaisten yhteisöllisyyttä korostamalla sitä, että näkemyksellisistä ynnä muista eroavaisuuksistamme huolimatta me olemme yksi kansakunta, jolla on yhteisiä, kansakunnallisia intressejä, ja että niiden edistämiseksi meillä on suomalainen kansallisvaltio. Ja että se on hyvä asia.

Nyt tarjolla olevista ehdokkaista Paavo Lipponen ja Eva Biaudet putoavat kättelyssä pois. Lipposen mielestä 20 prosenttia Suomen väestöstä edustaa 30-lukulaisia pimeyden voimia. Lisäksi hän on voimakkaasti leimautunut pakkoruotsin kannattajaksi ja ruotsinkielisen eliittiporukan (kuten Svenska Folktinget) juoksupojaksi. "Mukavuus" ei mielestäni ole keskeinen presidentillinen hyve, joten sen puuttumisesta en anna Lipposelle miinuspisteitä.

Eva Biaudet'n paras ominaisuus on se, että hänestä ei tule presidenttiä. Hänelle on taipumusta tunkkaiseen fanatismiin, epäloogiseen ja sekavaan ajatteluun sekä hysteeriseen käyttäytymiseen. Ei olisi kenenkään etu, että hän pääsisi sekoilemaan vähemmistövaltuutetun toimistoa tärkeämpiin konteksteihin. Entinen ministeri Astrid Thors nimitti Biaudet'n tämän nykyiseen pakastevirkaan epäpätevänä ja ohi parempien hakijoiden, jotta Biaudet ei olisi lähtenyt uhkaamaan Thorsin eduskuntapaikkaa vuoden 2011 vaaleissa. Se, että tällainen järjestely sopii Biaudet'lle, ja että hän pitää sitä suoranaisena osoituksena omasta erinomaisuudestaan, antaa osviittaa siitä, millaista nimityspolitiikkaa presidentti Biaudet tulisi harjoittamaan.

Biaudet'n ehdokkuus on kuitenkin myönteinen asia, koska hän saattaa hyvinkin nipistää (kielipoliittisesti samoilla apajilla kalastavalta) Lipposelta ne ratkaisevat prosenttiyksiköt, jotka viimemainittu tarvitsisi toisen kierroksen paikkaan.

Sauli Niinistöstä on vaikea sanoa mitään, koska hänen on niin vaikea sanoa mitään. Arvokas, ryhdikäs ja edustava presidentti hänestä varmaankin tulisi, mutta olisi hyvä, jos arvojohtaja myös uskaltaisi olla jostakin asiasta jotakin mieltä. Ei se mielestäni riitä, että osaa puhua matalalla äänellä hitaasti ja näyttää huolestuneelta. Toisaalta on aivan varmaa, että Niinistö pääsee toiselle kierrokselle jo niiden ihmisten äänillä, jotka eivät voisi kuvitellakaan äänestävänsä ketään muuta. Siksi niiden, jotka voisivat kuvitella äänestävänsä jotakuta muuta, ei välttämättä kannata äänestää Niinistöä.

Omat realistiset vaihtoehtoni ovat Soinin lisäksi Paavo Väyrynen, Pekka Haavisto ja Sari Essayah. Kyllä, oikeasti.

Väyrystä arvostan hänen sitkeydestään. Väyrysellä, jos kenelläkään, on riittävästi energiaa, pontta ja potenssia tehtävässä jaksamiseen. Mielestäni on lisäksi hiukan epäreilua, että ihminen, joka jo 70-luvun lopulta on ollut henkinen Tasavallan Presidentti, ei vieläkään ole saanut asemalleen muodollista vahvistusta. Uskon myös, että käytännössä presidentti Väyrynen ajaisi aika pitkälle minun kannattamiani asioita. On totta, että hänet on voimakkaasti marinoitu YYA-hengessä, mutta koska YYA:ta ei enää ole, tämä ei ehkä ole relevanttia.

Sari Essayah kuuluu niihin harvoihin ehdokkaisiin, joilla on ollut esimerkiksi EU:n ongelmiin liittyen niin filosofisesti kuin substantiaalisestikin merkittävää sanottavaa. Lisäksi hän vaikuttaa vilpittömältä, moraaliselta ja empaattiselta, ja on ehdokkaista hyvännäköisin (mihin ei tosin paljon tarvita). Toisin kuin monia muita uskonnottomia, hihhulivakaumukset eivät häiritse minua lainkaan niin kauan kuin niistä ei seuraa hihhulipolitiikkaa. Pidän myös kummallisena, että "vapaamielinen" lehdistö, jolle mikään ei ole niin pyhää kuin uskonnollisten tunteiden loukkaamattomuus, pieksee niin Soinia kuin Essayahiakin kuin vierasta sikaa juuri näiden uskonnollisten tunteiden vuoksi. Essayahilla on kuitenkin vähän samanlainen ongelma kuin Arto Lahdella aikanaan: pätevin ei välttämättä ole myyvin, pikemminkin päinvastoin.

Pekka Haavisto on useista vääristä mielipiteistään huolimatta miellyttävä, edustava ja asioista perillä. Hän suhtautuu useimmiten kohteliaasti myös toista mieltä oleviin, mitä ei voi sanoa muista kukkahattuleiriä edustavista ehdokkaista. Uskon, että hänestä tulisi erittäin sovitteleva ja sopua rakentava presidentti, johon useimmat olisivat vielä kuuden vuoden päästä tyytyväisiä. Myös hänen puolisonsa Nexar Antonio Flores olisi mitä mielenkiintoisin First Lady. En tosin tiedä, kättelisivätkö muslimimaiden diplomaatit häntä itsenäisyyspäivän vastaanotolla.

Äänestän kuitenkin Timo Soinia, koska hän luultavasti pitäisi sekä kohottavimmat että viihdyttävimmät uudenvuodenpuheet. Hän on perinteisessä mielessä kansallismielinen ja terveellä tavalla konservatiivinen, toisin kuin Haavisto. Hänellä on todelliset mahdollisuudet, toisin kuin Essayahilla. Hän ei ole kepulainen, toisin kuin Väyrynen. Pitäisin hyvin tärkeänä, että ne, jotka ovat kiikunkaakun Soinin-Väyrysen tai Soinin-Niinistön välillä, äänestäisivät Soinia. Miksi? Siksi, että Niinistö pääsee joka tapauksessa toiselle kierrokselle kokoomususkovaistenkin tuella. Toisaalta Soini ja Väyrynen kilpailevat pitkälti samoista äänestäjistä. Pahimmassa tapauksessa nuivamielisten äänestäjien jakautuminen johtaa siihen, että Niinistöä vastassa on Lipponen. Vaikka hänen gallup-kannatuksensa tällä hetkellä on vaatimaton, toisella kierroksella tapahtuu aina äänestäjäkunnan polarisoituminen. Lipposlovakian vaara olisi hyvä eliminoida jo ensimmäisellä kierroksella.

Toki Soinin ja Väyrysen keskinäinen kamppailu voi johtaa myös siihen, että Haavisto pääsee jatkokierrokselle. Vaikka hän onkin tyyppinä ok, äänestäjillä olisi tuolloin vaihtoehtona kaksi enemmän tai vähemmän eurokiimaista ehdokasta, mikä ei ole oikein hyvä asia.

Panen siis vaalipäivänä kravatin kaulaan ja menen äänestämään Timo Soinia. Suosittelen kaikkia kanssani samoilla linjoilla olevia tekemään samoin.

Kaksitoista vuotta Halosta alkaa olla täynnä. Mielestäni ei yhtään liian aikaisin. Kuusi vuotta sitten kerroin, miksi en äänestä Halosta, eikä minun ole tarvinnut muuttaa näkemyksiäni. Halonen ei ole tehnyt presidenttinä juuri mitään. Mieleen jäävät edelleen lähinnä nepotistiset virkanimitykset, kiukuttelu, punalipun yhä avoimempi liehuttaminen ja omien valtaoikeuksien varjelu.

Halosen rähmälläänoloa Venäjän edessä on arvosteltu myös "omien" piirissä. Halosta on kuitenkin kiitelty työstä eriarvoistumista, syrjäytymistä ja suvaitsemattomuutta vastaan. Mielestäni tämä on hiukan outoa ottaen huomioon sen, mihin suuntaan Suomi on Halosen valtakaudella tosiasiallisesti kulkenut. Tuloerot ovat suurempia kuin koskaan. Syrjäytyminen on voimakkaampaa kuin koskaan. Halosen kaudella on nähty neljä joukkomurhaa (Myyrmanni, Jokela, Kauhajoki, Sello), jollaisten ei pitänyt olla mahdollisia lintukodossa. Haloslaiset itsekin itkevät suvaitsemattomuuden ja kansallismielisyyden ennennäkemättömästä voittokulusta, jonka viimeisenä ilmentymänä on nähty perussuomalaisten järkälemäinen vaalivoitto vuonna 2011.

En mitenkään tahdo väittää, että Halonen olisi suoranaisesti vastuussa tästä kaikesta, mutta ei hän mielestäni kovin hyvin ole onnistunut siinä, mistä häntä niin kovasti ylistetään. Kääntäen voidaan kysyä: millaisessa jamassa Suomen pitäisi olla, jotta Halonen (kannattajineen) itse katsoisi epäonnistuneensa?


Takaisin