8.12.2011

Euron ongelmista

Tänään kokoonnutaan taas Brysseliin pohtimaan menettelyjä, joilla Kreikan kurimuksen toistuminen voitaisiin tulevaisuudessa estää. Itse Kreikan suhteen harva enää elättelee toiveita. Maahan pumpataan toistaiseksi eurooppalaisten veronmaksajien miljardeja, ei siksi, että kukaan uskoisi kreikkalaisten saavan niiden avulla talouttaan tasapainoon, vaan siksi, että poliittisista syistä olisi pumppaamisen lopettaminen liian tuskallista.

Rahahan on vain rahaa, ja sitä saa lisää verottamalla. Eurojohtajan menetettyjä kasvoja taas ei korvaa mikään.

Kyse on siis pitkän tähtäyksen ratkaisujen etsimisestä. Talouskuria pitäisi parantaa. Keskustelua on käyty runsaasti metodista, jolla uudet, tiukemmat säädökset saataisiin voimaan. Runnoako tarvittavat muutokset EU:n perussopimuksiin, vai tyytyäkö hallitusten välisiin sopimusjärjestelyihin.

Ensimmäisen ratkaisun ongelma on, että muutokset pitäisi hyväksyttää 27 EU-maan kansallisissa parlamenteissa, mikä yhtäältä veisi tuhottomasti aikaa (ja nakertaisi entisestään markkinoiden luottamusta EU:n kykyyn ottaa itseään niskasta) ja toisaalta avaisi ovet yksittäisten jäsenmaiden iltalypsylle kaikissa mahdollisissa hampaankoloon jääneissä kysymyksissä.

Hallitusten välisiä järjestelyjä taas kavahdetaan, koska ne ohittaisivat komission ja koko EU:n ja siten tekisivät unionirakenteista tarpeettomia.

Metodologisen keskustelun ohella tai sijaan voitaisiin puhua reformien sisällöstä ja mahdollisesta tehokkuudesta. Tähänastinen ongelmahan ei niinkään ole ollut säädösten puuttuminen kuin se, että niitä ei noudateta. Niitä ei noudateta, koska niiden rikkomisesta ei seuraa mitään. Vuosia sitten asetettiin rajat mm. jäsenmaiden velkaantumisasteelle ja budjettialijäämälle, mutta kun suuret maat (kuten Ranska) ryhtyivät sääntöjä kroonisesti rikkomaan, niistä tuli pelkkiä kuolleita kirjaimia.

Usko ukaasien voimaan ja viranomaisohjaukseen on kova. Kun autoilijat ajavat ylinopeutta, siihen reagoidaan alentamalla nopeusrajoituksia. Kun EU-maat eivät noudata olemassaolevia sääntöjä, siihen reagoidaan laatimalla uusia, tiukempia sääntöjä.

Miksi niitäkään muka noudatettaisiin?

Eräät jäsenmaat vaativat automaattisia sanktioita vakaussopimusten rikkojille. Eräät toiset taas, sattuneesta syystä, vastustavat sellaisia tiukasti. Vaikka on selvää, ettei kukaan tule noudattamaan uusiakaan sääntöjä, ellei niiden rikkomista ole sanktioitu, ja ettei sanktioita määrätä ainakaan suurille jäsenmaille, jos ne ovat alisteisia poliittiselle, tapauskohtaiselle harkinnalle, on kuitenkin paikallaan kysyä, millaisia sanktiot voisivat olla laadultaan ja mistä saataisiin muskelit niiden täytäntöönpanoon.

Jos esimerkiksi jäsenmaan velkaantuminen tai alijäämä ylittävät sallitut rajat, määrättäisiinkö sille sakko? Jos sakko olisi pieni, sillä ei olisi ohjaavaa vaikutusta. Jos sakko olisi suuri, se tietysti vain pahentaisi ahdinkoa ja nopeuttaisi syöksykierrettä. Kreikka on hyvä esimerkki viimemainitusta ongelmasta. On selvää, että maalta on tuen saamisen ehtona vaadittava omia tasapainotustoimia, mutta toisaalta niiden seurauksena maan taloutta ollaan ajamassa nurin niin, että nousun edellytykset viedään.

Ratkaistavaksi tulee myös se, millaisella menettelyllä Euroopan vakausmekanismia käytetään. Päätetäänkö tuen myöntämisestä ja sen rahoituksesta yksimielisesti vai määräenemmistöllä. Useimmat jäsenmaat ajavat määräenemmistömallia, jossa kullakin suurella jäsenmalla olisi käytännössä yksin mahdollisuus blokata päätöksenteko, kun taas pienille jäisi äänettömän maksumiehen rooli.

Ilman määräenemmistömenettelyä EVM tuskin tulee toimimaan, koska yksimielisyyden vaatiminen (samoin kuin perussopimusten muuttaminen) johtaa iltalypsyihin ja toisiinsa liittymättömien asioiden koplaamiseen. Määräenemmistömenettely on kuitenkin törmäämässä perustuslaillisiin ongelmiin ainakin Suomessa. Jos Suomen EVM:lle antamat yli 14 miljardin euron sitoumukset voitaisiin realisoida jäsenmaiden enemmistön päätöksellä, ilman eduskunnan tapauskohtaista hyväksyntää, Suomi luovuttaisi perustuslaissa määritellyn suvereniteettinsa jopa neljäsosasta valtion tulo- ja menoarviota.

Eduskunnan perustuslakivaliokunta otti tänään sen (ainoan mahdollisen) kannan, että määräenemmistömenettely, edellä kuvatusta syystä, rikkoisi Suomen suvereniteettia ja perustuslakia. Kokoomuksen Kimmo Sasi oli eri mieltä. Hänen mielestään yli 14 miljardia euroa suomalaisten veronmaksajien rahoja voitaisiin hyvin panna sileäksi suomalaisilta kysymättä.

Edessä näyttää siis olevan umpikuja, onneksi. "Onneksi" siksi, että Suomen johto ei voi enää pitkään pitää yllä illuusiota suvereenin valtion ja toimivan valuuttaunionin yhteensovitettavuudesta. Olen eurokiimaisimmankin demarin kanssa samaa mieltä siitä, että yhteinen valuutta ei voi olla vahva ja vakaa ilman yhteistä finanssi- ja talouspolitiikkaa. Euron perusongelma on juuri siinä, että se luotiin poliittisena projektina, taloudellisille savijaloille. Maamme johdon on pian sanottava ääneen, onko se valmis luovuttamaan sekä lainsäädäntö- että budjettivallan pois eduskunnalta ja Suomen kansalta hintana toimivasta yhteisvaluutasta. Tästä on kysymys myös perussuomalaisten tuoreessa välikysymyksessä.

Euro ei ole minulle periaatteellinen kysymys. Olen valmis hyväksymään sen niin kauan kuin se palvelee Suomen kansallista etua, tai ei ainakaan ole ristiriidassa sen kanssa. Mielestäni Suomen kansallinen etu vaatii budjettivallan pitämistä Suomen eduskunnalla. Koska vakaa euro vaatii budjettivallan keskittämistä, ja koska epävakaa euro ei ole kenenkään etu, joudun toteamaan, että valuuttaunioni ja Suomen kansallinen etu eivät ole yhteensovitettavissa.

Siksi suhtaudun strategisella optimismilla edessä häämöttävään umpikujaan.


Takaisin