Husbyn herättämiä ajatuksia
Tätä kirjoitettaessa vihaiset nuorisojoukot polttavat autoja, rikkovat ikkunoita sekä kivittävät poliiseja ja palomiehiä neljättä vuorokautta Tukholman lähiöissä. Tapahtumat lähtivät liikkeelle Husbystä, jossa poliisi ampui hengiltä puukolla uhitelleen, ilmeisesti portugalilaistaustaisen miehen.
Monikulttuurinen auto, Tukholma.
Husby kuuluu Tukholman maahanmuuttajavaltaisimpiin lähiöihin. Sen asukkaista 85% on joko ulkomailta muuttaneita tai kahden ulkomailta muuttaneen vanhemman jälkeläisiä. Alueella vielä asuvat ruotsalaiset ovat pääasiassa eläkeläisiä, joten koulu- ja työikäisten osalta Husbyn rikastuminen lienee lähellä 100 prosenttia. Suhteessa enemmän maahanmuuttajia on vain Rinkebyssä ja Tenstassa.
Tukholman tapahtumien saamassa mediakäsittelyssä on kolme punaista lankaa:
a) Tapahtumat ovat jotain uutta ja ihmeellistä.
b) Suomessa tällaista ei voi tapahtua.
c) Tapahtumat eivät liity maahanmuuttajiin.
Kaksi viimeksi mainittua teesiä sisältyvät esimerkiksi professori Mari Vaattovaaran haastatteluun Helsingin Uutisissa 22.5.2013:
Itse varoisin tekemästä tästä maahanmuuttajaongelmaa. Pikemminkin kyse on siitä, että on paljon nuoria miehiä samassa sosiaalisessa tilanteessa.
Toisaalta myös esimerkiksi ammattikouluissa ja armeijassa on paljon nuoria miehiä samassa sosiaalisessa tilanteessa. Kuitenkaan varusmiehet ja ammattikoululaiset eivät tyypillisesti polta autoja tai kivitä poliiseja ja palomiehiä.
Myös meillä Suomessa on koettu nuorten miesten aiheuttamia levottomuuksia vuosikymmeniä sitten.
Nuoret miehet kyllä aiheuttavat kaikenlaisia tilanteita, varsinkin humalassa, mutta tietääkseni nuoret miehet eivät ole Suomessa, ainakaan laajemmassa mitassa, polttaneet autoja tai kivittäneet poliiseja ja palomiehiä.
Ajatus, että tapahtumat eivät olisi maahanmuuttajaongelma, tuntuu oudolta niiden tosiasioiden valossa, että autojen polttajat ja poliisien ja palomiesten kivittäjät ovat nimenomaan maahanmuuttajia, eivätkä siis esimerkiksi sosiaalisesti syrjäytyneitä ruotsalaisia, ja että maahanmuuttajanuoret ovat tehneet samaa eurooppalaisten kaupunkien lähiöissä ainakin vuodesta 2005 alkaen. Tästä päästäänkin kysymykseen siitä, onko Husby yksittäistapaus, vai onko puhuttava eurooppalaisesta trendistä, jonka takana ovat yhdet ja samat syyt.
Lokakuun lopulla 2005 kaksi maahanmuuttajataustaista nuorta pakeni poliisia Pariisissa. He piiloutuivat muuntajarakennukseen ja kuolivat sähköiskuun. Tämän seurauksena maahanmuuttajien, lähinnä pohjoisafrikkalaisten, asuttamat esikaupungit nousivat kapinaan. Tuhansia autoja poltettiin, omaisuutta tuhottiin, poliisia ja palomiehiä kivitettiin. Levottomuudet levisivät myös muihin kaupunkeihin kuten Marseilles'hin ja Lyoniin. Lopulta panssaroiduilla ajoneuvoilla varustettu armeija lähetettiin lähiöihin palauttamaan järjestystä.
Huhtikuussa 2007 maahanmuuttajanuoriso poltti useiden vuorokausien ajan autoja ja roskakatoksia sekä kivitti poliisia ja palomiehiä Malmön Rosengårdissa. Tapahtumat saivat alkunsa siitä, että poliisi, joka oli kirjoittanut Malmön pormestarille kaupungin maahanmuuttajaongelmasta, ei saanutkaan potkuja.
Elokuussa 2007 piraatti-cd-levyjä kaupustellut 27-vuotias nigerialainen kuoli loikattuaan thessalonikilaisen kahvilan parvekkeelta kadulle. Hän oli luullut kahta mieshenkilöä siviilipukuisiksi poliiseiksi ja yrittänyt paeta. Loikkaamalla parvekkeelta kadulle. Tämän seurauksena afrikkalaiset siirtolaiset ja heidän äärivasemmistolaiset kaverinsa tuhosivat autoja ja puhelinkoppeja sekä kivittivät poliisia.
Lokakuussa 2007 marokkolaissyntyinen 22-vuotias Bilal Bajaka hyökkäsi amsterdamilaiselle poliisiasemalle ja puukotti kahta poliisia. Bajaka oli Theo van Goghin murhasta tuomitun Mohammed Bouyerin henkilökohtainen tuttava. Toinen puukotetuista poliiseista onnistui vammoistaan huolimatta ampumaan Bajakan hengiltä. Tämän seurauksena marokkolaisnuoret ryhtyivät polttamaan autoja, rikkomaan ikkunoita ja kivittämään poliiseja Slotervaartin lähiössä.
Marraskuussa 2007 kaksi maahanmuuttajanuorta ajoi varastamallaan moottoripyörällä poliisiauton kylkeen ja menetti henkensä Pariisissa. Tämän seurauksena lähiöissä poltettiin usean päivän ajan autoja, kauppoja, kirjastoja, posteja ja ainakin yksi poliisiasema. Poliiseja kivitettiin ja lisäksi ammuttiin haulikoilla ja muilla aseilla.
Helmikuussa 2008 musliminuoret polttivat kouluja ja autoja sekä kivittivät poliiseja ja palomiehiä viikon ajan Kööpenhaminassa, Aarhusissa ja useissa muissa tanskalaisissa kaupungeissa. Yhtenä syynä mellakoihin pidettiin tanskalaislehtien kollektiivista päätöstä julkaista uudelleen vuonna 2006 kohua herättäneet Mohammed-pilapiirrokset. Tämä päätös puolestaan oli reaktio islamistien julkitulleisiin suunnitelmiin murhata kyseisten pilapiirrosten laatija.
Kesäkuussa 2008 Malmön pelastustoimi ilmoitti, että palomiehet eivät enää suostu menemään Rosengårdiin (sammuttamaan nuorison sytyttämiä kouluja) ilman poliisisaattuetta.
Joulukuussa 2010 Malmön Islamilaisen Keskuksen vuokrasopimus päättyi. Tämän seurauksena maahanmuuttajanuoret polttivat useiden vuorokausien ajan autoja ja roskakatoksia sekä kivittivät poliiseja ja palomiehiä.
Och så vidare.
Huomaamme, että tapahtumat noudattavat melko yhtenäistä kaavaa. Yksittäinen maahanmuuttaja, tai muutama sellainen, joutuu konfliktiin poliisin kanssa. Konflikti itsessään voi olla hyvin arkipäiväinen, siis sellainen, joka voisi yhtä hyvin tapahtua myös kantaväestön edustajalle. Mutta siinä missä kantaväestön edustajiin kohdistuvat poliisitapahtumat jäävät asianosaisen ja poliisin välisiksi, maahanmuuttajanuoren ja poliisin välinen tapahtuma eskaloituu välittömästi etniseksi konfliktiksi, jonka osapuolia ovat kollektiivisesti maahanmuuttajat (eli käytännössä Afrikasta ja Lähi-Idästä tulleet maahanmuuttajat) ja yhteiskunta. Viimeksi mainittu koetaan "valkoisten" edustajaksi.
Maahanmuuttajalähiöt muodostuvat kaikkialla samoista syistä. Tulijoilla ei ole mitään sellaista tarjottavaa, jota länsimainen, jälkiteollinen, erikoistunut yhteiskunta tarvitsisi. Heidät asutetaan julkisella rahalla sinne, missä asuntoja on edullisimmin saatavilla. Työttömyys, syrjäytyminen ja niihin liittyvä turhautuminen synnyttävät lieveilmiöitä kuten rikollisuutta ja häiriökäyttäytymistä. Nämä ongelmat heijastuvat ensimmäisinä alueiden kouluissa, koska suurin osa maahanmuuttajista on nuoria, ja koska heidän perheissään on paljon lapsia.
Kun maahanmuuttajien osuus alueen väestöstä ylittää kipukynnyksen (jona yleensä pidetään n. 20 prosenttia), maksukykyinen kantaväestö alkaa muuttaa sieltä pois. Alueen ja siellä olevien asuntojen arvo laskee, mikä entisestään kiihdyttää alueen käyttöä sosiaalisten asujien dumppaamiseen. Tämä kiihdyttää edelleen kantaväestön poismuuttoa. Lopulta jäljellä on vain maahanmuuttajia, kuten Husbyssa, Tenstassa, Rinkebyssä ja Rosengårdissa.
Husbyn(kin) yhteydessä on kuultu puheenvuoroja, joiden mukaan yksi syy maahanmuuttajien syrjäytymiseen on keskittävä ja segregoiva asutuspolitiikka sekä muutenkin ongelmaisten maahanmuuttajien sijoittaminen ongelmalähiöihin (ja - tästä seuraten - maahanmuuttajalasten sijoittuminen ongelmakouluihin). Kumpikin väite on lähtökohdiltaan virheellinen. Ensinnäkin, kuten ylempänä selitettiin, maahanmuuttajien kasautuminen ja keskittyminen eivät ole poliittinen valinta vaan tulijoiden profiilista johtuva automaatti. Ghettoja ei voida purkaa hajauttamalla tulijoita kalliille asuinalueille, koska julkinen sektori maksaa heidän asumisensa ja julkisen sektorin asutustarkoituksiin varattu kassa on rajallinen. Ghettoja ei voida purkaa hajauttamisella siksikään, että maksukykyiset edelleen muuttavat pois alueilta, joilla he eivät viihdy.
Toiseksi on ymmärrettävä, että mikään asuinalue ei ole itsessään ongelmalähiö eikä mikään koulu ongelmakoulu. Niistä tulee ongelmalähiöitä ja ongelmakouluja juuri ongelmaisten ihmisten myötä.
Ainoa tapa purkaa ghettoja on tehdä niiden asukkaista vähemmän ongelmaisia. Miten tämä tapahtuu, on kysymys, johon yksikään eurooppalainen yhteiskunta ei ole pystynyt vastaamaan. Se on tosiasia, johon Suomen kehitystä koskevien arvioidenkin tulisi perustua.
Puheenvuoroissa korostetaan usein myös sitä, että kyse on sosiaalisesta eikä maahanmuutto-ongelmasta. Tämä on osittain totta, mutta syrjäytyneen kantaväestön edustajan ja syrjäytyneen maahanmuuttajan välillä on muutamia oleellisia eroja (sen lisäksi, että syrjäytyneiden maahanmuuttajien määrään voidaan haluttaessa vaikuttaa paitsi sosiaali- myös maahanmuuttopolitiikalla).
Ensinnäkin kotoperäiseen syrjäytymiseen liittyy useimmiten alkoholin ja huumeiden käyttöä. Ne tuhoavat ihmisen kyvyn organisoituun ja koordinoituun toimintaan. Tämän vuoksi spurgut eivät pysty nousemaan kapinaan, ja heidän aiheuttamansa häiriö on lähinnä hyvin paikallinen ja kosmeettinen.
Maahanmuuttajat taas ovat nuoria, terveitä ja täysin työkykyisiä ihmisiä, joiden ainoa ongelma on se, että heiltä puuttuvat länsimaisen yhteiskunnan vaatimat tiedolliset ja taidolliset valmiudet. Lisäongelmana on usein haluttomuus sopeutua niihin arvoihin ja menettelyihin, joihin länsimainen yhteiskunta perustuu. (Konkreettisena esimerkkinä voidaan mainita se, että on vaikea löytää töitä lääkärinä tai sairaanhoitajana, jos ei suostu hoitamaan vastakkaista sukupuolta edustavia potilaita.)
Toinen ero on siinä, että syrjäytyneeseen kotoperäiseen kohdistuu jatkuva sosiaalinen paine. Hän näkee, että täysin samanlaisista lähtökohdista tulevat täysin samannäköiset ihmiset menestyvät elämässään. Hän ei voi selittää epäonnistumistaan ulkopuolisilla tekijöillä, ainakaan kovin uskottavasti. Toisaalta hänellä ei ole sellaista luontaista viiteryhmää, johon kuuluminen antaisi hänelle mahdollisuuden tuntea ylpeyttä siitä huolimatta, että hän on yhteiskunnallisessa mielessä epäonnistunut. "Muut spurgut" eivät ole houkutteleva viiteryhmä.
Tilanne on toinen sellaisen maahanmuuttajan kannalta, jonka ympärillä elää pelkästään saman näköisiä ja samassa tilanteessa olevia maahanmuuttajia. Hän havaitsee jokseenkin aukottoman korrelaation (paikasta X tullut maahanmuuttaja = ikuisesti työtön) ja tulkitsee sen kausaliteetiksi (paikasta X tullut maahanmuuttaja > ikuisesti työtön). Hänen tilanteensa ei siis johdu hänen omista ominaisuuksistaan, tekemisistään ja valinnoistaan vaan hänen etnisyydestään. Koska hän ei voi muuttaa etnisyyttään, hänet on tuomittu työttömäksi, eikä hänen näin muodoin ole mielekästä edes yrittää mitään muuta. Lisäksi se, että hän tulkitsee oman epäonnistumisensa merkiksi etnisestä konfliktista, luonnollisesti synnyttää hänessä katkeruutta "konfliktin" toista osapuolta, eli kantaväestöä, kohtaan.
Ikävä kyllä monikultturistinen liturgia, jossa kaikki maahanmuuttajan ongelmat johtuvat kantaväestöstä ja sen asenteista, ruokkii tätä katkeruutta (ja siten etnistä konfliktia).
Toiseksi, ja tämä on yhteiskuntarauhan kannalta hyvin tärkeää, syrjäytyneellä maahanmuuttajalla on houkuttelevia viiteryhmiä, jotka tarjoavat hänelle mahdollisuuden ylpeyteen ja voimaannuttaviin kokemuksiin, nimittäin samassa tilanteessa olevat oman etnisen tai uskonnollisen ryhmän edustajat. Heitä liimaa yhteen jaettu tausta ja jaettu vihollinen, Tukholman tapauksessa valkoinen ruotsalainen yhteiskunta. Tämä on yksi keskeinen syy siihen, että islamilainen fanatismi rehottaa Pariisin, Tukholman ja Malmön suljetuissa maahanmuuttajayhteisöissä.
Miksi asioihin ei ole Ruotsissa, Tanskassa, Ranskassa, Hollannissa ja muualla puututtu ajoissa? Siksi, että niihin on vaikea puuttua. Kun syrjäytyneet maahanmuuttajat ovat pakkautuneet kompaktisti muutamaan lähiöön, he itse asiassa häiritsevät omaa elämäänsä elävää, informaatio- ja palveluyhteiskuntaansa pyörittävää kantaväestöä varsin vähän. Verorahoja toki palaa tulonsiirtoihin, mutta kuinka moni meistä oikeasti jaksaa syvällisemmin pohtia sitä, mihin se palkasta automaattisesti leikattava siivu päätyy? Miksi yrittää puuttua maahanmuuttajien tekemisiin lähiöiden sisällä, kun se kuitenkin koettaisiin maahanmuuttajien keskuudessa provosoivaksi ja suvaitsevaiston keskuudessa kulttuurisesti epäsensitiiviseksi?
Euroopan lähiöissä käydään sotaa reviireistä. Maahanmuuttajanuorilla ei ehkä ole paljon, mutta heillä on ylpeytensä ja viiteryhmänsä, ja oman reviirinsä sisällä he ovat kuninkaita. Poliisin tulo Malmön Rosengårdiin koetaan vihollisen hyökkäykseksi. Siksi poliiseja pommitetaan kivillä ja polttopulloilla. Siksi heille huudetaan: "Försvinn vi vill inte ha er här!"
Minulta ja monilta muilta on viime päivinä kyselty, voisivatko Husbyn (ja monen muun paikan) tapahtumat toistua Suomessa. Tämänkin kysymyksen lähtökohdat ovat virheelliset. Oikeita kysymyksiä ovat:
a) Mitkä olosuhteet ovat johtaneet Husbyn tapahtumiin?
b) Voivatko kyseiset olosuhteet olla johtamatta Husbyn tapahtumiin?
c) Ovatko nämä olosuhteet olemassa Suomessa?
Olosuhteita on käyty läpi tässä kirjoituksessa. Eurooppalaisen empirian pohjalta voidaan tehdä induktiivinen päätelmä, että jos olosuhteet (paljon syrjäytyneitä maahanmuuttajia pakattuna samalle alueelle) ovat olemassa, siitä ei voi olla seuraamatta ongelmia. On siis keskityttävä kysymykseen c). Komisario Jari Taponen Helsingin poliisista:
"Ei ole. Ei lähimainkaan. Meillä ei ole sellaisia asuinalueita, joissa kytisi vastaavaa levottomuutta ja yleistä tyytymättömyyttä."
Tämä on totta. On erittäin epätodennäköistä, että kapina puhkeaisi huomenna tai ylihuomenna Vuosaaressa tai Varissuolla. Perushokema Suomessa on, että meillä ei ole hätää, koska maahanmuuttajia on vielä vähän, ja meillä on aikaa välttää Ruotsin ja muiden maiden tekemät virheet. Tätä on kuitenkin toisteltu jo ainakin 15 vuotta, ja sinä aikana maahanmuuttajien määrä on kaksinkertaistunut. Etsikkoaika loppuu joskus.
Maahanmuuttajia on vielä suhteellisen vähän, mutta ennusteiden (ja/tai toiveiden) mukaan heidän määränsä on Helsingin seudulla kaksinkertaistumassa seuraavien 15 vuoden aikana. Jos Helsingissä on paljon vähemmän maahanmuuttajia kuin Tukholmassa, on selvää, että maahanmuuttajista aiheutuvien ongelmienkin volyymi on paljon pienempi. Oleellisempaa on laadullinen vertailu.
Laadulliselta kannalta kehitys on erittäin huolestuttavaa. Maahanmuuttajien suhteelliset työttömyys-, koulupudokkuus- ja rikollisuusluvut ovat aivan samanlaisia, osin huonompia, kuin Ruotsissa. Sellainen ajattelu, että ilmiön X laatu kohenisi lisäämällä sen volyymiä, muistuttaa stereotyyppistä venäläistä mummoa, joka luulee, että venäjää osaamaton ulkomaalainen ymmärtää hänen puhettaan paremmin, jos hän lisää äänenvoimakkuutta. Toisin sanoen, jos täällä jo olevista maahanmuuttajista huolestuttavan suuri osa on pudonnut kärryiltä, se on merkki siitä, että heitä tulee enemmän kuin vastaanottojärjestelmämme pystyy menestyksekkäästi prosessoimaan, ja jos heidän määräänsä entisestään lisätään, kotouttamistarpeen ja kotouttamisresurssien suhde tietysti heikkenee entisestään, minkä seurauksena maahanmuuttajien suurempi määrä merkitsee vielä suurempaa suhteellista epäonnistumista.
Se, että tilanne Helsingissä ei 20 tai 30 vuoden kuluttua olisi samanlainen kuin se on nyt Tukholmassa, Malmössä tai Pariisissa, edellyttää, että a) täällä tehdään nyt asioita eri tavalla kuin em. paikoissa tehtiin niiden ollessa Helsingin nykyisissä luvuissa, ja että b) näiden erilaisten toimenpiteiden tuloksena nykyinen kielteinen kehitys pystytään kääntämään. Ikävä kyllä kummastakaan ei ole mitään näyttöä. Ei riitä, että todetaan muiden toimineen väärällä tavalla, jos ei ole hajuakaan siitä, mikä olisi oikea tapa. Ei liioin riitä, että väitetään omien toimintatapojen olevan parempia, jos niiden tulokset eivät ole parempia.
Yksi ongelma, jota olen useissa käänteissä selostanut sekä Helsingin että valtion virkamiehille, on se, että "kotoutumisen" kriteerit ja mittarit ovat aivan virheellisiä. Helsingin maahanmuuttoasioista vastaavan apulaiskaupunginjohtaja Ritva Viljasen mielestä todiste kotouttamisen onnistumisesta on se, että kaupungilla on kotouttamisesta vastaava virkamies. Toisin sanoen kotoutumisen onnistumista mitataan sillä, kuinka paljon sen parissa askartelee ihmisiä, ja kuinka paljon siihen upotetaan rahaa.
Toinen tapa mitata kotoutumista on kysyä maahanmuuttajilta, yleensä somaleilta, kuinka he viihtyvät Suomessa. Voidaan siis sanoa, että "kotoutuminen" tarkoittaa olonsa kotoisaksi tuntemista. Tämä on vähän ongelmallinen mittari, kuten malmöläinen Fatima alla demonstroi.
Maahanmuutosta ja kotoutumisesta puhutaan usein kaksisuuntaisena prosessina. Ikävä kyllä siitä on tullut yksisuuntainen prosessi siten, että asioita tarkastellaan vain maahanmuuttajan, ei kantaväestön ja yhteiskunnan, kannalta. Ensinnäkin maahanmuuttajat pitäisi jakaa tarkastelua varten ryhmiin, sillä kaikki eivät suinkaan tarvitse mitään erityistä kotouttamista tai tukitoimenpiteitä. Esimerkiksi se, että kaikilla Suomen nepalilaisilla on nepalilainen ravintola, ei ole merkki onnistuneesta kotouttamisesta, koska kyseisillä nepalilaisilla luultavasti olisi nepalilainen ravintola, vaikka meillä ei harrastettaisi minkäänlaista kotouttamista.
Kotoutumisen onnistumista tulisi arvioida objektiivisilla ja mitattavilla seikoilla kuten tukiriippuvuudella, työttömyydellä ja suhteellisella edustuksella rikostilastoissa. Jos nämä mittarit näyttävät vuodesta toiseen yhtä synkkiä tai yhä synkkeneviä lukuja, pitää todeta, että kotouttaminen ei nyt toimi, kulutettiin siihen kuinka paljon rahaa hyvänsä, ja viihtyi Fatima miten mainiosti tahansa. Jos parempaa, eli parempia tuloksia tuottavaa, kotouttamismetodia ei löydy, tai jos sellaiseen ei ole rahaa, on puututtava siihen ainoaan liikkuvaan osaan, johon kokemusperäisesti voidaan puuttua, nimittäin ongelmaisten maahantulijoiden määrään.
Olisi aika herätä ruususen unesta. Meillä ei oikeasti ole enää kovin monta vuotta varaa toiveajatteluun ja iskulauseilla integroimiseen.