27.2.2011

Helpompaa ja iloisempaa

Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liiton Kommunistisen Puolueen Keskuskomitean pääsihteeri Josif Vissarionovitsh Stalin tunnettiin monien muiden ominaisuuksiensa ohella huumorintajustaan. Sosialistisen lihamyllyn pyöriessä Josif Vissarionovitsh totesi jossakin julkisessa puheenvuorossaan, että "elämästä Neuvostoliitossa on tullut helpompaa ja iloisempaa".

Tämä humoristinen ristiriita sanotun ja koetun välillä tulee ajoittain mieleen, kun kuulee, miten monikulttuurisessa Suomessa elämästä on tullut värikkäämpää ja rikkaampaa.

Viime torstaina 30-40 hengen maahanmuuttajajengi riehui Helsingin Kampissa, siis siinä helsinkiläisten uudessa, sykkivässä, avoimessa kohtaamispaikassa. Nuorimmat olivat poliisin mukaan n. 15-vuotiaita. Nuorukaiset ryöstivät R-Kioskin ja videovuokraamon, uhittelivat ohikulkijoille ja repivät kovaäänisesti ulkomainoksia.

Poliisin mukaan tällainen on valitettavan yleistä. Saman voi kyllä havaita kuka hyvänsä kaupungilla liikkuva.

Tällainen matalan intensiteetin sodankäynti on arkea kaikissa monikulttuurisissa eurooppalaisissa yhteiskunnissa. Organisoidulla pahanteolla, riehumisella ja uhoamisella otetaan tilaa haltuun. Näytetään, kuka määrää. Länsimaalaisen ihmisen on vaikea ymmärtää tällaisen toiminnan päämääriä, koska hänen kulttuurinsa ei ole hierarkkinen kunnia- ja kasvojenmenetyskulttuuri. Hänen mielestään julkinen tila voi olla yhteinen ja tasa-arvoinen. Hän ei tarvitse ympärillä olevien ihmisten jatkuvaa "rispektiä" rispektin ollessa synonyymi pelolle.

Tässä esim. hollantilainen versio samasta aiheesta.

Virallinen monikulttuurisuusasiantuntijamme Umayya Abu-Hanna lausuikin osuvasti puolisentoista vuotta sitten:

"Vallan, rahan ja tilan uudelleen jakaminen on seuraava vaiheemme."

Suomalainen tapa on sulkea silmät paitsi siltä, mikä muualla Euroopassa on jo tapahtunut, myös siltä, että tismalleen sama on tapahtumassa nyt täällä. Suomalainen tapa on sulkea silmät ja takertua naiiviin mantraan, jonka mukaan "me voimme oppia muiden virheistä ja välttää ne". Käytännössä tämä tarkoittaa, että haalitaan maahan mahdollisimman paljon kunniakulttuurien edustajia, jotka gettoutuvat ja syrjäytyvät, koska he eivät osaa mitään, mitä suomalaiset työmarkkinat tarvitsisivat. Tämä tarkoittaa myös sitä, että gettoutujien täällä syntyvät lapset kasvavat enklaavien sisällä eivät suinkaan länsimaiseen kulttuuriin vaan vanhempiensa takapajuiseen kunniakulttuuriin. Moniarvoisuuden nimissä ja rasistileiman pelossa viranomaiset ovat paitsi kyvyttömiä myös haluttomia katkaisemaan kierrettä.

Viimemainittua ongelmaa käsitellään tämän päivän Hesarissa (paperilehti) otsikolla "Isällä on tosi painava käsi". Lehden (ja siinä siteerattujen viranomaisten) mukaan ...

"... kunniaan liittyvä väkivalta varjostaa tuhansien tyttöjen elämää Suomessa. [...] Suomessa ilmiö liittyy yleensä muslimitaustaisiin maahanmuuttajiin Somaliasta, entisen Jugoslavian alueelta, Turkista, Irakista, Iranista, Afganistanista ja Pohjois-Afrikasta.

'Vielä ei ole ymmärretty, kuinka vakavasta tilanteesta on kyse', sanoo Pia Metsähuone Mannerheimin lastensuojeluliitosta.

Pahin este näyttää olevan varovaisuus: pelottavaa väkivallan muotoa ei osata kohdata.

'Tässä leimataan helposti rasistiksi. Mutta jollei asiasta puhuta eikä ole asiallista tietoa, ei pystytä auttamaan niitä, joita tämä koskee. Tämä ei ole rasismia vaan ilmiö, joka on olemassa ja johon pitää puuttua', Metsähuone sanoo."

On huomionarvoista, että Suomessa ei ole kovin monta tuhatta Somaliasta, entisen Jugoslavian alueelta, Turkista, Irakista, Iranista, Afganistanista ja Pohjois-Afrikasta tullutta tyttöä. Jos väkivallan uhkaa koskee tuhansia tyttöjä, se koskee käytännössä kaikkia kyseisiin ryhmiin kuuluvia. Tämä enemmän tai vähemmän vie pohjan siltä tavalliselta väistöliikkeeltä, että kyse olisi häiriintyneistä yksilöistä ja että ongelma olisi verrattavissa kotimaiseen perheväkivaltaan. Kyse on kulttuurisista ilmiöistä, jotka yhteisöjen sisällä nauttivat sosiaalista hyväksyntää.

Jutussa haastatellaan nimettömänä 17-vuotiasta tyttöä:

"Tyttö on 17-vuotias. Hän on kasvanut pääkaupunkiseudulla ja samalla maailmassa, jossa isä soittaa viimeistään tunnin päästä kotoa lähdöstä ja tarkistaa olinpaikan.

Vastaan sanomisesta, kavereiden tapaamisesta tai töiden jälkeen junasta myöhästymisestä tulee usein selkäsauna.

Maahanmuuttajaisä ei hyväksy vapaa-aikaa eikä missään nimessä seurustelua.

Jollei tyttö ole neitsyt, kun hänen isän mielestä pitää naida mies omasta maasta, suvun maine menee, isä ajattelee.

Kunniaan liittyvä väkivalta on tytön arkea: hiuksista raastaminen, vyöllä lyöminen ja vapauden rajoittaminen.

"Isän keinot pakottaa on hakkaamalla ja pahimmassa tapauksessa se voi tappaa. Usko pois, voi se", tyttö sanoo. Hän sanoo niin kolmesti...

[...]

Väkivallasta ei voi puhua. Syitä on monta: yksi on, että isän myötä menisivät välit koko sukuun. Sitten on pelko.

'Jos kerron sossussa, isä voi joutua vankilaan, eikä se käy. Vielä pahempi on, jos olisi veli, silloin tästä ei pääsisi koskaan. Ja kun isä pääsisi vankilasta, tulisi kunnolla päähän. Isällä on tosi painava käsi.'"

Suomessa toki keskustellaan paljon lapsiin kohdistuvasta väkivallasta. Siitä, miten (hui kauhistus) jotkut (suomalaiset) saattavat tukistaa lastaan tai antaa luunapin. Nollatoleranssia vaaditaan. Suvaitsevaisuuden nimissä muslimityttöjen asema jää useimmiten tämän keskustelun ulkopuolelle. Jos sen joku joskus vahingossa nostaakin esiin, jo jyrähtää ministeri Thors joukkoineen, että kyllähän suomalaisetkin sitä ja suomalaisetkin tätä.

Tärkeää olisi muistaa, että kunniakulttuurin uhreja eivät ole vain tytöt. Perheiden pojat, siis näiden tyttöjen veljet, kasvatetaan siinä sivussa kunniastaan herkiksi, väkivaltaisiksi despooteiksi, joilla ei ole pienintäkään epäilystä omasta arvostaan ja asemastaan. Kasvatuksen hedelmiä pääsevät poimimaan paitsi heidän siskonsa myös ohikulkijat vaikkapa Helsingin Kampissa.

Arvatkaapa mitä? On kiva, että Hesari aina silloin tällöin ryhdistäytyy julkaisemalla tällaisia, aitoihin ongelmiin pureutuvia artikkeleita. Niitä kuitenkin julkaistaan pääasiassa siksi, ettei kukaan pääsisi syyttämään Hesaria hyssyttelystä. On hyvä, että puhutaan, mutta vielä parempi olisi, että tehdään. Tästäkään jutusta ei seuraa mitään. Viranomaiset eivät tule muuttamaan toimintatapojaan. Arvopresidentti ei tule ottamaan kantaa. Integraatioministeri Astrid Thors ei tule kokoamaan työryhmää. Business as usual. Taas on keskustelu. Ei ole hyssytelty.

Elämä ei ole muuttunut värikkäämmäksi ja rikkaammaksi ainoastaan Kampissa. Päättyvällä viikolla Ahvenanmaan käräjäoikeus tuomitsi kymmenen Suomessa asuvaa Irakin kurdia 3-6 kuukauden vankeusrangaistuksiin pahoinpitelyistä ja väkivaltaisesta mellakasta ruotsinlaivalla vuonna 2005. Nujakka alkoi, kun laivaravintolan naispuolinen baarimestari huomautti nuorukaisille ilman paitaa tanssimisesta. Tästä suivaantuneena yksi kurdeista löi naista, minkä jälkeen epälukuinen määrä hänen kavereitaan ryhtyi penäämään heille kuuluvaa rispektiä tuhoamalla laivaa ja sen matkustajia.

"Kurdit rikkoivat laivan sisustusta ja heittivät esineitä, tuoleja ja roskakoreja henkilökunnan ja matkustajien päälle, jolloin kahdeksan henkilöä sai ruhjeita, näistä kaksi pahempia.

Laivalla syntyi nujakan takia ainutlaatuinen tilanne. Aluksen päällikkö joutui herättämään nukkumassa ollutta henkilökuntaa apuun ja alus ajoi Långnäsin laituriin, missä poliisi otti kahdeksan tappelijaa haltuunsa. Kaksi jo putkassa ollutta päätyi Turun poliisin putkaan."

Eniten ajatuksia herättävät rikosoikeudelliset seuraamukset. Vahingonkorvauksia kertyi maksettavaksi 100 000 euroa. Lienee selvää, että senttiäkään ei kyseisiltä sankareilta saada koskaan perittyä, vaan vahinko jää veronmaksajan eli sinun ja minun maksettavaksi. Syytettyjen oikeudenkäyntikulut, 70 000 euroa, jätettiin suoraan valtion - eli sinun ja minun - maksettavaksi. Siis 170 000 euron lasku.

Tuomittujen kärsittäväksi jäävät 3-6 kuukauden vankeustuomiot. Niillä on varmasti tosi suuri pelotevaikutus, etenkin, kun niistä istutaan pääsääntöisesti puolet. Mistä pääsemmekin tunteita alati kuumentavaan teemaan eli rangaistuskäytäntöön. Viimeisten päivien puheenaihe on ollut perussuomalaisten perjantaina julkaistu vaaliohjelma. Kukaan ei kaiketi yllättynyt siitä, että media ja kilpailevat puolueet lukivat sitä suurennuslasilla kuin pirut raamattua, eivätkä löytäneet siitä muuta kuin vikoja. Kokoomuslainen Etelä-Suomen Sanomat julkaisi pääkirjoituksessaan ehkä oudoimman kritiikin:

"Erilaiset rikosjutut ja niiden tuomiot ovat nostattaneet kiihkeitä keskusteluja, joissa huudetaan maahan kovempaa kuria ja järjestystä. Rötösherrojen lisäksi halutaan rötöskansalaiset kiinni."

Eikö olekin kauhea tavoite? Että rikolliset kiinni?

"On kuitenkin vaarallinen reitti seurata kansan oikeustajua, sillä sen jyrkkyys vie äkkiä kuolemantuomioiden valtioon."

Toisaalta se, että rangaistukset eivät vastaa oikeustajua, nakertavat oikeusjärjestelmän legitimiteettiä kansalaisten silmissä. Se on vaarallista myös rikollisten oikeusturvan kannalta, koska jos yhä useampi tavallinen kansalainen kokee, että tuomioistuimet pitävät uhreja pilkkanaan ja tarjoavat rikollisille pelkkää päänsilittelyä, kasvaa vaara, että joku ottaa oikeuden omiin käsiinsä.

"Perussuomalaisten vaaliohjelma syyttää "vanhojen puolueiden" rikosoikeusnäkemysten jämähtäneen vasemmistolais-liberaaliin menneisyyteen. Löysä rikosoikeuspolitiikka on synnyttänyt pikkurikollisten vapaasäädyn, ja moderneissa vankihotelleissa on paremmat oltavat kuin puutteellisessa hoidossa viruvilla vanhuksilla, on perussuomalaisten arvio suomalaisen oikeusvaltion tilasta. Oikeuslaitos ja lait säätävä eduskunta saattavat olla toista mieltä.

Niin saattavat, ja tässähän se ongelma onkin. Juuri siksi on tärkeää äänestää huhtikuussa sellainen eduskunta, joka on asiasta samaa mieltä ei ainoastaan kansan vaan myös poliisin ja vankeinhoitoviranomaisten kanssa. Länsiväylä-lehti kirjoitti alkuviikosta suomalaisten vankiloiden pelotevaikutuksesta ulkomaalaisten rikollisten silmissä otsikolla "Vankila on kuin viiden tähden hotelli".

"Palkka yli kaksi tonnia kuukaudessa, asunto, ateriapalvelu ja lomat pyörivät. Miltä kuulostaa? Sellaista on vankilapäiviään Keravan avo-osastolla viettävän vangin elämä parhaimmillaan. Suomalaiset saattavat narista, mutta ulkomaalaiset vangit kiittävät hyvää onneaan ennen kaikkea siitä, etteivät joudu suorittamaan rangaistusta kotimaassaan.

Laki antaisi mahdollisuuden siihen, että vanki lähetettäisiin kotimaahansa suorittamaan rangaistusta, mutta käytännössä homma ei toimi ja vain kymmenkunta vankia on lain voimaantulon jälkeen passitettu maasta pois.

Jotkut vangit ovat sanoneet suoraan, että suomalainen vankila on kuin viiden tähden hotelli omassa maassa."

Suvaitsevainen ajattelee mielellään, että ei kai nyt kukaan ulkomaalainen halua tulla Suomeen vangiksi (tai elelemään sosiaalituilla). Ihminen kuitenkin pyrkii aina ja ensisijaisesti kohentamaan omaa elämänlaatuaan. Jos suomalainen vankila tarjoaa paremman elintason ja mukavammat oltavat kuin "normaalikansalaisen" elämä jossakin savimajassa, totta kai se on houkutteleva. Ainakaan se ei aiheuta pelonväristyksiä niissä, jotka haluavat rötöstellä.

Olisi erityisen mielenkiintoista tietää, miksi Suomi ei käytä lain suomaa mahdollisuutta lähettää ulkomaan kansalaisia kotimaahansa kärsimään rangaistustaan. Onko ongelma oikeuslaitoksessa, virkakunnassa vai poliittisissa päätöksentekijöissä?

"Vangit tienaavat samalla tavalla kuin ihmiset tapaavat tienata vankilan ulkopuolellakin eli töitä tekemällä. Sellainen ero siinä kuitenkin on, että vankilassa työhaluinen saa töitä, mutta vapaudessa ei läheskään aina. [...] Kaikkia vankeja työnteko ei kiinnosta, mutta jos työhaluja on, niin rahaa tulee. Se maksetaan suoraan käteen, tilipussissa.

Yli parin tonnin palkka on enemmän kuin työuransa alussa olevan, päivätyötä tekevän vanginvartijan palkka eikä se jää paljon jälkeen myöskään jo vuosia alalla olleen vartijan peruspalkasta. Pääluottamusmiehenä Nieminen tietää, että asia sapettaa vartijoita."

Ymmärrän, että sapettaa. Minuakin sapettaa pelkkänä sivustakatselijana. En ole aivan varma, ymmärränkö edes sitä lähtökohtaa, että a) työnteko on vapaaehtoista ja b) siitä maksetaan palkkaa lainkaan. Pitäisin täysin kohtuullisena, että työvelvollisuus olisi osa rangaistusta, yhteiskunnan saama hyvitys rikoksesta.

Kuten sanottua, monikulttuurisuus on tehnyt elämästämme värikkäämpää ja rikkaampaa.


Takaisin