On ihan pakko kirjoittaa muutama sana. Belgiassa äärioikeistolaiseksi epäilty nuorukainen ampui hengiltä kaksi maahanmuuttajaa. Blogisfäärin huruosasto on riemastunut tapauksesta. Panu esittää kirjoituksessaan ennusteen siitä, miten "muslimikauhunlietsojien pataljoona" tulee tapaukseen reagoimaan, ja analysoi sekä arvottaa ennustamansa reaktiot. Panun esittämiä vaihtoehtoja silmäillessään tulee väistämättä mieleen, että kun ennustaa kaikki vaihtoehdot, ennustus suurella todennäköisyydellä osuu oikeaan.
Minä ainakaan en joudu käymään sisäistä painia suhtautumisestani tähän tapaukseen. En pidä siitä, että oikeus otetaan omiin käsiin, enkä väkivaltaisista ratkaisuista muutenkaan. Syyttömien tappamisesta pidän erityisen vähän. Kiistatonta sen sijaan on, että Belgian uusin veriteko, kuten Joe Van Holsbeeckin murha huhtikuussa, on seurausta monikulttuurisuudesta ja ennen kaikkea monikultturismista. (Hups, Panun terminologiassa tein juuri jantuset ja sinn féinit, tosin sillä erotuksella, että mielestäni kantaväestöllä ei ole moraalista oikeutta seota.) Kiistatonta on myös, että tällä kertaa kyseessä oli yksittäistapaus. (Hups, Panun terminologiassa tein juuri taistolaiset.)
Panun kirjoituksessaan esittämät ironiset kysymykset on helppo kääntää päälaelleen: Missä huruosasto oli, kun maahanmuuttajat päästivät ilmat pihalle Holsbeeckista? Missä huruosasto ylipäätään on, kun tällaista tapahtuu? Tekevätkö media ja poliittinen eliitti "jantuset" katsoessaan, että kantaväestön rasistiset asenteet ja kaikkialla lymyävä piilosyrjintä antavat maahanmuuttajille moraalisen oikeuden seota ja rötöstellä? Syyllistyvätkö media ja poliittinen eliitti "taistolaiseen puolustukseen" pitäessään maahanmuuttajien jatkuvia rikoksia "valitettavina yksittäistapauksina"? Eivätpä tietenkään.
Panun olkiukkomaailmassa "suvaitsemattomat" kiemurtelevat ihmeissään, kun kantaväestön edustaja käy maahanmuuttajan kimppuun. Minulle asia on aivan selvä: Mikään motiivi tai aiempi vääryys ei oikeuta syyttömien kimppuun käymistä. Tappajat on pantava linnaan väristä riippumatta. Ongelmallista on se, että monikultturismin tuloksena etnisten ryhmien välistä rikollisuutta ei arvioida yhdellä mittatikulla, ja se, että monikultturististen aksioomien vuoksi tilanteen objektiivinen analysointi ja niin muodoin tilanteen pitkäjänteinen korjaaminen ovat mahdottomia. Holsbeeckin murha ylitti, niukin naukin, kansainvälisen uutiskynnyksen vasta, kun oli käynyt ilmi, että tappajat eivät olleetkaan arabeja. Kirkon, median ja poliitikkojen mukaan kyseessä oli yksittäistapaus, jonka todellinen syy oli "länsimainen ahneus". Yksinkertaistamista piti välttää. Kukaan ei ole pohtinut uusimman veriteon "todellisia syitä" (se, että teolla on monimutkaiset syyt, ei tarkoita, että teko oli oikeutettu), tai varoittanut demonisoimasta kantaväestöä.
Rummuttamalla uniikkia, maahanmuuttajiin kohdistunutta veritekoa ja vaikenemalla maahanmuuttajien jatkuvasta väkivallasta media ja poliittinen eliitti luovat sekä kantaväestön että maahanmuuttajien keskuudessa mielikuvaa, jonka mukaan Euroopassa kytevässä etnisessä konfliktissa on kyse nimenomaan maahanmuuttajien kokemasta ja kantaväestön tekemästä väkivallasta. Jokainen lehtiä lukeva tietää, että tosiasioiden valossa tällainen mielikuva on väärä. Väärien mielikuvien luominen ja kantaväestön aiheeton demonisoiminen yksittäistapauksen nojalla on epäoikeudenmukaista, mutta epäoikeudenmukaisuus on tietysti kosminen käsite. Tärkeämpää on se, että puoli- ja epätotuuksiin pohjautuva indoktrinoiminen on vaarallista. Se suututtaa kantaväestöä, joka tietää paremmin, ja joka sitten, useissa tapauksissa, kohdistaa suuttumuksensa väärään osoitteeseen, kaikkiin maahanmuuttajiin. Se myös katkeroittaa maahanmuuttajia, koska propaganda saa maahanmuuttajat aidosti uskomaan, että he ovat konfliktin viattomia uhreja. Katkeruus lisää entisestään maahanmuuttajien väkivaltaisuutta, samoin se, että poliittinen eliitti ja media oikeuttavat heidän väkivaltaisuutensa keksimällä sille kantaväestöstä johtuvia syitä. Koska virallisen tulkinnan mukaan maahanmuuttajat ovat pääasiallisia uhreja ja kantaväestön edustajat pääasiallisia pahantekijöitä, kaikki tilanteen ratkaisemiseen tähtäävät ohjelmat ja kampanjat kohdistuvat, luonnollisesti, kantaväestöön ja sen virheellisiin asenteisiin. On kuitenkin selvää, että jos maahanmuuttajat tekevät 90 prosenttia kaikista etnisten ryhmien välisistä rikoksista, mutta 100 prosenttia suvaitsevaisuutta lisäävistä ja rikollisuutta vähentävistä kampanjoista kohdistetaan kantaväestöön, rikokset eivät vähene mihinkään. Ne päinvastoin lisääntyvät, koska, edellä kuvatulla tavalla, "suvaitsevainen" indoktrinaatio saa ennestään väkivaltaiset maahanmuuttajat uskomaan, että he ovat uhreja, ja että silloinkin, kun he tekevät rikoksia, ne ovat ymmärrettäviä ja kantaväestön provosoimia.
Näin ollaan noidankehässä. Ainoa ulospääsy on sen tosiasian myöntäminen, että etnisten ryhmien välejä pilaa, ja rasismia lisää, ennen kaikkea maahanmuuttajien väkivalta ja sen kantaväestössä herättämä pelko. Kvantitatiivisesti keskeinen ongelma on maahanmuuttajien rikollisuus, eikä sitä voida ratkaista panostamalla kantaväestön suvaitsevaisuuden lisäämiseen tai hehkuttamalla mediassa suhteellisesti marginaalista, maahanmuuttajien kokemaa väkivaltaa. Se, että belgialainen tappaa etnon, on laadullisesti yhtä paha teko kuin se, että etno tappaa belgialaisen, mutta tilastollisesti taudin kuva on se, että etnot tappavat belgialaisia, ei päinvastoin. Noidankehästä ei kuitenkaan päästä ulos, mihin syynä on monikultturismiin sisäänrakennettu mustavalkoinen ajattelutapa. On vain hyvää ja pahaa. Rasismi on pahaa ja monikulttuurisuus hyvää. Jos monikulttuurisuudessa ja maahanmuuttajissa myönnettäisiin olevan mitään vikaa, ne eivät enää olisikaan absoluuttisesti hyvää, mistä seuraisi, että monikulttuurisuuden ja maahanmuuttajien kritisoiminen (= rasismi) ei enää olisikaan absoluuttisen pahaa. Pirulle ei voi antaa pikkusormea. Se, että tämän hintana kaikki ongelmat jäävät ratkaisematta ja pahenevat entisestään, on pienempi paha.
Joitakin kotimaisiakin esimerkkejä vastaavasta virheellisten mielikuvien luomisesta on alkuvuonna jäänyt mieleen. Maaliskuussa somali puukotti vaimonsa kuoliaaksi pysäköintialueella Helsingin Suutarilassa. Toinen iltapäivälehdistämme uutisoi tapauksesta kertomalla, että "maahanmuuttajanainen puukotettiin kuoliaaksi". Tekijän kansallisuudesta, tai suhteesta tapettuun, ei mainittu halaistua sanaa. Jutussa ei tietenkään suoranaisesti valehdeltu, mutta kaikki todennäköisesti ymmärtävät, millainen on ensimmäinen mielikuva, jonka lukija tällaisen uutisoinnin perusteella mielessään muodostaa, kuin myös sen, että syntynyt mielikuva on oleellisesti virheellinen. Voidaan myös kysyä, mikä oli valitun uutisointistrategian päämäärä? Ei tietenkään aivopesu, sehän on hourunationalistista paranoiaa.
Ylen teksti-tv julkaisi jossain vaiheessa kevättä uutisen, jonka otsikkona oli: "Maahanmuuttajien kokema väkivalta kasvava ongelma". Millainen mielikuva tällaisesta otsikosta syntyy? Aivan. Jutun pienellä painettu sisältö kuitenkin oli, että maahanmuuttajanaisten parisuhteessaan kokema väkivalta on kasvava ongelma. Myös väkivallantekijät ovat tässä tapauksessa maahanmuuttajia. Tähän ei kuitenkaan voida puuttua, koska silloin "annettaisiin aseita" rasisteille. Juttu otsikoidaan ja rakennetaan siten, että suurelle yleisölle siitä jää mieleen vain poliittisesti korrekti, kristallinkirkas Totuus: maahanmuuttajien kokema väkivalta on kasvava ongelma. Sen pohjalta on sitten hyvä taas järjestää Caisassa seminaaria ja pohtia, mikä suomalaisia vaivaa. Se, että maahanmuuttajamiehet, entistä vakuuttuneempina omasta uhriudestaan, jatkavat vaimojensa pieksemistä, on sivuseikka.